”Älä tee näin!” – Miten kerrotaan?

Kieltäminen on taitolaji. Miten kieltää ihmisiä tekemästä asioita, joita he ehkä pahoina päivinään saattaisivat haluta tehdä, ja saada heidät vielä itse kannattamaan kieltoa? Kysymys on hyvin relevantti, oltiin sitten kieltämässä pikkulapsia nousemasta vieraiden setien autoon, rajoittamassa nopeuksia taajama-alueella tai saarnaamassa seurakunnassa väärinä pidetyistä asioista. Joskus kieltoa tärkeämpää on se, miten asiasta kerrotaan, ja miten se perustellaan. Asia ei siis ole akuutti vain seurakunnissa.

Vaikka seurakuntia on erilaisia, periaatteessa iso osa kielloista on yhteneviä, koska elämänohjeet perustuvat ainakin jollakin tavalla Raamattuun. Sen lisäksi on sitten suuri hajonta erilaisia muita asioita, joita kielletään muista syistä – Raamatusta johdettujen periaatteiden valossa, kulttuurillisista syistä tai ihan vain mielivaltaisesti. Lähtökohta on tietysti, että yhteisö uskoo asioiden olevan syntiä. Synti on vakava asia, koska sitä ei pidetä vääryytenä vain yhteisö kohtaan, vaan myös Jumalaa kohtaan. Maailmankaikkeuden Luojaa vastaan ei yleensä halua tieten tahtoen pottuilla, jos uskoo tämän tuomaroivan sinut ikuisuuskohtalosi viimeisenä päivänä.

Mielenkiintoista on tietysti se, miten kieltoja perustellaan (Raamatunpaikoilla, varoittavilla tarinoilla, ym.). Kuitenkin yhtä mielenkiintoista on se, millä tavalla asioista puhutaan: miten meille sanotaan, että jotakin asiaa ei saa tehdä? Nämä kaksi asiaa ovat hyvin toisiinsa kietoutuneita, eikä ainakaan jälkimmäistä voi tarkastella yksikseen (paitsi mittaamalla, kuinka monen desibelin voimalla viesti huudetaan). Miten kerrotaan siitä, että naapuria ei saa tappaa, että tupakkaa ei saa polttaa, irtosuhteita ei saa harrastaa eikä – parhaimmillaan – kahvia saa juoda?

(Tärkeää on huomata, että tässä kirjoituksessa puhun sekaisin asioista, joita pidän synteinä ja asioista, joita en pidä synteinä, mutta toisiin yhteisöihin kuuluvat pitävät synteinä. Näiden erottelu ei ole tässä oleellista, vaan tarkastelen lähinnä periaatteita.)

Kauhistelu

Eräs yksinkertainen vaihtoehto on kauhistelu: ”kyllä sen maailman ihmisillä ymmärtää, että itseään halutaan lävistää syntien lisäksi kaikilla koruilla ja pellinpaloilla ja hilavitkuttimilla, mutta että seurakuntaankin on tullut sitä, että kaiken maailman tappeja ja piikkejä ja ketjuja laitetaan kiinni naamaan ja korviin ja joka paikkaan, siitähän Perkelekin innostuu ja uskovien leiriä pilkkaa, kun on saatu taas muutama eksytettyä evankeliumin totuudesta!” Tämä lähestymistapa on yksinkertainen ja käyttökelpoinen vaihtoehto, koska siinä korvataan argumentointi tunnekielellä: asiaa ei tarvitse mitenkään perustella, koska sitä voi vain kauhistella ja hehkuttaa. Että korvakorut ovat väärin, väärin, niin väärin, kauheaa, syntiä syntiä syntiä ja hirveyttä, ja jotkut harhautuneet uskovatkin sellaisia ottavat! Ja sitten seuraavaan asiaan.

Vaimollani on aiheesta esimerkillinen kokemus. Hänen ollessaan jossakin ala- ja yläasteen rajapinnalla Pokemonit olivat kovasti suosittuja. Eräs vanhimmistoveli oli kuitenkin tutustunut sanan alkuperään aivan sanakirjan kanssa, ja todennut, että tämähän tarkoittaa taskuhirviötä. Hirviötä! Hän piti seurakunnassa puheenvuoron, jossa kauhisteli sitä, kuinka lapsille tuputetaan tällaisia taskuhirviöitä, ja hirvitteli, miten tämäkin on Saatanan juoni. Kokouksen jälkeen vaimoni veljen Pokemon-kortit saksittiin paloiksi.

Rivien välistä puhuminen

Toinen vaihtoehto – joka on huomattavan kaukana edellisestä – on suoran puhumisen välttely. Annetaan sivulauseen merkitysvivahteissa ymmärtää, että jokin asia on väärin, ja vältetään puuttumasta siihen sen tarkemmin. Asia on sellaista, että jokainen pystyy lukemaan rivien välistä ja ilmapiiristä sen, että tämä ja tämä on väärin, vaikka sitä ei sanota suoraan. Pukeutumiskoodit ja juurtuneet käyttäytymismallit (tervehtiminen ja sanakäänteet) ovat helppoja esimerkkejä tästä kategoriasta.

Tässä kategoriassa on myös helppo mennä siihen, että yhteisö uskottelee, että sillä ei oikeasti ole tukahduttavia kieltoja, ja kaikki uskoontulleet kummasti vain muuttuvat samanlaisiksi. Kuitenkin, jos sattuu olemaan jostakin säännöstä eri mieltä, tällaista käytäntöä on järkyttävän vaikea sotia, koska sääntöjähän ei virallisesti tunnusteta. Ne vain ovat.

”Uskova ei halua tehdä asiaa X”

Erityisesti (ex-)vanhoillislestadiolaiset kirjoittajat yleensä pohtivat sitä, että ”vääristä” asioista puhutaan niin, että uskova ei tahdo tehdä sellaista. Jos minä olen oikeasti uskossa, minä en tahdo tehdä näitä asioita!

Tässä vaihtoehdossa on se hyvä puoli, että voidaan sanoa, että ”meillä ei ole mitään syntilistoja; ei ole totta, että kieltäisimme jotain asioita, vaan on vain asioita, joita uskovat eivät tahdo tehdä”. Tämä antaa yhteisölle mahdollisuuden välittää kertomusta, että heillä ei itse asiassa ole mitään elämää rajoittavia kieltoja. Erityisesti ulkopuoliseen kritiikkiin vastatessa tällainen on varmasti kovaa valuuttaa. Jos ei suuremmin ole kiinnostunut asioiden kyseenalaistamisesta ja pyörittelystä, voi jossakin mielensä perällä vähän ihmetellä, miten tämä oikeasti näin on, mutta vain tyytyä siihen, että koska näin sanotaan, niin näin meillä tehdään.

Tämänlaisessa opetuksessa on kuitenkin se ilmiselvä ongelma, että kukaan ihminen ei ole niin uskova, ettei joskus tekisi mieli tehdä syntiä. Jos joku hetero testosteronihuuruinen yläastepoika voi väittää, ettei missään vaiheessa ole edes salaisissa haaveissa tehnyt mieli kiksaista rinnakkaisluokan liian pieniin toppeihin pukeutuvaa missikandidaattibrunettia, poika valehtelee. Samoin jokainen on varmasti ainakin kerran elämässään päätynyt tilanteeseen, jossa tahtoisi vetää jotakuta oikein railakkaasti turpiin (jos ei ole, se on erityisen hienoa). Lisäksi vielä ne lukemattomat tilanteet, kun vain yksinkertaisesti haluaa tehdä jotain, minkä tietää vääräksi (jokaiselta löytyy ihan varmasti tällaisia mielenheilahduksia listattavaksi asti).

Jos opetetaan, että uskova ei tahdo tehdä syntiä, meillä on sielunhoidollinen ongelma: ”Jos minulle tulee vääriä mielitekoja, minä en voi olla uskossa”. Tähän tietysti löytyy lääke siitä, että yritetään kovemmin, puristetaan lujempaa, kielletään itseä vähän enemmän ja torjutaan tietoisuuden rajamaille ne kaikki kiusalliset halut (projisoidaan vaikka muihin ihmisiin ja saarnataan kamalasti pippurinkatkuisesti heitä vastaan). Kuitenkin jossakin vaiheessa – sen neljännensadannentuhannen lankeemuksen kohdalla – joutuu toteamaan, että tämän kaksinaamaisuuden pitää loppua nyt. Seurauksena on joko toisenlaisen uskonmallin löytäminen tai koko uskon hylkääminen.

Toinen ongelma on siinä, että tällaista opetusta on vaikea sovittaa Raamatun tai kristillisen tradition raameihin. Miksi Uusi testamentti puhuisi ”kilvoittelusta”, jos ei olisi mitään, mitä vastaan pitää kilvoitella? Jos ”kiusausten pitää tulla”, niin mitä kiusaa niistä olisi, jos ne eivät kiusaisi mitenkään? Lisäksi kirkkohistoria näyttää, että pyhimyksillä on ollut vähintään eskatologisen luokan kiusauksia, ja pyhimykset ovat kastroineet itseään (Origenes), pomppineet nokkospusikoissa ja ruoskineet itseään, jotta lihan himot kaikkoisivat. Kaikkosivatko ne? Kyllä. Kaikkosivatko pitkäksi aikaa? Eivät.

Helluntailaisuudessa en ole törmännyt opetukseen, jonka mukaan uskovilla ei olisi ainakin ajoittaista halua tehdä vääriä asioita.

Variaatio: Uusi luonto meissä

Edellisestä vähän hienoviritetympi vaihtoehto on väittää, että uskovassa on ”uusi luonto”, joka ei tahdo tehdä väärää; tämä joutuu kuitenkin taistelemaan ”vanhan luonnon” kanssa, joka mielellään tekisi syntiä joka kerta, kun tilaisuus tarjoutuu. Tämä perustuu ajatukseen, että jokainen ihminen kuuluu syntiinlangenneeseen ihmissukuun, jonka jokaisella jäsenellä on myös taipumusta pahaan (tämä ei tarkoita, ettei kukaan voisi tehdä koskaan mitään hyvää). Kuitenkin uskoontullessa ihminen ”uudestisyntyy”, johon kuuluu myös se, että jotain uutta syntyy ihmisen sisälle: Jumalan herättämä puoli, joka tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaisia asioita.

Uutta luontoa painottava ajattelu korostaa, että uskovalla voi todellakin olla syntisiä mielitekoja: voi tehdä mieli kiskoa viinaa kuin elukka ja vetää koko vanhimmistoa pataan kerralla, kun oma ehdotus telttakokouksen uudistamisesta lytätään kahdeksannentoista kerran. Kuitenkin halu tehdä pahaa juontuu meidän vanhasta luonnostamme; uusi luontomme ei tahdo tehdä tällaista. Tässä kohdassa olen kuullut käytettävän vertausta koiratappelusta: Oli koiratappelija, jolla oli musta ja valkoinen koira, ja hän kävi vetämässä koiratappeluita eri kaupungeissa. Hän järjesti vedonlyöntiä siitä, kumpi koira voittaa. Yllättäen hän aina tiesi etukäteen, kumpi koira voittaa; tämän hän varmisti sillä, että hän antoi edellisenä päivänä toiselle ruokaa, mutta toiselle ei. Tästä juonnetaan, että se, kumpaa luontoa (uutta vai vanhaa) ”ruokimme”, se pärjää paremmin toiselle. Toisin sanoin, kiusauksia tulee, mutta kun taistellaan niitä vastaan ja ruokitaan uutta luontoa (rukoillaan, luetaan Raamattua, ym.), se pärjää paremmin vanhalle luonnolle.

Vaikka ei uskoisi mihinkään kristinuskon oppiin, tässä ajattelussa on puolensa: tottumuksen voima on yllättävän suuri. Jos totumme torjumaan väärinä pitämämme asiat ja teemme oikein (vaikka se välistä tuntuisi vähemmän kivalta), se tulee vähitellen huomattavasti helpommaksi. Pieni aiheen sivusta menevä esimerkki valaiskoon asiaa: Keskustelin aikanaan entisen seurakuntani kanttorin kanssa musiikista. Itse hehkutin jotain powermetallia ja käskin häntä kuunnella jotain (muistaakseni Rhapsodya), mutta hän sanoi, että musiikki vaikuttaa häneen niin voimakkaasti, että hän ei halua kuunnella heavyä. Itselleni ajatus oli hieman kummallinen silloin, mutta se on hyvin ymmärrettävää: hän on totuttautunut klassiseen musiikkiin (ja ilmeisemmin sen rauhallisempaan ja kirkollisempaan puoleen), joten jos hän altistaisi itsensä kunnon takomiselle, häntä varmasti ahdistaisi yömyöhään asti. Vaikka tällä ei ole mitään tekemistä ”oikean” ja ”väärän” kanssa, kuvaa tämä mielestäni periaatetta: totuttautumalla tiettyihin asioihin pelkästään joihinkin asioihin ryhtyminen tulee vaikeammaksi.

Helluntailaisessa kontekstissa otetaan kuitenkin huomioon myös Pyhän Hengen vaikutus: Jumala tekee meissä työtä, että emme halua enää niin paljoa tehdä pahaa. Kristillisestä näkökulmasta tämä on uskottava näkökulma, koska silloin Uuden testamentin kehotukset kilvoittelusta ja pahalle vastaan panemisesta asettuvat kohdalleen.

Tietysti tässäkin on vaihtoehtona mennä hyvin lähelle ”uskova ei halua tehdä syntiä”-ajattelua: ”Kun uskova on tarpeeksi lähellä Jeesusta ja palaa rakkaudesta Jumalaan, hän ei enää tahdo tehdä mitään pahaa.” Toisin sanoin, et ole ihannetasolla niin kauan, kun sinulla on kiusauksia. Ikävä kyllä joskus tämä painotus tarkoittaa myös sitä, että jos haluat olla Hengessä palava, elämästä kavennetaan myös asioita, jotka eivät ole syntiä, mutta jotka ovat yhteisön näkökulmasta vähän arveluttavia: elokuvat, bändisoittaminen, pelaaminen ja kaikki asiat, jotka vievät aikaa pois Jumalan kanssa olemiselta.

Seurausanalyysit

Seurausten painottaminen on yksi vaihtoehto, jota kauhistelun lisäksi epäilen löytyvän eniten. Mitä tällaisesta ja tällaisesta teosta seuraa? Ensimmäinen taso on tietysti se, että teon takana lyövät saman tien vastaan helvetin lieskat. ”Jos paneskelet ympäriinsä, löydät itsesi lopulta helvetistä, ja siellä et paneskele ketään!” Tämä on kuitenkin äärimmäistä varoittelua, ja vaikka se joissakin tilanteissa on tehokasta, se ei aina voi toimia samalla teholla, koska kuolema ei ole meille jokaiselle kaikkein todellisin asia länsimaissa.

Monesti seurauksista puhutaan siinä mielessä, että myönnetään, että synti voi olla kivaa, mutta se ei ole lopulta kaiken arvoista. ”Sinulla voi varmasti olla kivaa jonkun aikaa – miksi se muuten houkuttaisi? – mutta jossakin vaiheessa huomaat, että tämä ei ollut ollenkaan sen arvoista.”

Voisin väittää, että seurakunnan opetuksessa seurausopetuksessa nähdään neljä tasoa: (1) Ensimmäiseksi on synnistä tuleva nautinto. Eräs ulkomainen evankelista kommentoi kerran, että joka väittää, että humalassa ei ole kivaa, ei ole koskaan ollut humalassa. Vaikka en osaa asiasta sanoa, tämä selittäisi hyvin, miksi humalahakuinen juominen on ylipäätään niin suosittua. (2) Toiseksi on syyllisyys, joka tulee siitä, että tietää rikkoneensa Jumalan tahtoa vastaan. Tämä on monille ensimmäinen syy lopettaa synnintekeminen. Jos kuitenkin jatkaa, seuraa kolmas taso: (3) jossakin vaiheessa huomaa, että rauha on mennyt elämästä, ja toteaa, että tämä syntielämä ei anna syvää tyydytystä (jonka ihminen löytää vain Jumalan luota). Tämä on käsittääkseni suhteellisen vahvana helluntailaisessa ajattelussa: esimerkiksi todistuspuheenvuoroissa esiintyy usein ajatus siitä, että on koettu elämän tyhjyyttä, johon mikään synti ei ole tuonut helpotusta, vaan ainoastaan uskoontulo. (4) Neljänneksi tulee se, että viimeisellä tuomiolla kaduttaa, jos ei ole lopetettu ajoissa.

Seurausanalyysin vaikuttavuus

Seurausten pohtiminen on usein vaikuttavaa, jos jäsen uskoo samaan kuin muukin yhteisö. Jos korvakorujen ottaminen tuo todella demoneita elämään, kannattaa yksilöuskovankin mielestä jättää Katrin Kulta-Kelloon meneminen lävistystarkoituksissa. Kuitenkin kokonaisuus menee haasteelliseksi siinä vaiheessa, kun ei enää usko, että pelotellut seuraukset tulisivat suoraan kerrotuista teoista. Toista esimerkkiä käyttäen, nuori uskova voi välttää kaikkea alkoholia, koska pelkää, että yhdenkin myönnytyksen tekeminen johtaa lopulta pienin askelin ryyppäämään ratkeamiseen. Kuitenkin, kun huomaa, että joku saarnamies vetää paistin kanssa punaviiniä (!), voi koko elämä horjua. (Ensin tietysti tulee paheksuntareaktio, jossa toisen sieluntilaa kauhistellaan joko yksin tai yhdessä.) Kuitenkin, kun huomaa, että ei tuo toinen tuosta ole vielä kadun varressa naukkailemassa Lasolia, joutuu arvioimaan uudelleen, josko logiikka on niin yksioikoinen.

Slippery Slope

Ns. kaltevaan pintaan vetoaminen on joskus mukana, kun perustellaan jotain viattoman oloisen asian kieltämistä. ”Kyllä se yhden saunakaljan vetäminen voi tuntua pieneltä, mutta pian siitä tulee tapa, ja pian sen jälkeen on helppo lähteä kavereiden kanssa yhdelle, ja sen jälkeen kahdelle, ja sen jälkeen mäyräkoiralle, ja sen jälkeen onkin alamäki alkanut, ja alkoholimyrkytys ja huumekierre ja maksakirroosi odottavat.” ”Anna pahalle pikkusormi” kuvaa tätä hyvin. Ja sillä sitten voidaan varoitella.

Joskus kaltevan pinnan teorioihin vetoamisessa on ongelmana, että joskus pinnan kaltevuus voi tuntua liioitellulta. Samoin toisille ihmisille toiset mäet ovat jyrkempiä kuin toiset: entiselle alkoholistille yksi saunakalja voi olla kuukauden ryyppyputken ensimmäinen kalja; toisella taas saunakaljojen väli pysyy tasaisesti viikoittaisena hamaan hautaan saakka.

Kaltevan pinnan teorioissa on oma totuuspohjansa: jos et koskaan maista alkoholia, et varmasti vedä kännejä. Samoin, jos et koskaan astu ulko-ovestasi ulos, päädyt tuskin harrastamaan irtosuhteita. Kuitenkin tässä kohdassa joudutaan miettimään, kuinka kauas rajat on tarpeen vetää, jotta ihmiset eivät vain sortuisi syntiin. Missä vaiheessa päädytään fariseusten tavoin kokoamaan aitausta lain käskyjen ympärille, eli annetaan lisäkäskyjä, jotta ne pitää ensin rikkoa, jotta pääsee edes lähelle lain käskyjen rikkomista? Jeesuksella saattoi kuitenkin olla poikkipuolinen sananen sanottavanaan käytännöstä.

Johtopäätökset

Eri yhteisöillä on erilaisia painotuksia siinä, miten kiellettyjen listojen asioista viestitetään eteenpäin. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen ja helluntailaisen kulttuurin erot tulevat esille jo pelkästään siinä, että helluntailaisuudessa ei ole ajatusta siitä, että uskovat eivät joskus tahtoisi tehdä syntiä. Samoin on mielenkiintoista huomata, että asioista kerrotaan hyvin eri tavoilla.

Oma lukunsa tulee aina niistä tilanteista, kun yksilö ei pidä kiellettyjä asioita synteinä (esimerkiksi kaikki eivät pitäneet viime vuosisadan puolivälissä parran kasvattamista syntinä, vaikka se oli joidenkin mielestä kovasti maailman muodissa silloin). Eri tilanteissa hän voi yrittää vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen eri tavalla: esimerkiksi kun vedotaan asian kieltämisessä seurauksiin, hän voi kommentoida, että asiasta ei aina seuraa sitä, mitä väitetään. Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun asia kielletään vain epäsuoran vihjailun keinoin, dialogin ja vaikuttamisen mahdollisuudet ovat paljon heikommat: silloin voi valita typerältä tuntuvan säännön noudattamisen tai syntiseksi leimautumisen välillä.