Harvalla
helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta
kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja
kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin
helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä
katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on
mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli
alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän
positiivisia puolia.
Edellinen
postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka
helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että
niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos
helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi
törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen
perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut
argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa,
ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä
sisällä.
Tämä viesti käy läpi niitä
piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että
katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen
tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan
ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin.
Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen
asiantuntija Emil Anton, joka
pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä
uutisia.
YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN
PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT
Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei
ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin
konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia
sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo
vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja
uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.
