Tapahtui eräänä päivänä: kastekertomus

Uhosin kevätpuolella, että minun tarkoitukseni on mennä kasteelle ja liittyä helluntaiseurakuntaan. Vaikka avoimesti tunnustan, että olen kasteesta vähintään pihalla, päädyin silti omaehtoisesti pihakasteeseen. Tietysti tarkoitus ei ollut jättää tätä kaikkea lokakuulle, mutta ei sitten saatu aikaisemmin aikaiseksi. Vuodenaika lisäsi tosin pienen määrän omaa ekstreme-eksotiikkaansa.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kokoonnuimme rannalle pienellä kutsuporukalla. Mukaan sain kasan läheisiä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa halusin jakaa tämän tempauksen. Kaikeksi ironiaksi mukana oli myös äitini, joka oli melkein kolme vuosikymmentä sitten mukana kastamassa minua ensimmäistä kertaa luterilaisen kirkon jäseneksi. Muiden mukana olleiden nimiä en tässä kerro; jos joku tästä kiskoo nenäonteloonsa vihanneksia, niin kiskokoot minun kanssani niitä ja jättäkööt vieraani rauhaan.

Itse kaste

Tarkoitus oli suorittaa kaste vähän tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Olin luvannut tutulle pastorille jo vuosia sitten, että jos menen kasteelle, niin hän saa minut kastaa (nyt se oli muodossa, että saa kastaa jonkun toisen kanssa yhdessä). Kuitenkin kävi niin, että hänellä oli juuri silloin muuta pakollista menoa, joten hän ei päässyt paikalle.

Alun perin olin päätymässä kahden kastajan malliin, mutta sitten huomattiin, että meikäläisen massakaudesta on vielä jäljellä vähän liian monta kiloa, jotta se onnistuisi tuskattomasti. Eräs ystäväni harmitteli, että en ollut lähtenyt mukaan ajatukseen, että kymmenen merenneidoksi pukeutunutta naista kastaisi minut. Tästä sain siis ajatuksen, että jos kuitenkin tämän ruhon kastamiseen tarvitaan lisäkäsiä, niin voisiko puolet näistä kätösistä kuulua naisille? Pyysin kahta naispuolista ystävääni mukaan kastajiksi, mutta toisella ei ollut vaihtovaatteita mukana. Sain kuitenkin siihen sangen hyvän miespuolisen kastajan mukaan, joten tätä toimitusta oli suorittamassa kolme miestä ja yksi nainen.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen (Osa 3/3) – ”Matin” tarina

Pienen kesä(työ)tauon jälkeen on aika palata katolisuuden ja helluntailaisuuden rajapinnan äärelle. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdin niitä tekijöitä, jotka saattavat estää helluntailaista vaihtamasta katoliseen kirkkoon. Toisessa osassa käsittelin enemmän tekijöitä, jotka katolisuudessa voivat tuntua vetoavilta – erityisesti, jos suhde omaan seurakuntaan ja seurakuntaperinteeseen on alkanut tuntua puuduttavalta.

Pohdin sarjan alussa niitä tekijöitä, joita voisi ajatella liittyvän siihen, kun helluntailainen kiinnostuu katolisuudesta ja vaihtaa kirkkokuntaa. Kuitenkin tahdoin saada mukaan myös näkökulmaa sellaiselta, joka on todella tehnyt itse tämän siirtymän. Tätä tekstiä varten sain haastattelun Matilta (nimi muutettu), joka lupasi kertoa omasta matkastaan helluntailaisesta katoliseksi.

Alku

Matti on tällä hetkellä keski-ikäinen ja työskentelee akateemisella alalla. Hän liittyi helluntaiseurakuntaan noin 20-vuotiaana ja ehti olla helluntaiseurakunnan jäsenenä noin 15 vuotta. Hän oli mukana aktiivina niin Suomen rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, järjesteli työmuotoja ja jakoi Raamattuja.

Katolinen kirkko ei kulkenut koko elämää mukana, vaan katolisuus oli suomalaiselle tyypillisesti vierasta. Lapsuudessa hän muistaa kuulleensa radiosta maininnan ”paavijohanannes paavalitoisesta”, mutta ei osannut liittää tätä katolisuuteen.

”Nuoruudessa luultavasti lukion uskontotunneilla, mutta siitä ei tainnut jäänyt aktiivisia mielikuvia seitsemää sakramenttia ja Äiti Teresaa ym. hahmoja lukuun ottamatta.” – – ”Katolilaisuus tuntui jotenkin kaukaiselta sekä opillisesti että maantieteellisesti.”

Anteeksiannosta

Nyt on kesä, lämmintä ja laiskempi elämänrytmi - ja se näyttää pitävän paikkaansa myös tämän blogin kohdalta. En ole edes avannut tätä sivustoa viikkoihin ja vielä vähemmän olen antanut itseni ottaa mitään paineita tänne kirjoittamisesta. Markus on tämän blogin kirjoittajista se, jolta syntyy romaani minuutissa, kun taas itse olen oikeastaan huono kirjoittaja. Vaikka päässä saattaisikin liikkua jotain ajatuksia, niin niiden saattaminen järkeväksi tekstiksi on jotenkin vain niin vaivalloista.

Kesän aikana olen lisäksi suunnannut kaikki mahdolliset kirjoittamisresurssini Iso Kirjan maisteriopintoihin kuuluvaan pro graduun (tai mikä MTh thesis se nyt sitten oikeasti onkaan..). Ja varmaankin tuon gradun takia olen viimeisinä viikkoina miettinyt paljon anteeksiantoa ja sovitusta. Toivottavasti joskus valmistuva graduni tulee käsittelemään työstään poisjääneiden helluntailaistan pastoreiden kokemuksia, ja "kauniiden" lopettamistarinoiden lisäksi tämä rakas herätysliikkeemme sisältää kyllä aika karuja tarinoita työsuhteiden loppumisista. Jossain määrin aineistoni kertomukset muistuttavat hiukan Uskontojen uhrien tuen sivuilla esiintyviä kauhukertomuksia uskonnollisista yhteisöistä. Ihmiset ovat antaneet yhteisöilleen kaikkensa ja tulleet loukatuiksi nujerretuiksi ja henkisesti pahoinpidellyiksi.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Vetoavia piirteitä (Osa 2/3)

Harvalla helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän positiivisia puolia.

Edellinen postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa, ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä sisällä.

Tämä viesti käy läpi niitä piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin. Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen asiantuntija Emil Anton, joka pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä uutisia.

YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT

Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Esteistä ja hidasteista (Osa 1/3)

Karismaattisissa piireissä on viime aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös helluntailaisuudessa.

Helluntailaisuudella näyttää olevan vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?

Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.

Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on kohta 28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman osan tekstistä.

Pasifismi ja väkivallan oikeutus: tulisiko ”likainen työ” jättää muiden kuin kristittyjen vastuulle?

HSU feat. Tuomas Havukainen

(Tämä kirjoitus on ensimmäinen tuotos siinä vierailevien kirjoittajien postauksien sarjassa, jossa aiomme pyytää erilaisia helluntailaisesta symboliuniversumista kiinnostuneita olioita kontribuoimaan blogiimme. Tuomaksen esittelyn löydät tekstin lopusta.)

Sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta ja esivallan roolista turvallisuuden ylläpitäjänä käydään ajoittain keskustelua kristillisissä piireissä. Ukrainan kriisi on viime viikkoina kiihdyttänyt puolustuspoliittista keskustelua, ja Venäjän Krimillä harjoittaman toiminnan mahdollisia vaikutuksia Suomen turvallisuustilanteeseen on arvuuteltu myös kristittyjen keskuudessa. Voimakkaimmat äänenpainot ovat ennustaneet jopa suurvaltojen paluuta kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun, jolloin Suomi luettaisiin jälleen osaksi itänaapurinsa etupiiriä. Joidenkin helluntailaistenkin Facebook-aikajanoilla on käyty mielipiteiden vaihtoa siitä, mitä Ukrainan kriisi tarkoittaa Suomen kannalta. Lähtökohtana keskusteluissa on useimmiten ollut, että puolustuskykyä tulee kehittää ja pitää yllä, jotta tarpeen vaatiessa maata voidaan puolustaa aseellisesti.

Kasvissyöjäuskovainen

Olin tässä jokunen aika sitten lounastamassa muuan opiskelijakaverini kanssa. Koska olimme juuri tulleet mielenkiintoiselta luennolta ja istuimme yliopiston ruokalassa fiksun näköisinä, niin sivistyneitä ihmisiä leikkiäksemme keskustelunaiheemme liikkuivat paljolti yhteiskunnassa, politiikassa ja niiden keskinäisessä suhteessa. Jotenkin päädyimme juttelussamme pohtimaan itsellemme vieraita poliittisia ajatuksia, ja tuo ystäväni niin monen muun opiskelijatoverini tavoin kertoi, että Kristillisdemokraattinen puolue on hänelle ideologiselta maailmaltaan todella käsittämätön. Vaikka en itse koe välttämättä kovinkaan vahvasti samaistuvani KD:hen, niin jotenkin vaikeasti mutisin jotain siitä, kuinka tulen kristillisestä taustasta ja sitä vasten kyllä tavallaan ymmärrän ilmiöiden tasolla montakin asiaa KD:n politiikassa.

En ole omassa elämässäni todellakaan mitenkään aktiivinen helluntailaisuudesta tai kristillisyydestä todistaja vaan pikemminkin suoranaisesti pelkään

Henkilöhistoriani kastealtaan ääreltä – matkaraportti, suunsoittoa ja tulevaisuudensuunnitelmia

JOHDANTO

Edellisissä kirjoituksissani olen pohtinut kastetta teknisestä näkökulmasta. Olen myös avannut luterilaisten ja helluntailaisten kastekeskustelua, sen taustalla vaikuttavia käsityksiä (osa 1), avannut luterilais-helluntailaista kastedialogia (osa 2) ja kirjoittanut kriittissävytteisen tekstin helluntailaisen kasteen olemuksesta (osa 3) . Kuitenkaan kirjoittaja ei ole koskaan täysin tyhjiössä tutkimansa ilmiön suhteen. Myös minulla ja kasteella on yhteinen historia.

Turinoin ja tarinoin tässä oman henkilökohtaisen historiani, jota varten joudun avautumaan omasta seurakuntahistoriastani myös melkoisia pätkiä. Tervetuloa, kaikki tirkistelynhaluiset, tässä on elämäni! Tämä teksti ei ole niinkään teknistä analyysiä helluntailaisuudesta tai sen ilmiöistä, vaan matkaraportti. Tämä olkoon henkilökohtainen välitilinpäätös, kreikkalaisen teatterin draama (jossa kaikki kuolevat) ja katharsis. Tunnustan, olisin halunnut tässä revitellä vähän enemmän, mutta käske sinä nyt analyytikkoa repimään jotain, niin korkeintaan omat housunsa saa ratki jossakin älyllisessä spagaatissa. Kirjoitan siis pientä analyysiä myös itsestäni, kun näen aiheelliseksi.

LUTERILAIS-HERÄTYSKRISTILLINEN ALKULÄHTÖKOHTA

Synnyin perheeseen, jossa vanhemmat olivat luterilaisia kristittyjä. Isäni oli seurakunnan diakoniatyötekijä, ja äitini oli muuten vain mukana kaikessa. Vanhempani olivat kallellaan yhteiskristilliseen viidesläisyyteen. Kansanlähetyksen herätyskristilliset painotukset tuntuivat siis kotona kovin kotoisilta.

Herätyskristillisessä luterilaisuudessa kasteen funktio on aina vähän epämääräinen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kaste hahmottuu pelastuksen hetkenä; samoin uskonratkaisua pidetään käytännössä mahdottomana. Kuitenkin herätyskristillinen luterilaisuus tarjoaa mahdollisuuden uskoratkaisuun, joten kasteen funktio hämärtyy.

Koska vanhempani uskoivat uskoontulon mahdollisuuteen (ja olivat itse kokeneet sen), ei ole yllättävää, että vanhempani eivät uskoneet kasteesta sillä tavalla, miten kirkon virallinen oppi opetti. Kuitenkin he kastoivat meidät lapset, koska he ajattelivat, että näin on hyvä juttu. Heidän kirkon oppinsa kritisointi ei johtanut siihen, että he olisivat boikotoineet kastekäytäntöä (mikä olisi ollut kirkon työntekijälle luonnollisesti melko vaikeaa).

Vanhempani olivat lähtökohtaisen nihkeitä puhumaan kahdesta

Miksi sinusta tuli sinä, Rory Gilmore?

Minä pidän valtavasti tv-sarjasta Gilmoren tytöt.

Tuossa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa sarjassa seurataan Lorelai Gilmoren ja tämän teini-ikäisen Rory-tyttären elämää ala- ja ylämäkineen. Sympaattiset Gilmoren tytöt ovat kotoisuutensa lisäksi tunnettuja myös sarkastisesta, nokkelasta ja nopeatempoisesta dialogista, jossa vilisee nautittavia viittauksia amerikkalaiseen populaarikulttuuriin. Ja Gilmoren tyttöjä kehuessa vähintään yksi lause on omistettava Lorelain ja Roryn kotikaupungissa asuvalle Kirkille, joka on yksi loistavimmista sarjojen sivuhahmoista ikinä!

2000-luvun alun Rory

       

Ehkä kai osittain siksi, että

Helluntailainen kastenäkemys – Pieni vedetön ruumiinavaus

Johdanto

Tässä kirjoituksessani tarkoituksenani on avata hieman helluntailaista kastekäsitystä; erityisen paljon kiinnitän huomiota siihen, mikä kaste helluntailaisesta näkökulmasta on, ja mitä siinä tapahtuu. Tämä on kastesarjani kolmas osa; ensimmäinen osa käsitteli luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla vaikuttavia teologisia näkemyksiä, ja toinen osa käsitteli tarkemmin sitä keskustelua, jota luterilaiset ja helluntailaiset käyvät keskenään.

Edelleen joudun muistuttamaan, että tämä ei ole raamattutunti kasteesta eikä lopussa ole linkkiä Tampereen helluntaiseurakunnan nettisivuille, että voisit käydä kastamassa itsesi (tai Luther-säätiön sivuille, jossa voisit virtuaalisesti esittää katumuksesi mahdollisen uudelleenkasteesi johdosta). Tämä ei myöskään ole erityisen sosiologinen kirjoitus, vaikka käsittelen vähän tiedon sosiologiaa ja näkemysten rakentumista tässä sivussa. Tämä on eniten katsaus helluntailaiseen kasteteologiaan ja sen sisäiseen johdonmukaisuuteen. Toisaalta pidän tätä mielenkiintoisena keissinä myös sosiaalisesti, koska tämä toisaalta avaa opillisten käsitysten syntyä ja toisaalta sitä, millaisia käsityksiä eri tilanteissa syntyy.

Helluntailaiselle lukijalle joudun muistuttamaan, että en tässä kritisoi kenenkään henkilökohtaisia motiiveja mennä kasteelle, enkä heidän vilpitöntä haluaan miellyttää Jumalaa, kun he ovat kasteen ottaneet. Tarkoitukseni on lähinnä avata sitä, miten asiasta ajatellaan, ja sen jälkeen pohtia, muodostuuko näistä ajatuksista johdonmukaisia kokonaisuuksia.

HELLUNTAILAINEN KASTE

Millainen kaste?

Helluntailainen kastenäkemys on suhteellisen ehdoton siinä, että kaste voidaan ottaa vasta sen jälkeen, kun ihminen on tullut uskoon, ja tämä kaste toimitetaan upottamalla henkilö kokonaan veteen ja sen jälkeen tempaisemalla hänet sieltä takaisin pinnalle. Kasteessa on mukana kastaja ja kastettava, jotka ovat yleensä molemmat pukeutuneet valkoiseen pukuun. Kaste suoritetaan usein ”Jeesuksen nimessä” ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. (Tämä johtuu siitä, että siinä pyritään yhdistämään kaksi raamatun esikuvaa: toisaalta kaste Jeesuksen nimessä – ks. Apostolien teot – ja kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ks. Matteuksen evankeliumin lopun Lähetyskäsky.) Kaste toimitetaan useimmiten seurakunnan sunnuntaikokouksessa, mutta myös muita mahdollisuuksia löytyy (esimerkiksi kasteet fifteen-leireillä).

Tulevan kevään kuvioista

Vuosi 2014 on tullut jo tähänkin blogiin, mutta ajattelin silti lyhyesti kirjoittaa tulevan kevään infoja. Blogi ehti olla kuolleena kesän ja osan syksystä itse kunkin kirjoittajan kiireiden takia, mutta nyt sitä hiillosta on alettu taas lämmitellä. Ehkä sillä hiilivalkealla voi pian taas paistella kaloja ja leipiä. Tai sitten vain tukehtua sen savuun.

Tulevista

Tällä hetkellä Matti Kankaanniemi ei kiireidensä vuoksi pysty aktiivisesti kirjoittelemaan, joten kevään aikana hän tuskin kirjoittaa lisätekstejä. Tarkoituksemme Annan kanssa on kuitenkin saada vähintään pari tekstiä kuukaudessa tänne blogiin, ja ajan riittäessä niitä tulee useampia. Tällä hetkellä on ilmassa, että myöhemmin keväästä tänne saataisiin vierailevia kirjoittajia, mutta katsotaan, miten käy.

Myös kirjoittamiseen on tulossa päivityksiä. Anna pohti, että kirjoittaisi helluntailaisuudesta myös enemmän henkilökohtaisesta näkökulmasta, ei vain sosiaalitieteellisesti pilkkoen ja eritellen. Itse pysyn pääasiassa tulkintalinjalla, mutta tarkoitus on myös vähän irrotella.

Ajattelimme myös lisätä itsestämme kuvat esittelyosioon; jotakuta voi kiinnostaa, minkä näköiset figuurit näitä tekstejä tänne suoltavat. Oma kuvani on vähän vanha (lävistykset eivät näy), mutta ehkä se ajaa asiansa. Anna lisäilee omakuvansa, kunhan ehtii.

Tulevista aiheista

Sini Saarela ja helluntailainen suhde lakiin – jotain yhteistä?

Anna nosti edellisessä kirjoituksessa esille Sini Saarelan ja tämän saaman huomion. Saarela on ollut esillä suomalaisessa mediassa sen verran paljon viime aikoina, että häneen lienee jokaisella jonkinlainen mielipide. Myös helluntailaisilla. Tämä on siitä herkullista, että Sini Saarelassa ja helluntailaisessa ajatusmaailmassa on jotain niin kovin samanlaista, mutta silti jotain, mitä ei haluta tunnustaa samaksi.

Helluntailaisia aatteita Saarelasta

On aina yliammuttua sanoa, että ”helluntailaiset ajattelevat jostakin asiasta näin”; se on sama, kuin väittäisi, että jokainen suomalainen tykkää makkaraperunoista tai että jokainen pappi harjoittelee iltaisin kasuaalitoimituksia vessan peilin edessä. Kuitenkaan en ole ainoa, joka on huomannut, että moni helluntailainen on kommentoinut Sini Saarelan toimintaa kriittiseen sävyyn. Myös Facebook-seinälläni toivottiin, että Saarela olisi vain äänestänyt kuten kaikki muutkin, ja sen jälkeen ollut tyytyväinen siihen seuraavat neljä vuotta. Moni helluntailainen suhtautuu Saarelaan yllättävän kriittisesti. Ajatus on tasoa, ”On se somaa, kun menee sinne jonnekin Venäjälle riekkumaan kaiken maailman aktivistien kanssa; olisi ollut ihan oikein, että olisi päässyt Siperiaan vankilaan!” Tätä vahvistaa vielä se, että todennäköisimmin iso osa helluntailaisista suhtautuu vähintään varauksellisesti Greenpeaceen, Saarelan taustajärjestöön.

Tapaus Sini Saarela

Jeesus ja Sini Saarela

Lukiessani tämän päivän Aamulehden sunnuntailiitettä ajattelin, että nyt joku on vihdoin kirjoittanut sen, mitä olen hiljaa mielessäni ajatellut - nimittäin verrannut Sini Saarelaa Jeesukseen. Sunnuntailiitteessä oli Saarelan muutaman sivun pituiseen henkilökuvaan nimittäin mahdutettu yleisönosastokirjoittelussa esitetty näkemys, jossa Saarela vertautuu "Jeesus Nasaretilaisen veroiseksi uuden ajan sankariksi".

Vaikka itselleni onkin takana hetkellinen hämärä menneisyys kasvissyöjänä ja tunnustan uskovani ilmastonmuutokseen, en ole oikein tiennyt, että miten suhtautua Sini Saarelaan. Uskovaisiksi tunnustautuvat ystäväni sen sijaan eivät keskimääräisesti ole olleet kovin innostuneita Saarelasta. Saarelan toimintaa on uskovaispiireissäni luonnehdittu tyypilliseksi vihaisten viherpiipertäjähippien huomionhakuiseksi typeryydeksi, ja suuri osa keskustelukumppaneistani olisi mieluummin jättänyt Saarelan Venäjän vankiloihin kuin ohjannut verovarojamme vapautukseen johtaneisiin oikeuskäsittelyihin.

Kun luterilainen ja helluntailainen keskustelevat kasteesta (Osa 2/2) – Argumenttien arviointia

Kastekeskustelut ovat usein tavallista värikkäämpää teologista dialogia. Niihin sisältyy joskus ihan perusargumentaation lisäksi hikeä, verta, kyyneliä ja toisen manaamista kasteen hautaan. Ongelma keskustelussa ei ole siinä, etten minä ole oikeassa ja esittäisi kantaani vakuuttavasti; ongelma on siinä, että toi toinen ei tajua mistään mitään eivätkä hänen kommenttinsa liity mihinkään. Väkisinkin sellainen kiukuttaa, kun toinen ei vain näe sitä valoa, joka minusta loistaa.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle kirjoitukselleni, jossa käsittelin yleisesti luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla olevia eroja. Tässä kirjoituksessa arvioin tältä pohjalta sitä keskustelua, jota luterilaisen ja helluntailaisen kastekäsityksen edustajat käyvät keskenään. Jotta tämän viestin kommenteista saisi kunnolla kiinni, suosittelen tutustumaan edelliseen postaukseen ennen tämän lukemista. (Tämä ja edellinen postaus olivat alun perin yksi kokonaisuus, mutta jouduin jakamaan tekstini kahtia, koska tämä olisi ollut yksinkertaisesti aivan liian pitkä – kuten käytännössä kaikki muutkin tekstini.)

Käsittelen tässä kastekeskustelujen argumentteja muutamasta eri näkökulmasta. Toisaalta yritän pohtia, kuinka oleellista tietyistä asiakokonaisuuksista puhuminen on keskustelun kannalta: kuinka oleellista on puhua joistakin asioista, kun yritetään saada toinen ymmärtämään omaa kantaa. Kuitenkin pääasiassa käsittelen sitä, miten vakuuttavia tietyt argumentit ovat toisen näkemyksen edustajille, ja kuinka kannattavaa niistä on vääntää.

HUOM! Tässäkään tekstissä en pyri argumentoimaan jonkun käsityksen paremmuutta tai huonommuutta, vaan yritän arvioida niitä argumentteja, joita keskustelussa käytetään. Tässä on pyrkimys ymmärtää eri näkemyksiä; samoin tarkoitus on ymmärtää niiden kuulasuihkujen rakennetta, jotka sinkoilevat taistelukentällä. Käsittelen tässä osiossa yleisiä asioita, joista kastekeskustelussa taistellaan, ja samoin asioita, joista ehkä pitäisi taistella.

KESKUSTELUNAIHEISTA JA ARGUMENTEISTA