Sini Saarela ja helluntailainen suhde lakiin – jotain yhteistä?

Anna nosti edellisessä kirjoituksessa esille Sini Saarelan ja tämän saaman huomion. Saarela on ollut esillä suomalaisessa mediassa sen verran paljon viime aikoina, että häneen lienee jokaisella jonkinlainen mielipide. Myös helluntailaisilla. Tämä on siitä herkullista, että Sini Saarelassa ja helluntailaisessa ajatusmaailmassa on jotain niin kovin samanlaista, mutta silti jotain, mitä ei haluta tunnustaa samaksi.

Helluntailaisia aatteita Saarelasta

On aina yliammuttua sanoa, että ”helluntailaiset ajattelevat jostakin asiasta näin”; se on sama, kuin väittäisi, että jokainen suomalainen tykkää makkaraperunoista tai että jokainen pappi harjoittelee iltaisin kasuaalitoimituksia vessan peilin edessä. Kuitenkaan en ole ainoa, joka on huomannut, että moni helluntailainen on kommentoinut Sini Saarelan toimintaa kriittiseen sävyyn. Myös Facebook-seinälläni toivottiin, että Saarela olisi vain äänestänyt kuten kaikki muutkin, ja sen jälkeen ollut tyytyväinen siihen seuraavat neljä vuotta. Moni helluntailainen suhtautuu Saarelaan yllättävän kriittisesti. Ajatus on tasoa, ”On se somaa, kun menee sinne jonnekin Venäjälle riekkumaan kaiken maailman aktivistien kanssa; olisi ollut ihan oikein, että olisi päässyt Siperiaan vankilaan!” Tätä vahvistaa vielä se, että todennäköisimmin iso osa helluntailaisista suhtautuu vähintään varauksellisesti Greenpeaceen, Saarelan taustajärjestöön.

Tapaus Sini Saarela

Oma ensireaktioni Saarelaan ei ollut kauhean erikoinen. Näin ohimennen jossakin uutisissa, että jotkut aktivistit olivat koheltaneet Venäjällä jossakin öljynporauslautalla, ja sitten heidät on vangittu. En uhrannut asialle kovin montaa ajatusta, paitsi ”oliko nyt pakko mennä sinne väkipakolla vangituttamaan itsensä?” Kun asia alkoi olla joka paikassa esillä, altistuin asiasta lisäinformaatiolle: syynä oli ilmeisesti jotain arktisiin merialueisiin liittyvää ja jotain luonnonsuojelukampanjointia.

IS selvitti Saarelan aikaisempia tempauksia. Sen verran luin, että hän on käynyt kaksi kertaa kiipeämässä Olkiluodon voimala-alueen nosturiin (2007 ja 2010) ja kerran laitosportin katolle (2011). Kyse ei ole ollut akrobaattisista tempauksista, vaan verkkoaidan läpi menemisestä ja itsensä mielenosoituksellisesta köyttämisestä yläilmoihin. Kertaalleen hän on estänyt kavereineen palmuöljylaivan pääsemistä satamaan Porvoon edustalla (2007) ja kertaalleen vienyt Finlandia-talon katolle ydinvoimaa vastustavan lakanan (2011).

Joku voi listausta katsoessaan miettiä, olisiko ollut parempi vain äänestää vaaleissa ja lobata muuna aikana, jakaa lehtisiä kaduilla ja kirjoittaa mielipidepalstoille. Toisaalta Saarelalla vaikuttaa olevan tekojensa taustalla järkevät motiivit: jos hän onnistui kolme kertaa murtautua ydinvoimalan työmaa-alueelle, se ei välttämättä ollut kovin turvattua aluetta. Jos poliisikuulusteluissa häntä motivoi ”huoli rakennusprojektin turvallisuusrikkeistä, joita ei ollut tuotu julkisuuteen”, se tuskin oli täysin aiheeton. Palmuöljyn vastustaminen ei myöskään ole yllättävää, kuten ei ydinvoiman kritisointikaan .

Saarelan Venäjän-matka päätyi siinä mielessä onnellisesti, että hänet armahdettiin ja hän pääsi takaisin Suomeen. Kieltämättä on totta, että tämän jälkeen edes ensimmäistä kertaa ajattelin, että arktiset alueet ilmeisesti jonkun mielestä tarvitsevat suojelua, eivät vain sademetsät. Ehkä siitäkin pitäisi siis ottaa selvää. Saarela saattoi siis onnistua.

Sini Saarela ja laki

Saarelan lähestymiskulma asioihin on hyvin yksinkertainen: jos jokin asia on väärin, siihen pitää saada vaikuttaa – eikä siinä ole esteenä se, jos vaikuttaminen ei aina olisi lain puitteissa tapahtuvaa. Hän siis tunnustaa, että laillisuus/laittomuus ei tarkoita samaa kuin oikea/väärä. Jos jonkin asian puolesta on tehtävä jotain, se on oikein, vaikka se ei olisi aina laillista.

On huomattavaa, että Saarelan ajattelutavassa on sama periaate kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Moni voi helposti väittää, että jokin laki on epäoikeudenmukainen (esimerkiksi raiskaustuomioiden lyhyet tuomiot ovat kiukuttaneet sosiaalisessa mediassa). Kuitenkin lain nähdään olevan jotain sellaista, mitä ei noin vain voi rikkoa. Useimmiten tyydytään siihen, että joku on laitonta, ja annetaan asian olla.

Saarelan tapauksessa oikea on muodostunut niin tärkeäksi, että se oikeuttaa lain rikkomisen. Itsensä köyttäminen nosturiin on sallittua, kun sillä voi osoittaa ydinvoimateollisuuden ongelmia; Venäläiselle öljynporauslautalle kiipeileminen on sallittua, vaikka se veisi Venäläiseen vankilaan – kunhan se herättää ihmiset ajattelemaan Jäämerta ja luonnonsuojelua.

Kuitenkaan Saarelan toiminta ei ole vahingoittanut ihmisiä toiminnallaan: hän ei ole räjäytellyt palmuöljylaivoja tai öljynporauslauttoja. Rahallista vahinkoa varmasti on tullut (vähintään erilaisten töiden keskeytymisenä), mutta kun sen nähdään olevan pois epäeettisestä toiminnasta, se tuskin Saarelaa liikuttaa. Mitä syytä on surra rahojen puolesta, jotka muutenkin tulevat likaisesta lähteestä? Jos otetaan vähän räikeämpi esimerkki, niin harvempi olisi myötämielinen, jos ihmiskauppiaat vaatisivat poliisitutkinnan ajalta korvauksia siitä, että heidän kaapatut ja työhönsä pakotetut huoransa eivät saa tehdä töitään. Aina tulojen menetystä ei voi surra.

Helluntailaiset ja (Suomen) laki

Helluntailaisesta näkökulmasta katsottuna Saarelan perusajatus on hyvin tuttu. Ihmisten tekemät lait voivat olla ristiriidassa sen kanssa, mikä on aidosti oikein (Jumalan näkökulmasta). Jos siis ihmisten käskyt ja Jumalan käskyt ovat ristiriidassa, silloin ”enemmin on toteltava Jumalaa kuin ihmistä”. Raamattu nähdään Jumalan ilmoituksena, joka on kaiken yläpuolella – ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumala on kaiken luonut ja on koko maailmankaikkeuden kovin tyyppi. Jos siis rikotaan Suomen tai jonkun muun maan lakia, joka on ristiriidassa Raamatusta tulkittujen periaatteiden kanssa, se perusteltaisiin sillä, että Jumalan käskyjen noudattamatta jättäminen on pahempi kuin ihmisten lain rikkominen.

Suomalaisessa kontekstissa on hieman vaikeampi keksiä tapauksia, joissa helluntailainen näkisi lain olevan ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa – tai siis siinä muodossa, että ihminen joutuisi tekemään jotain, mikä on ristiriidassa Raamatun kanssa. Luonnollisesti monella helluntailaisella on tiukka mielipide parisuhdelainsäädännöstä ja esimerkiksi aborteista. Kuitenkin nämä ovat yleisiä lakeja; ketään ei vaadita esimerkiksi kadulta mukaan abortoimaan ketään, ja lääkärikin voi erota virastaan, jos ei muulla tavalla pysty välttämään abortointia. Perustuslakiin ei ole kirjattu, että jokaisen pitää abortoida vuosittain muutama sikiö tai uhrata teurasuhreja presidentti Niinistölle (Rooman keisarikunnan tapaa mukaillen). Kenenkään ei ole pakko tehdä niin, jos ei itse tahdo.

Suljettujen maiden lakien uhmaaminen

Kun liikutaan hieman Suomen ulkopuolelle, päästään luonnollisesti tekemisiin jo lain rikkomisen kanssa oikeuden nimissä. Raamattujen salakuljettaminen Neuvostoliittoon oli yhteen aikaan mielenkiintoinen harrastus, jossa käytettiin kaikki mahdollinen mielikuvitus, ja joka pohjustettiin kunnon polvirukouksella. (Joskus vanhojen tekijöiden seikkailutarinoita kuunnellessa tulee mieleen, että se oli myös helluntailaisuuden hyväksymä extreme-harrastus, jossa sai väristyksiä enemmän kuin rakettikäyttöisellä BMX-pyörällä ajamisesta.) Jumalan Sanan levittäminen itänaapuriin oli tärkeämpää kuin mikään lainsäädäntö, joka asettui tätä vastaan. Mielenkiintoista oli, että tuskin kukaan helluntailainen olisi edes kritisoinut tätä toimintaa, vaikka se oli laitonta. "Mitä sitten, että se oli laitonta?"

Venäjä on ollut jo tovin sen verran avoin, että sinne saa viedä Raamattuja ihan matkalaukussa tai peräkärryssä. Kuitenkin tämänhetkinen poliittinen kehitys antaa monelle epäilyksiä siitä, että tulevaisuudessa Raamatut pitää taas pakata auton rakenteisiin. Miten asian käy, on epävarmaa; moni helluntailainen kuitenkin uskoo, että tuskin tarvitsee odottaa montaa vuosikymmentä, kun Raamattu ei saa enää olla käsimatkatavarana.

Toinen vastaava esimerkki liittyy evankeliointiin maissa, joissa se on yksiselitteisesti kiellettyä. Kuitenkin, vaikka laki sanoisi mitä, se ei estä helluntailaisia soluttautumasta mukaan, vaikuttamasta naapurustoon ja jakamasta traktaatteja ja Raamattuja. "Mitä siitä, että se on laitonta – enemmin on toteltava Jumalaa."

Armeija ja sotiminen

Yksi keskustelu liittyy myös armeijaan ja sotaan. Nykyään kokonaisuus on paljon helpompi, koska valintalistalta löytyvät aseeton palvelus ja siviilipalvelus. Menneinä aikoina asia oli kuitenkin vaikeampi. Sotien aikoihin helluntailaisuudessa käytiin kovaa vääntöä siitä, onko oikein tarttua aseeseen ja tappaa toista ihmistä – oli toinen vihollinen tai ei, niin siinä saattaa olla lähettämässä jotakuta helvettiin tai tappamassa uskonveljeä. Jeesuksen etiikan ja Vuorisaarnan opetusten nähtiin olevan liian räikeässä ristiriidassa tämän kanssa. Joitakin helluntaiveljiä pääsi kiväärikomppanian eteen, koska he kieltäytyivät tarttumasta aseeseen. He siis maksoivat hengellään siitä, että tottelivat käsityksensä mukaan enemmän Jumalaa kuin ihmistä. Toisaalta taas jotkut puolsivat maanpuolustusta ja Suomen puolustamista diktatuuria vastaan. Vihollisten tappaminen sodassa oli pienempi paha kuin se, että koko Suomi vallataan, ja kristillisyys ei enää ole mahdollista. Keskustelu on tässä asetelmassaan historiaa, mutta sillä on vielä omia vaikutuksiaan seurakunnissa. Joistakin seurakunnista on helpompi lähteä siviilipalvelukseen kuin armeijan kurkkusalaattipukuun.

Ylinopeus

Suhde nopeusrajoituksiin on oma luokkansa, joka ei toimi ollenkaan samalla periaatteella kuin muu suhde lakiin. Kaikki helluntailaiset eivät ole tunnettuja pyhittyneestä kaasujalastaan (sellaisesta, joka noudattaisi lakia), ja pastorit ovat harvemmin esimerkillisiä tässä suhteessa. Eräs tarina kertoo pastorista, joka ajeli vähän myöhässä Talvipäiville.[1] Hän ajoi ylinopeutta tutkaan, ja kun hänet pysäytettiin, poliisi näki kalatunnuksen hänen autonsa takaosassa ja kysyi pastorilta, "Oletko sinäkin menossa Talvipäiville?" Ilmeisesti useampi pastori oli kaasutellut paikan ohi nopeusrajoituksista piittaamatta kalatunnistetuilla autoillaan.

Jostakin kumman syystä nopeusrajoituksiin suhtaudutaan monesti leväperäisesti, vaikka muuten lain noudattamista voitaisiin vaatia johdonmukaisesti. Tämä saattaa kuitenkin heijastella enemmän kontekstiaan eli yleistä suhtautumista nopeusrajoituksiin: ylinopeutta ei pidetä yleensä suoraan lain rikkomisena ("Ne ovat vain ohjeellisia", "Ei poliisi sakota, jos ei aja yli 10 % ylinopeutta", "Kyllä se on ihan ymmärrettävää, kun nyt on kiire."). Ylinopeus ei ole suoraan väärin, mutta silti niin pitää ajaa, koska muuten poliisi sakottaa. Samoin "kohtuullinen" ylinopeus sallitaan helposti itselle; "kohtuullinen" on tässä hyvin kontekstisidonnainen. 

Koska suhde nopeusrajoituksiin on oma kokonaisuutensa ja noudattaa lähinnä ympäröivän kontekstinsa logiikkaa, en käsittele sitä tässä syvemmin. Keskityn siis tulevassa analyysissäni enemmän edellä kuvaamani lainrikkomisen problematiikkaan.

Mitä yhteistä, mitä eroa?

Saarelan ajattelusta ja helluntailaisuudesta löytyy paljon yhteisiä tekijöitä. Molemmat ajattelevat, että on asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin lakitekstit. Siinä, missä helluntailainen laittaa rahaa kolehtiin Raamattujen salakuljettamiseksi suljettuihin maihin, Saarela käy öljynporauslautalla vierailulla. Kun helluntailainen lähtee lähetystyöhön Saudi-Arabiaan, Saarela sitoo itsensä Olkiluodon ydinvoimala-alueen nosturiin.

Molempien tilanteessa oikeaksi nähty toiminta on sanoman eteenpäin viemistä. Helluntailaisuudessa se on sitä, että mahdollisimman moni suljetuissakin maissa oleva voisi kuulla evankeliumin ja tulla uskoon; Saarelan kohdalla sitä, että mahdollisimman moni ihminen heräisi ajattelemaan ympäristöä, ja tämä saisi lopulta aikaan sen, että suuret yhtiöt joutuisivat jättämään väliin luontoa tuhoavat hankkeensa.

Panoksien nähdään molemmissa olevan kovat: helluntailaisuudessa on tarkoitus pelastaa sieluja käristymästä helvetin hornassa; Saarela yrittää pelastaa arktiset merialueet, jotta sieltä löytyisi elämää vielä lastenlapsillemmekin. Samoin asetelma on hyvin samanlainen: kun helluntailainen taistelee ja paastoaa ikuisten sielujen pelastuksen puolesta, Saarelan kaltainen aktivisti taistelee maapallon tulevaisuuden puolesta. Kun helluntailainen kokee, että vastassa ovat helvetin joukot, Saarela ratsastaa kohti ylikansallisten yhtiöiden tuulimyllyjä.

Konkreettisena erona helluntailaisen ja Saarelan toiminnassa on se, että helluntailaiset ovat hyvin maltillisia kampanjoinnissaan ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisessaan – saati sitten, että kiipeilisivät nostureihin tai lähtisivät laittomiin mielenilmaisuihin. Tämä on toisaalta hyvin ymmärrettävää: räikeämmät tempaukset saisivat vain negatiivista mediahuomiota,[2] kirkostaeroamisaaltoja tai muokkaisivat ihmisten kuvaa uskosta vielä negatiivisemmaksi. Sen sijaan luonnon puolesta on helpompi kampanjoida: esimerkiksi ilma on sellaista, että jokainen mielellään hengittää sitä ilman kaasunaamaria. Sitä soisi riittävän ihan lapsenlapsillekin asti.

Saarelalla ja helluntailaisuudella on yhteistä se, että lakia vastaan toimiminen saa tuskin kovin vaarallisia piirteitä. En oleta, että Saarela käy tulevaisuudessakaan räjäyttämässä niitä palmuöljylaivoja tai ampuu kiikarikiväärillä Olkiluodon toimitusjohtajaa. Samoin on vaikea kuvitella helluntailaisia räjäyttelemässä aborttiklinikoita tai kylvämässä napalmia Setan päämajaan tai Jehovan todistajien valtakunnansaleille.

Miksi eroa ei nähdä?

Helluntailaisuudessa ja Saarelalla on yhteistä erityisesti se, että lain yläpuolella nähdään jokin, joka tekee laeista suhteellisia. Yhteistä ja jaettua löytyy hyvin paljon. Kuitenkin helluntailainen voi pitää Saarelan toimintaa yksiselitteisesti typeränä ja tuomittavana. Mistä tämä johtuu? Mistä johtuu, että kaikkea sitä jaettua ei osata nähdä, ja toisaalta sitä ei osata arvostaa?

Ensimmäinen syy on ”se on ihan eri asia” -perusselitys. Uskossa on kyse Jumalasta, Hänen tahdostaan ja ihmisten iankaikkisesta pelastuksesta (kenet haluat sinne helvetin hiilipannulle kärisemään?); luonnonsuojelussa on kyse ”vain” ajallisesta asiasta. Helluntailainen voi melkein loukkaantua, kun asiaa yrittää selittää auki: ”Eikö siinä nyt ole mitään eroa, että suojellaanko jotain jäävuoria vai pelastetaanko ihmisten ikuisia sieluja, haloo!?”

Vettä myllyyn lisää myös se, että jokin saa monet kristityt varpailleen luonnonsuojeluaatteen edessä. Yksi syy voi olla se, että moni helluntailainen näkee erityisesti luonnonsuojelun jollakin tapaa kilpailevana kokonaisuutena kristinuskon perussanoman kanssa. Ehkä ajatellaan, että jos hurahdetaan oikein paljon vihreistä arvoista, ei keskitytä enää tärkeimpään eli Kristukseen. Samoin kokonaisuuteen voi vaikuttaa se, että Suomen vihreä puolue ei ole pelkästään vihreiden arvojen kannattaja, vaan liberaalien ja sateenkaariarvojen. (Helluntailainen ekologia ja ekologian teologia ja ekoteologia ovat monimutkaisempia asiakokonaisuuksia, ja käsittelen niitä mieluiten omana kokonaisuutenaan myöhemmässä postauksessa – kunhan vain saan kirjoitettua ensin sarjani kasteesta ja kaikesta mahdollisesta muusta. Lupaan paljastaa jännyyksiä.)

Onko kuitenkin niin, että meillä on kyseessä ihan eri asia, kun puhutaan pelastuksesta ja luonnonsuojelusta? Totta kai ymmärrän sen, että niissä on kristillisestä näkökulmasta ihan eri kokoluokan asioista kyse. Kuitenkin molemmissa on kyseessä jonkun pelastaminen; jos ei sitten yksittäisten ihmisten, niin maailman. Periaate, jolla asioita käsitellään, on hyvin samanlainen. Helluntailaisessa viitekehyksessä olisi hyvä ajoittain irrottautua siitä ylemmyydentunteesta, jonka kautta helposti katselee muita aatteita.

Miten tästä pitäisi puhua?

Helluntailainen perustelee helposti asiat Jumalalla ja Jumalan tahdolla. Kuitenkin on hyvä muistaa, että voi olla myös muita periaatteita, joiden perusteella oikeutus lainrikkomiseen pitää pohtia. Kaikki asiat maailmassa eivät ole suoraan hengellisiä, mutta silti monet asiat ovat kovin relevantteja, ja niistäkin pitäisi pystyä puhumaan järkevästi. Esimerkiksi kysymykset ”Mikä on esimerkiksi raja sille, mitä saa tehdä luonnon puolesta?” tai ”Kuinka pitkälle saa mennä ihmiskauppaa vastaan taistellessa?” ovat kysymyksiä, joissa ei ole kysymys suoraan sielujen pelastuksesta, mutta kuitenkin hyvästä ja oikeasta.

Suosittelen, että helluntailaiset pysähtyisivät miettimään Saarelaa ympäröivän keskustelun kohdalla, ja avaisivat sitä johdonmukaisesti: ensin eroteltaisiin yleisellä tasolla suhde lakiin, riittävät syyt rikkoa lakia, ja sen jälkeen se, saavutetaanko lainrikkomisella ne tavoitteet, jotka on asetettu. On helppo kritisoida toista, mutta jos itseä voi kritisoida samoilla argumenteilla, ei kritiikki ole kovin hääviä.

Ensin olisi hyvä, että keskustelussa pysähdyttäisiin hetkeksi ja arvioitaisiin, miten Saarelaa vastaan kasatut kommentit vyöryisivät itsen päälle. Lainrikkomisen hyväksyminen (erityisesti Itänaapurin lain) on kummasti asia, jota helluntailaisuudessa ei katsota pahalla, jos laki on selkeästi ristiriidassa Raamatun kanssa. Voisiko nähdä, että on myös muita asioita, jotka ovat niin ”oikein”, että ne oikeuttavat lain rikkomiseen? Erityisesti, jos mennään teologian tasolle, niin voiko Jumalan luomakunnasta huolehtiminen olla tärkeää, jos Raamatusta löytyy käsky ”viljellä ja varjella” maata (1. Moos. 2:15)? Samoin olisi tässä yhteydessä reilua miettiä, miten ja milloin sitä lakia voisi ja pitäisi rikkoa, ja millä perusteilla. Kummasti Sini Saarela ja helluntailainen ovat molemmat ehdottomasti samaa mieltä, että on olemassa tilanteita, joissa lakia voi ja pitää rikkoa.

Vasta sen jälkeen, kun on käsitelty suhde lakiin ja esivaltaan, on reilua siirtyä arvioimaan sitä, mitä Saarela tekee – onko se perusteltua, onko se järkevää, onko se kannattavaa? Saarelan toimintatavat ovat voimakkaita, vaikka niitä ei voi kutsua "äärimmäisiksi": hän ei ole tappanut tai kidnapannut ketään eikä räjäyttänyt mitään. Kuitenkin voimakkaita toimintatapoja voi ja saa arvioida. Yksi näkökulma olisi esimerkiksi se, mitä seurauksia tulisi, jos kaikki ajaisivat tärkeinä pitämiään asioita tuolla tavalla: missä rajoissa se olisi toimivaa ja hyväksyttävää? Pitää kuitenkin muistaa, että laki kokoaa ne yhteiset pelisäännöt, jotka pitävät sivistynyttä yhteiskuntaa kasassa. Lain ylenpalttinen relativisointi on tästä näkökulmasta erityisen huolestuttavaa, ja lakia relativisoivaan siitä keskusteluun pitäisi suhtautua tällä vakavuudella (vaikka esimerkiksi helluntailainen yhteisö näkee perustelut tälle keskustelulle tietyissä ääritilanteissa). Lisäksi lainrikkominen on aina vakavaa siinä mielessä, että se leimaa helposti sitä harjoittavan yhteisön.

En usko, että keskustelussa on helppo takertua mustavalkoisiin asetelmiin, vaan liikkuminen harmaalla alueella on varmaa. Samoin voisi ajatella laajemmin Greenpeacen toiminnasta: heidän tarkoituksensa on yksiselitteisesti hyvä, ja he ovat saaneet paljon tuloksia (esimerkiksi he ansaitsevat kiitosta esimerkiksi siitä, että ydinjätteitä ei enää tiputeta mereen). Vaikka jotkut kritisoivat heitä pääasiassa organiaation tasolla läpinäkymättömyydestä raha-asioissa, keskustelu voisi olla mielekkäintä tasolla, jossa pohditaan heidän menettelytapojaan ja sen vaikutuksia.

Tämä sama erottelu (laillisuus ja tarkoituksenmukaisuus) voisi olla tervetullutta myös esimerkiksi siinä suhteessa, missä aktivismista (kuten Greenpeacesta) ja sen toiminnasta puhutaan laajemmin: kun kaksi keskustelua eriytetään, helluntailainenkin pystyy keskustelemaan asiasta helpommin. Kun vauhkoilu lainrikkomisesta on saatu pienellä peiliinkatsomisella asiallistettua, on helpompi tarkastella asiaa neutraalimmin. Tällaisessa tilanteessa uskoisin, että Sini Saarela ja helluntailinen pystyisivät keskustelemaan asiasta saman pöydän ääressä. Vaikka he olisivatkin eri mieltä siitä, minkä asian puolesta kannattaa ja saa rikkoa lakia, he todennäköisesti ymmärtäisivät toisiaan.

---------------

HUOMIOT

[1] On myös mahdollista, että tarinassa oli kyseessä joku muu pastorien kokoontuminen, kuten Veljespäivät. Lainaus on muistinvarainen, mutta tarina olisi uskottava, vaihtaisi siihen kokoontumisen syyksi minkä tahansa.

[2] Näin ekskurssina ei voi välttyä huomioimasta, että Päivi Räsänen sai viime kesänä poskettoman mediaryöpytyksen toteamuksestaan, kun sanoi, että Raamattua on toteltava enemmin kuin lakia – esimerkkinä oli se, jos joudumme tappamaan viattomia Natsi-Saksan mallilla. On sinänsä hauska huomata – kuten Soinikin – että ympäristöministeri Niinistö saattoi kiitellä Saarelan lainrikkomista ilman suurempia mediaseurauksia, vaikka kyseessä oli sama viesti: lakia saa rikkoa "oikean" asian nimissä. Toki muut puolueet siitä ärähtivät oman mediapelinsä tähden, mutta ei siitä saatu kohua aikaan. Oman lisänsä tuo se, että Räsäsen esimerkki oli hypoteettinen nykyolosuhteissa, mutta Saarelan toiminta on konkreettista.

EDIT: 23.1.2014, 16:16 korjailin epäselviä lauseita ja kirjoitin epämääräisen lopetusosioni uudelleen. 20:37 korjasin värivirheen lopetuskappaleesta.