Naiset seurakunnassa, osa 2: naispastorikeskustelun dynamiikkaa sekä huutelua puolin ja toisin

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle postaukselleni, jossa vähän kartoitin helluntaiherätyksen tilannetta naisten suhteen. Se kannattaa lukea alle, koska viittaan siinä kommentoituihin asioihin toistuvasti.

Aluksi pitää tunnustaa, että keskustelu saattaa olla lähes käsittämätön ulkopuoliselle, joka ei hahmota kokemuksellisesti liikkeen dynamiikkaa. Miksi ihmeessä tällaisesta asiasta edes puhutaan? Miksei puhuta punajuurien maalaamisesta Tikkurilan talomaaleilla? Tai kattotiilien keittämisestä haaleassa suolavedessä palsternakkojen kanssa? Molemmissa tuntuu olevan yhtä paljon mieltä kuin tässä. Miksi ihmeessä ei vain anneta niiden naisten olla pastoreita, mennä kotiin, keitetä teetä ja katsota Voice of Finlandin uusintoja? Kuitenkin keskustelu on merkittävä liikkeen sisäisesti (tämä koskee yllättävän montaa ihmistä liikkeessä), joten tarjotaan sille paikka tässä.

Tilannemuutos: ulkopuolista paineistusta

Kuten viimeksi pohdin, naiset ovat saaneet tehdä käytännössä kaikkea mahdollista seurakunnissa, paitsi toimia pastoreina. Naisten mahdollisuudet toimia seurakunnassa ovat vapautuneet viimeisten vuosien aikana. Ensin nainen saattoi olla nuorisotyöntekijä, sitten nuorisopastori, sitten seurakuntapastori, ja joissakin paikoissa nainen saattaa olla jo johtava pastori. Kehitys on kulkenut siis vapaampia mahdollisuuksia kohti.

On hyvin mahdollista, että tilanteen ja tulkintojen lientymiseen on vaikuttanut ulkopuolinen paine: yhteiskunnassa muutenkin naisten asema on tullut vapaammaksi, ja naiset ovat jatkuvasti koulutetumpia. On jatkuvasti normaalimpaa, että yhteiskunnassa nainen on pomosi. On jatkuvasti kummallisempaa, jos joku esittää väitteitä, että nainen ei saisi toimia jossakin työssä vain sukupuolensa tähden – minun sukupolveni on kasvatettu heittämään sisäinen takaperinvoltti kierteellä tällaisessa tilanteessa (yritäpä väittää, että nainen ei voi olla palomies, pun intended). Ei ole siis ollenkaan kummallista, että seurakunnissa käytäntö ja teologia ovat muuttuneet ulkopuolisen paineen seurauksena hiljalleen vastaamaan yhteiskunnan arvokeskustelua.

Sivujuonteena on pakko sanoa, että tilanne ei välttämättä ole staattinen. Eräs naispastori totesi, että hänen käsityksensä mukaan keskustelussa on tapahtunut heiluriliikettä: ensin oltiin kovasti sitä vastaan, että nainen toimisi pastorina. Tämän jälkeen tuli aika, että suhtauduttiin paljon myönteisemmin siihen, että nainen toimisi pastorina. Kuitenkin nyt tilanne olisi liikkunut siihen suuntaan, että mielipiteet olisivat hieman tiukempia asian suhteen.

Kuten edellisessä viestissä jo kommentoin, kysymys pastorin mahdollisista sukupuolirajoitteista on lähtökohtaisesti teologinen; jos joku seurakunta sanoo, että nainen ei saa olla pastorina, syynä on käytännössä aina se, että he uskovat, että Jumala (Raamatun kautta) ihan oikeasti haluaa pastoreiksi vain miehiä. Jos naisilla on siis valittamista, heidän ei tarvitse avautua miehille asiasta, vaan laittaa palautteensa Jumalalle. Kyse on siis teologiasta. Kuitenkin, kuten edellisessä postauksessani pohdin, tilanteen epämääräisyys on varmasti ollut syynä, miksi ulkopuolinen paine on niin hyvin muuttanut tilannetta: jos omaa teologiaa ei ole alun perinkään noudatettu (ainakaan johdonmukaisesti), on helppo päästää rajaa venymään aina vain pidemmälle. Sekin äärilaita, joka on paperilla kieltänyt naisia tekemästä oikeastaan mitään, on käytännössä antanut heidän touhuta kaikkea mahdollista, kunhan vain eivät ole pastoreina. Kun tulee tilanteita, että naiset ottavat jatkuvasti aktiivisempia rooleja, ei pienten aluelaajennusten kohdalla nähdä tarpeelliseksi tarkastella johdonmukaisesti oppia, ja pohtia, olisiko tarvetta puuttua käytäntöön, tai muuttaa tai tarkentaa oppia. Tällaisessa tilanteessa asioista ei keskustella eikä tehdä teologiaa – asiat vain tapahtuvat.

Miksi edes puhua aiheesta? Mitä väliä?

Mitä merkitystä koko keskustelulla on naisille, jotka tästä huolimatta ottavat aktiivisen roolin seurakunnissa ja päätyvät pastoreiksi? Joku voisi sanoa, että ei mitään. Itse kuitenkin näen kaksi ongelmaa: ensiksi sen, että jos perusteluissa ei ole käytetty tarpeeksi Raamattuun perustuvia argumentteja, ihmisille voi jäädä epäselväksi, ”onkos tämä nyt sitten raamatullista vai ei?” Tämä saa aikaan vastareaktioita ja vähintään hämmentynyttä suhtautumista naispastoriin. Pastorin työssä ihmisten luottamuksen saaminen on tärkeää, ja jos taustalla kummittelee joku teologisen epäilyksen mörkö, pohjimmiltaan tulevan luottamuksen rakentaminen voi olla vaikeaa, tai ainakin kestää pidempään. Kuten eräs naispastori minulle alleviivasi, hän haluaa ensisijaisesti rakentaa Jumalan valtakuntaa (eli palvella Jumalaa, toimia seurakunnassa sen parhaaksi), mutta tässä voi olla vaikeutena se, että jos seurakunnassa toiminen on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, mitä voi tehdä ja millä tavalla.

Ääriesimerkkinä on se, että kun nainen tarttuu pastorin toimeen, häneen suhtaudutaan monimutkaisesti myös lähipiirissä. Ei ole mahdotonta, että monet ystävyyssuhteet monimutkaistuvat, kun toisella puolella on käsitys siitä, että nainen ei voi olla pastorina. Pahimmillaan tämä johtaa ystävyyden katkeamiseen, kun toinen osapuoli ei voi pitää oikeana toisen ratkaisua.

Toinen tekijä liittyy naispastoreiden sisäiseen kokemukseen. Jos heillä on kokemus siitä, että heidän tulisi olla pastoreita, mutta samalla heillä on epävarmuutta sen kanssa, mitä Raamattu sanoo asiasta, kokonaisuus voi johtaa kognitiiviseen dissonanssiin (tiedolliseen ristiriitaan). ”Minä koen, että Jumala haluaisi laittaa minut pastoriksi, mutta silti en ole nyt ihan varma, mitä näiden joidenkin raamatunpaikkojen kanssa pitäisi tehdä.” Tämä voi johtaa epävarmuuteen uravalinnassa, pastoriksi menemisen pitkittymisen, ja mahdollisesti työssä ahdistusta siitä, miten asia nyt oikeasti on. Ihminen on pätevä päättämään, että ajattelee jollakin tavalla, mutta samalla alas painetut epäilykset eivät haihdu maton alta minnekään. Jos epäilee asiaa, se voi kummitella myös pastorintyössä. Pastorintyössä ei liene rakentavaa, jos taustalla jossakin häilyy ajatus siitä, haluaako Jumala minun sittenkään tekevän tätä työtä. Tämä on erityisen totta silloin, kun seurakunnasta sataa tulikiveä ja sontaa niskaan, ja Jumalan rauha ja siunaus tuntuvat olevan jossakin Raamatun lehdillä niin kiinni, ettei niitä saa siitä valutettua omaan elämään edes nuolemalla sivuja.

Vanhan koulukunnan eksegeetit

Naispastoreiden tilannetta ei ollenkaan helpota se, että ne, jotka tahtovat rajoittaa naisten toimimista pastorina, ovat yleensä hyvin aktiivisia raamatunkäyttäjiä. Heiltä löytyy valmiseksegeesiä ladattuna lippaaseen toisensa jälkeen, ja he voivat tarpeen vaatiessa ampua sen sieltä tulemaan sarjatulella, kunnes hengellisen aseen piippu on punahehkuinen.

Pari viimeaikaista esimerkkiä lienevät David Pawsonin ja Thoralf Gilbrantin kirjat aiheesta. David Pawson on helluntailaisuudessa tunnettu opettaja, jonka tuotantoon kuuluu luentosarjoja, kirjoja ja videoita vaatimattomasti kaikesta mahdollisesta Raamatussa; hän on tuttu myös TV7:lta. Helluntailaisuudesta löytyy monia, jotka ovat yhtä innoissaan miehestä kuin Justin Bieber -fanit idolistaan. ”Kun Pawson sanoo jotain, sen täytyy olla totta.” Pawsonin kirja ”Kenelle johtajuus kuuluu?” on alkuperäiseltä nimeltään paljastavammin ”Leadership is Male”, joten se ei jätä miehen kantaa epäselväksi.

Jo edesmennyt Thoralf Gilbrant on ollut mukana muun muassa Ison Raamatun Tietosanakirjan sekä Novumin kokoamisessa kansainvälisenä päätoimittajana. Norjassa 1995 julkaistu Thoralf Gilbrantin teos ”He er ikke mann og kvinne” käsittelee myös johtajuutta seurakunnassa; Toivo Haapala käänsi teoksen suomeksi nimellä ”Tässä ei ole miestä eikä naista”. Haapalan mukaan

”[t]ässä kirjassa Gilbrant seisoo vartiomiehenä Siionin muurilla ja kehottaa Kristuksen seuraajia ja aikamme seurakuntia tarrautumaan lujasti Jumalan sanaan nyt, kun jumalattomuuden ja luopuneen kristillisyyden voimat käyvät hyökyaaltoina Jumalan sanaa ja Herran seurakuntaa vastaan.”

Tähän lienee turha edes laittaa esimerkiksi John Piperin ja Wayne Grudemin tuotantoa (joista Recovering Biblical Manhood and Womanhood) lienee tärkeässä asemassa; Suomesta kuitenkin löytyy korkeintaan muutama ihminen, jotka lukevat heidän kirjojaan aiheesta, joten niitä lienee turha avata enempää tässä.

Mielenkiintoista on muuten huomata, että Aikamedia ei ole julkaissut edellä esitettyjä Pawsonin eikä Gilbrantin kirjoja (Pawsonin kirja on Kristillisen Kirja- ja Musiikkikustannuksen [KKJMK OY] kustantama, ja Gilbrantin kirja on Toivo Haapalan ja Sakari Halmemiehen omakustanne. Itse asiassa – melko lailla yllättäen – Suomen kansallisbibliografian mukaan mikään Pawsonin kirjoista ei ole Aikamedian kustantama). Vaikka Aikamedialla ei ole helluntailiikkeessä virallisesti kanonisoitua roolia, se on kuitenkin helluntaiherätyksen mediatalo; näin ollen Aikamedia ei ole tässä mielessä ottanut asiaan suoraa kantaa, ainakaan tuossa muodossa.

On kuitenkin tärkeää huomata, että yhteisössä, joka pitää Raamattua merkittävässä asemassa, tällaiset kirjat ovat tärkeitä ja arvovaltaisia. Jos joku haluaa pitää itseään ”raamatullisena”, hän todennäköisesti kuuntelee opetusta aiheesta, joka pohjautuu voimakkaasti Raamattuun.

Tässä vaiheessa pitäisi mielestäni pohtia, onko ylipäätään koko siinä asetelmassa, että rajoitetaan naisten mahdollisuutta tulla pastoriksi, selkeitä hengellisen väkivallan tunnuspiirteitä. Kuitenkin asia olisi niin laaja, että tämä postaus karkaisi kilometrien mittaiseksi pohdinnaksi, koska siinä pitäisi määritellä myös hengellisen väkivallan olemusta tässä yhteydessä (erityisesti foundationalistista kysymystä, eli millä perusteella voimme ylipäätään sanoa, että joku asia on jotain, tai erityisesti, miten voimme väittää, että jonkun asian pitäisi olla jotenkin). Palannen siis asiaan joskus myöhemmin.

Mistä sitten on puhuttu? Kutsun tärkeys

Edellä olen vihjannut, että keskustelu naisten asemasta seurakunnassa ja naisten mahdollisuudesta toimia pastoreina ei ole keskittynyt ensisijaisesti Raamattuun. Mitä argumentteja kokonaisuudessa on käytetty? Esittelen tässä joitakin ajatuksia aiheen tiimoilta.

Kokemus kutsusta on tärkeä monille naisille, jotka ovat tulleet pastoreiksi. He ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät toimimaan seurakunnassa. He eivät ole tehneet asiasta sen suurempaa raamatuntulkintaa, koska he ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät. Muuan naispastori kommentoi, että hänen tullessaan pastoriksi hän ei juuri käynyt mielessään raamatuntulkinnallisia perusteita läpi, vaan luotti kutsuunsa. (Toisaalta eräs toinen kommentoi, että oli paljonkin miettinyt aihetta, joten kuva ei ole yksiselitteinen.)

Moni kristillisessä traditiossa korostaa, että Raamattu on ensisijaisesti se, jota vasten meidän tulee arvioida oppimme ja kokemuksemme. Jos siis joku kokee jonkin asian, hän voi Raamatusta tarkistaa, onko hänen kokemuksensa ”oikein” eli Jumalan mielen mukaista. Myös helluntailaisuudessa on tällainen korostus. Kuitenkin tässä tilanteessa kokonaisuus hahmottuu hieman eri tavalla: helluntailaisessa ajattelussa Jumala on ensisijaisesti Raamatun pääkirjoittaja (vaikka tunnustettaisiin, että ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun, silti korostetaan, että ihmiset kirjoittivat sinne juuri ne asiat, joita Jumala halusi sinne päätyvän). Samoin korostetaan sitä, että Jumala on edelleen tänä päivänä aktiivinen, ja antaa kokemuksia ja kutsumuksia ihmisille. (Ei liene kenellekään tätä tekstiä lukevalle yllätys, että helluntailaisuudessa kokemusten korostus on suhteellisen etualalla.) Kun siis nainen kokee, että Jumala kutsuu häntä pastoriksi, hän uskoo, että kyseessä on sama Jumala, joka on kirjoittanut Raamatun. Koska Jumala tuskin muuttaa mielipidettään jatkuvasti, Hän lienee selvillä siitä, mitä Raamattuun on kirjoittanut; näin ollen nainen saattaa hyvällä omallatunnolla todeta, että ei ole hänen ongelmansa miettiä asiaa Raamatun kanssa, koska tämä selitysongelma kuuluu Jumalalle.

Kaikki naispastorit tuskin mieltävät tilannetta näin äärimmäisesti. Tosin ystäväni kysyi kerran eräältä naispastorilta, mitä hän on mieltä niistä raamatunpaikoista, jotka näyttävät siltä, että nainen ei voisi toimia pastorina. Tämä vastasi, että ei ole oikeasti edes miettinyt asiaa, koska Jumala kutsunut hänet, joten hänen ei tarvitse miettiä asiaa.

On totta, että naispappeuden/-pastoriuden vastustajat pitävät tällaista perustelua mielivaltaisena ja onttona. Heidän mukaansa tämä voi johtaa hyvin mielivaltaiseen raamatuntulkintaan, jossa oma kokemus ajaa tekstin merkityksen yli. Tässä kritiikissä on kieltämättä oma johdonmukaisuutensa: miksei mennä myös kaikissa muissa asioissa sen mukaan, mitä koetaan? Tämä lopulta nostaa häpeämättömän subjektiivisuuden ylimmäksi auktoriteetiksi: ”saan tehdä näin, koska koen näin.”

Kuitenkin helluntailaisessa symboliuniversumissa asia ei jää vielä tähän. Eräs naispastori totesi, että Jumala on myös muiden kautta vahvistanut hänen kutsuaan: kun hänellä on ollut epäilyksiä aiheen kanssa, asiasta tietämättömät ihmiset ovat tulleet sanomaan hänelle, että he ovat kokeneet, että Jumala haluaa rohkaista heitä jossakin asiassa, ja että he miettivät jotain juttua, mutta heidän pitäisi vaan tehdä sitä (siis ovat saaneet profetian, jossa tilanteesta tietämätön ihminen on antanut vastauksen juuri siihen, mitä he ovat miettineet). Samoin eräs totesi, että hän myös hänen seurakuntansa on huomannut, että ”Jumala on hänen kanssaan”; ts. Jumala vaikuttaa hänen palvelutyönsä kautta pastorina. Kyseessä ei ole siis vain hänen henkilökohtainen kokemuksensa, vaan yhteisön tunnistama Jumalan vaikutus. Tämä on vahvistanut hänelle hänen luottamusta kutsuunsa. Eikö itse Jumala ole vahvistanut asiaa hänelle muiden kautta?

Muita argumentteja puolesta

Listaan tässä lyhyesti joitakin muita argumentteja, joita on esitetty naisten pastoriuden puolesta, ja arvioin niitä helluntailaisen yhteisön sisäisen logiikan kannalta. (En käsittele tässä muun muassa näkemyksiä siitä, ovatko Kolminaisuudessa persoonallisuudet tasa-arvossa vai tietyssä hierarkiassa. Asia on ensinnäkin kamalan monimutkainen, ja toiseksi harvempi suomalainen miettii asiaa.)

”Naiset pystyvät tekemään samat asiat kuin miehetkin – itse asiassa paremmin kuin miehet!” Tämä on totta, ja naiset voivat olla huomattavasti pätevämpiä kuin miehet sosiaalisissa asioissa. Kuitenkin tämä argumentti jättää huomiotta alkuperäisen kommentin, että keskustelu on luonteeltaan teologinen, ei käytännöllinen. Toisin sanoin, naispastoriuden vastustajille on ihan sama, mitä tuloksia asiasta tulee; tärkeää on se, että asia on Raamatun (ja näin ollen Jumalan mielen) mukaista.

”Jumala on siunannut naisten palvelustyötä!” Tämä muistuttaa hieman edellistä argumenttia (ja viittasin tähän edellisessä alaosiossa), mutta tämä on hieman erilainen: tämä ei liity niinkään se, mitä ihminen tekee (kuinka hyvää työtä hän tekee), vaan se, mitä Jumala tekee ihmisen työn kautta. Kristillisessä ajattelussa ihmiset ovat Jumalan toiminnan kanavia; jos siis jossakin tulee ihmisiä uskoon tai Jumala vaikuttaa jollakin muulla tavalla, silloin Jumala on toiminnassa, ei niinkään ihminen. Toimiiko Jumala voimakkaasti sellaisten ihmisten kautta, joita hän ei hyväksy mukaan toimintaansa? Tämä argumentti on edellistä voimakkaampi. Kuitenkin vastaansanojat saattavat viitata siihen, että Jumala on historiassa toiminut myös sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät ole seuranneet häntä; Vanhan testamentin pakanahallitsijat mainitaan usein henkilöinä, joita Jumala on käyttänyt. Sitä, onko Kristusta julistavan tehtävä verrattavissa pakanakuninkaaseen, on tietysti monimutkaisempi kysymys, mutta alustavasti voisin todeta, että vasta-argumentti ei ole kaikista vakuuttavin.

”Jos nainen ei voi tehdä samoja asioita kuin mies, hän on eriarvoisessa asemassa; Jumala on luonut ihmiset tasa-arvoisiksi!” Tämän ajatuksen mukaan nainen ei ole oikeasti tasa-arvoinen miehen kanssa, jos hän ei saa tehdä samoja asioita; tällöin tasa-arvo on vain jotain kummallista puhetta siitä, miten ollaan ”Jumalan edessä tasa-arvoisia”. Kuitenkin – vaikka tässä on oma johdonmukaisuutensa – mielestäni tämä argumentti käsittää väärin kokonaisuuden. Ainakin teoriassa on mahdollista, että Jumala luo miehille ja naisille erilaiset roolit (kyseiset roolit tulevat selväksi jo lisääntyessä; minä hoidin raskausaikana jalkahieronnat, vaimoni lasten kasvattamisen vatsassaan), mutta siitä huolimatta pitää heitä samanlaisessa arvossa. Tässä siis sama arvo sekoitetaan samaan funktioon eli toimintaan. Näin ollen tätä argumenttia ei voida pitää lähtökohtana ennen raamatuntulkintaa, vaan molemmat mahdollisuudet on jätettävä alustavasti auki.

”Jumalalla kutsui alun perin tähän tehtävään miehiä, mutta kun he eivät suostuneet, Hän kutsui minut.” Muistaakseni Suzette Hatting kommentoi aiheesta tuolla tavalla. Tämä keskustelu vetoaa myös kokemusargumenttiin, mutta tekee toisaalta naisten palvelutyöstä Jumalalle sekundaa: ”no mene sinä sitten, kun ei ketään pallillista löydy!” Lisäksi tämä saanee helluntailaisenkin raamattunäkemyksen vähän rakoilemaan: Jumalan on pakko muuttaa mieltään Raamattuun kirjatuissa asioissa, kun nyt tuli näin kinkkinen tilanne.

”Asia on pikkujuttu. Tuollaisia ei pitäisi miettiä, vaan pitäisi tehdä jotain oikeaa!” On mahdollista, että monen (erityisesti niiden, jotka seuraavat keskustelua sivusta!) mielestä kyseessä on täysin käsittämätön pikkujuttu. Kuitenkin yhteisölle, joka perustaa itsensä johonkin perusdokumenttiin (Raamattu), ja jonka olemukselle on keskeistä olla johdonmukainen tämän dokumentin seuraamisessa (”raamattu-uskollisuus”, ”raamatullisuus”), kysymys ei ole ollenkaan pikkujuttu. Tietysti voidaan keskustella, onko tärkeämpää saarnata evankeliumia ja auttaa heikossa asemassa olevia, vai taistella pikkujutuista. Toisaalta voidaan kysyä, mitkä teot luovat yhteisölle suuntaa poispäin raamattu-uskollisuudesta; eli tästä näkökulmasta naispastoriuden vastustajalle kyseessä ei ole pikkujuttu, koska kyseessä on teologinen kompromissi.

”Seurakunnassa pitää olla tasa-arvo!” Tasa-arvon vaatimus on erityisen järkevä, ja yhteiskunnassa naisten tasa-arvoistuminen on saanut paljon hyvää aikaan (ja sillä saralla on vielä paljon tehtävää). Kuitenkin tämäkin argumentti törmää siihen, että kysymys on seurakunnassa ensisijaisesti teologinen. Jälleen kerran.

”Mies ja nainen ovat yhdessä Jumalan kuva; näin ollen Jumalan kuva on vaillinainen, jos mies ja nainen eivät toimi rinnakkain myös johtajuustasolla.” Tämä argumentti korostaa sitä, että Jumala loi kokonaisuuden, jonka tulee heijastella itseään. Kuitenkin tähän voisi kommentoida, että jos ei oleta, että Raamattu puoltaa naisjohtajuutta, niin tässä laitetaan vastakkain teologia Jumalan kuvasta ja johtajuudesta. Samoin tässä olisi osoitettava, että Jumalan kuvana oleminen yhteisössä vaatii todella molempien sukupuolten olemista johdossa, eikä esimerkiksi vain mukana yhteisössä.

Ei-eksegeettisiä vasta-argumentteja

Myöskään naispastoriuden vastustajat eivät pitäydy vain siinä, että ”Raamattu sanoo asian, joten se nyt vain on niin, niele pois.” (Vrt. puhtaasti ”The Bible says it, I believe it, that settles it.”) Yleensä pyritään löytämään myös muita argumentteja sen puolesta, että nainen ei voisi olla pastorina. Miksi Jumala sitten kieltäisi naisia toimimasta seurakunnassa pastoreina? Pelkkää ilkeyttään ja mielivaltaisuuttaan, vai olisiko taustalla joku muu syy? Esittelen muutamia argumentteja, eikä tässä tule käsittää, että kaikki naispastoriuden vastustajat allekirjoittaisivat kaikkia argumentteja.

Eräs argumentti on, että naiset ovat liian tunteellisia, joten he eivät tästä syystä ole hyviä johtajiksi; sen sijaan miehet ovat rationaalisempia, joten heidän on parempi olla johtajia. Tähän olisi paljon sanottavaa, mutta tahtoisin suunnata katseet erääseen vähemmän hempeilyyn taipuvaiseen naisjohtajaan, joka kummasti tulee itselleni mieleen: jo edesmenneeseen Britannian pääministeriin Margaret Thatcheriin. Rautarouva ei arkaillut ryhtyä esimerkiksi Falklandin sotaan, vaikka moni muu olisi samassa tilanteessa yrittänyt turvautua vähemmän lyijyiseen diplomatiaan. Samoin on reilua huomauttaa, että aina on ollut vahvatahtoisia ja lujia naisjohtajia, ja aina on ollut heikkoja ja toisten (myös vaimojensa!) taakse piiloutuvia miesjohtajia. Näin ollen argumentti ei ole pätevä.

Toinen argumentti on, että koska naiset ovat herkempiä, on käytännössä hyvä, että seurakuntaa johtavat miehet. Eräs kaverini kertoi, että hänen vanhimmistonsa jäsen oli kommentoinut, että vanhimmisto on ajoittani niin tuulinen paikka (ihmiset tarjoavat usein vähemmän kaunista kritiikkiä), että hän on iloinen, että hänen vaimonsa ei joudu kestämään sitä. Tässä on siis taka-ajatuksena naisten suojeleminen seurakunnassa. Tähän saattaa liittyä myös ajatus, että nainen on ”heikompi astia”, eli hän on pohjimmaiselta luonteeltaan heikompi ja hajoavampi. Vaikka tämä saattaisi olla totta joidenkin kohdalla, siitä lienee kuitenkin mahdotonta tehdä yleispätevää lainalaisuutta.

Kolmas kuulemani asia liittyy siihen, että naiset ovat luonteeltaan tasaväkistäviä ja demokraattisia, kun miehille on taas tyypillisempää ottaa johtoasema; näin ollen naiset eivät voisi olla vahvoja johtajia, joita seurakunnassa tarvitsee olla. Kuitenkin voidaan kysyä, kertooko tämä enemmän seurakunta- ja johtajuuskäsityksestä kuin siitä, mitä seurakunnan pitäisi todella tehdä; jos seurakunta ottaa huomioon ihmiset, se tuskin on kovin huono seurakunta.

Edellä esitetyt argumentit voivat kuulostaa joillekin pimeän keskiajan manauksilta tasa-arvoisen ajan valoa vasten katsottuna: ne jättävät vain ruman, mustan siluetin valon eteen. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että kommentit toimivat omassa järjestelmässään: jos Jumala kerran kieltää asian, niin sillä luulisi olevan jotain käytännöllisiä perusteluita takanaan. Vaikka teoriassa tahdotaan jättää mahdollisuus, että Jumala olisi vain mielivaltainen (ja sovinisti), usein halutaan uskoa, että Hänen käskyjensä takan on todellisia syitä.

Jatkoa seuraa!

Vihdoin tässä vaiheessa voimme kääntyä sitä kohti, että kurkkaamme, voiko Raamatusta sanoa mitään aiheesta, ja mitä uudempi helluntailainen keskustelu on aiheesta sanonut. Koska tämä postaus on jo kuitenkin paisunut enemmän kuin kymmenen hiivapalan pullataikina lämpimässä pannuhuoneessa, jätän asian seuraavaan kertaan. Vaikka lupailin, että tarjoan jo tässä postauksessa asiasta suurta viisautta, jätän suuret valaistumiset ensi viikkoon. Ei sillä, että lupaisin tarjota viimeisen totuuden elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta lupaan ainakin valottaa jotain eksegeettisiä ajatuksia sekä uutta helluntailaista tutkimusta aiheesta. Sitä jäämme vesi kielellä (tai herne nenässä) odottamaan.

EDIT: 1.5.2013, klo 9:54 "Muita argumentteja puolesta"-osan viimeinen kappale oli jäänyt kesken, täydensin sen. Samoin täydensin alaosion ensimmäistä virkettä.

USKONTOPSYKOLOGINEN TUTKIMUS - OSALLISTUMISPYYNTÖ

Ohjaan parhaillaan Tamara Åkerlundin tekemää uskontopsykologista tutkimusta B.A. -tutkielmaa varten. Olisi hienoa, jos viitsisit käydä vastaamassa kyselyyn osoitteessa:
https://www.surveymonkey.com/s/Z53LKC5

Tutkimuksen tuloksia tullaan esittelemään ja käsittelemään mm. tällä blogilla.

- Matti Kankaanniemi

Naiset seurakunnassa, osa 1: pastorius, mahdollisuudet, auktoriteetti ja ullakkopallisyndrooma

Naiset ovat puuhailleet helluntaiseurakunnissa yhtä sun toista viimeisen sadan vuoden ajan. He ovat evankelioineet, saarnanneet, opettaneet, todistaneet, perustaneet seurakuntia, tehneet lähetystyötä, tiskanneet ja keittäneet kahvia siinä sivussa.

Perinteisesti helluntailaisuudessa on ollut painotus, että pastorin on oltava mies. Samoin vain miehet voivat kuulua vanhimmistoon. Lisäksi löytyy vielä tiukempi marginaali, jonka mukaan nainen ei saa saarnata tai opettaa miehille Raamattua.

Maailmanlaajuisesti katsoen Suomen helluntailaisuus edustaa marginaalia. Muualla maailmalla naiset ovat olleet aktiivisia ties missä toimissa: pastoreina, vanhimpina ja jopa piispoina. Tämä on totta ainakin Yhdysvalloissa (Assemblies of God, Pentecostalism), Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Paras esimerkki lienee Yhdysvalloissa syntynyt Foursquare Church , jonka perusti Aimee Semple McPherson vuonna 1927. Ei liene yllättävää, että naisen perustamassa kirkkokunnassa ei keskustella siitä, voiko nainen olla pastori? Suomessa luterilaisuus on vaikuttanut helluntailaisuuteen voimakkaasti (myönnettiin sitä tai ei), joten merkitystä lienee sillä, että luterilaisessa kirkossa perinteisesti vain miehet saattoivat toimia pappeina.

Teoria: sovinismia vai teologiaa?

Jo ennen kuin aihekokonaisuuden kanssa on päässyt vauhtiin, joutuu turvautumaan heti käsijarruun. Keskustelussa täytyy muistaa, että kyse ei ole siitä, että suomalaiset miehet olisivat helluntaiseurakunnissa (ja muissa seurakunnissa) lähtökohtaisesti punaniskaisia sovinistipaskoja, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin sortaa naisia (sellaisiakin toki löytyy). Moni katsoo asiaa nykyajan tasa-arvonäkökulmasta (johtajan sukupuolella ei ole merkitystä), ja käsittää tilanteet ratkaisevasti väärin. Kyse on paljon enemmästä: kyse on teologiasta ja raamatuntulkinnasta.

Ensin täytyy ymmärtää, että kristityille Raamattu on tärkeä kirja: koko tämä homma perustuu Raamattuun. Jos ihan vähän yksinkertaistetaan, niin vain siellä kerrotaan, mikä Jumala ylipäätään on, mikä tämä Jeesus on, ja mitä pelastus oikein on – suhteellisen keskeisiä asioita kristityille. Tästä syystä kristityillä on tapana ottaa vakavasti asiat, joita Raamattuun on kirjoitettu. Kun Raamatussa näyttää lukevan, että naiset eivät saisi olla pastoreita,[1] kristityt ovat usein todenneet, että ”jos Jumala näyttää ajattelevan näin, niin mitäs me olemme siihen puuttumaan”. Periaate on vähän sama kuin siinä, että jos Uusi testamentti sanoo pelastuksen olevan vain Jeesuksen kautta, niin se yleensä halutaan ottaa huomioon, kun aiheesta tehdään oppia.[2]

Toimintaa tärkeämmät tittelit

Hyväksytään siis, että asia on pohjimmiltaan teologinen. Kuitenkin mielenkiintoisena puolena on teologian, käytännön ja titteleiden kietoutuminen yhteen. 

Kaikesta maallikkoliikehengestään huolimatta helluntailaisuudessa vaikuttaa olevan tärkeää se, mitä titteleitä ja leimoja asioihin laitetaan. On suurin piirtein sama, mitä ihminen tekee, mutta se on kovasti tärkeää, millä tittelillä ihmistä kutsutaan. Nainen on tietysti voinut olla seurakunnalla hommissa, mutta hän on ollut ”evankelista”. Jossakin vaiheessa naiset pääsivät ”nuorisotyöntekijöiksi”, ja kehitys meni siihen suuntaan, että jossakin vaiheessa heitä alettiin kutsua ”nuorisopastoreiksi”. Ketään ei tietysti haittaa, jos nuorisopastori myös opettaa ajoittain myös päiväkokouksessa. Hänhän on vain nuorisopastori.

Kaikkea tietysti koristaa se, että reilu osa Suomen helluntaiseurakunnista on naisten perustamia. Joskus ne naiset ovat saaneet tehdä yhtä sun toista. Mukana saattaa olla sitä, että järjestäytymisen myötä tuli tarve tehdä teologiaa seurakuntaviroista. Sitä ennen ei ollut virkoja, joten peli oli auki kaikille.

Nainen ei tietysti ole saanut olla vanhimmistossa, koska vanhimmisto on se seurakunnan sisäelin, joka hoitaa johtamista. Joissakin harvoissa paikoissa asia on kierretty niin, että eri asioista vastuussa olevat naiset ovat mukana vanhimmiston kokouksissa, mutta heitä ei kutsuta ”vanhimmiksi”. Kenelläkään ei ole mitään ongelmaa asian kanssa, vaikka tässä ei ole mitään käytännön eroa siihen, että naiset olisivat vanhimmistossa. Mutta voi hyvänen aika sitä huutoa, jos naiset otettaisiin vanhimmistoon! Se olisi Ilmestyskirja ja Ilmestyskirjan peto nyt!

Mielenkiintoinen twisti kokonaisuuteen tulee tietysti lähetystyöntekijöiden kohdalla. Naisia on pitkin helluntaihistoriaa lähetetty maailman ääriin ja kolmeen ilmansuuntaan (Pohjoisessa on vähemmän hedelmällistä lähetyslääniä), eikä ketään ole häirinnyt se, että he ovat toimineet ihan oikeasti pastorin roolissa siellä, minne ovat menneet. Hehän vain täyttävät lähetyskäskyä, joten miksi me asiasta itkisimme? Kaiken lisäksi, hän on ”lähetti”, ei ”pastori”; sitä paitsi hän on silloin lähettävän seurakunnan vanhimmiston alaisuudessa. (Vanhimmistohan hänen toimintaansa kätevästi valvoo siellä Kenian pusikoissa.)

Funktio vai asema?

Jos naiset eivät saa olla pastoreina tai vanhimpina, niin mitä he sitten ovat puuhastelleet Suomen helluntaiseurakunnissa? Kaikkea muuta, eli kaikkea – ja kaikkea sitäkin, mitä pastorit ja vanhimmat. 

Kaikki on tietysti kovasti kaukana siitä, että naiset olisivat hiljaa seurakunnan kokouksissa (kuten 1. Kor. 14:34–35 perinteisesti tulkitaan). Hiljaisuus ei tule mieleen, kun naiset soittavat pianoa, hoitavat esilaulamisen, todistavat ja ajoittain myös saarnaavat (puhumattakaan kahvituksen järjestämisestä). On myös esimerkkejä siitä, että kun pariskunnan mies on pastori, nainen tekee ihan samoja asioita suurin piirtein samanlaisella panostuksella. Yksi harvoista asioista, joita naiset eivät yleensä saa tehdä, on ehtoollisen jakaminen. Tämä on useissa paikoissa varattu vanhimmistolle, joten naisia ei yleensä nähdä jakamassa leipää ja viiniä. 

Karismaattisten lahjojen kanssa asia menee tietysti monimutkaiseksi. Harvalla lienee ollut sanottavaa siihen, että naiset profetoivat tai rukoilevat. (Pitkään rukoukseen saa muuten sisällytettyä melko pitkän saarnan ihan vain ”kehotuksena meille kaikille”) Kuitenkin profetointiin jos mihin liittyy vallankäytön ulottuvuus: kun Herra minun kauttani jotain puhuu, niin siinä saarnaajankin valta totta vieköön kalpenee. Silti kukaan ei ole vaatinut, että naisten profetointia pitäisi rajoittaa.[3]

Kokonaisuudessa nähdään, että naisten toimintaa ei juuri rajoiteta. Kuitenkin heidän pääsyään esimerkiksi pastorin virkaan rajoitetaan. Tämä on suhteellisen eksoottista, koska naiset saavat kuitenkin tehdä kaikkia yksittäisiä asioita, joita pastorin virkaan kuuluu. Mitä eroa sillä ihan oikeasti on, että Rouva Jokinen tekee kaikki samat asiat kuin pastorikin – paitsi että hän ei ole pastori; tämä nähdään jotenkin kovasti eri asiana kuin se, että Herra Virtanen on virallisesti pastori.

Joissakin paikoissa käytännön ja tittelin erot huomataan, mutta tiedetään, että paljoa ei aina voi tehdä. Joissakin paikoissa osa väestä näkee asian niin, että naiset voivat toimia vapaasti myös johtavissa toimissa, ilman isoveljien virallisia ja valvovia testosteronisilmiä. On myös paikkoja, joissa naisia istuu vanhimmiston kokouksissa, käyttäen täysivaltaisesti mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin – he vain eivät istu siellä ”vanhimpina”. Kuitenkin lauma saattaa olla eri mieltä, ja naisen nimittäminen virallisesti vanhimmistoon saisi aikaan ydinräjähdyksen. Tästä syystä on turvauduttu kaksoiskäytäntöön, jotta johdonmukaisuuden kustannuksella on saatu aktiiveille mahdollisuus toimia. Ehkä siinä ajatellaan, että parempi näin, ja jääty odottamaan aikaa, joka on kypsä asian virallistamiselle.

Mikä on ”pastori”?

Osa kokonaisuudesta koskee sitä, mitä on olla pastori; mikä pastorin roolissa/toimessa on itsessään sellaista, joka voisi toimia selittävänä tekijänä sille, että nainen ei saa olla pastori? Itse liitän pastorin rooliin ainakin neljä tekijää: toiminta (mitä pastori tekee, mitkä ovat toimintoja, joita pastorin odotetaan ja sallitaan tekevän), odotukset (mitä pastorin roolissa olevalta odotetaan), auktoriteetti (pastorin asemaan sidottu auktoriteetti, joka tulee yksinkertaisesti siitä, että hän on pastori) ja päätösvalta (mahdollisuus vaikuttaa seurakunnan päätöksentekoon keskeisellä tavalla, koska hän on mukana monessa). Edelliset liittyvät myös vanhimman kuvaan, vaikka käsittääkseni kaksi jälkimmäistä (erityisesti viimeinen) korostuvat. 

Voisiko joku pastorin rooliin liittyvistä tekijöistä olla sellainen, että se selittäisi, miksi ajatusmallissa nainen ei saa olla pastori? Rooliodotuksia tuskin tarvitsee käsitellä, koska ne eivät suoraan liity asiaan. Samoin edellä olemme huomanneet, että naiset voivat tehdä käytännössä kaikkea sitä, mitä pastorikin tekee. Osaselitys voi löytyä valtakäsityksistä. Pastorin ja vanhimman rooliin kuuluu auktoriteetti seurakunnassa: heillä on valtaa ja vastuuta, sekä mahdollisuus vaikuttaa seurakunnalliseen päätöksentekoon.

Jos hetkeksi tarkastellaan asiaa vähän vinossa valossa, niin auktoriteetti ei aina määräydy aseman mukaan – erityisesti, kun kyseessä on vähemmän muodollinen yhteisö. Hyvät puhujat, väkevät karismaatikot, lavaleijonat ja muuten vain valovoimaiset persoonallisuudet voivat ohjailla seurakuntaa suhteellisen pätevästi, vaikka heillä ei olisi virallista valtaa. Tässä kohdassa ei silloin kysytä, onko tämä asennejohtaja nainen vai mies. Auktoriteetti ja päätösvalta kietoutuvat toisiinsa, ainakin jossakin suhteessa. On totta, että on vaikea tehdä päätöksiä, jos ei istu vanhimmiston kokouksessa, mutta jos on tarpeeksi vaikutusvaltaa, saa vanhimmistonkin mukailemaan omia linjauksiaan. Toisaalta voidaan sanoa, että tässä eivät ole kyseessä teoreettiset ja ideaalit valtasuhteet, vaan edellä esitettyä tilannetta voidaan paheksua.

Oma käsitykseni mukaan oleellinen syy naisten epäämiseen pastorin roolista on auktoriteettikäsityksessä: Raamatun nähdään sanovan, että nainen ei saa olla miehen yläpuolella hengellisessä auktoriteettisuhteessa. Sivujuonteena voi mainita, että useimmille miehille, jotka pitävät naispastoreita mahdottomuutena, ei ole mitään ongelmaa työskennellä naisjohtajan alaisuudessa muilla aloilla. Harvempi aloittaa pyhää sotaa siinä vaiheessa, jos hitsausfirman vuoropäällikkönä on nainen. Naisen auktoriteettiasemaa ei nähdä sinänsä ongelma, vaan se nähdään vain seurakunnallisessa kontekstissaan vääränä. 

Auktoriteettiselitykseen viitaten olen kuullut, että nainen ei voi olla vanhimmistossa, koska muut miehet olisivat silloin hänen kanssaan samalla tasolla. Nainen ei myöskään voi olla pastori, koska hän olisi auktoriteettiasemassa seurakunnan miehiin – tämä siis siitä huolimatta, että vanhimmisto olisi hänen yläpuolellaan. Kuitenkin nainen saa olla evankelista samassa seurakunnassa, vaikka hän tekisi melkein samat asiat kuin pastori. Lienee reilua kommentoida, että myös käsitys pastorin asemasta (suhteessa vanhimmistoon) ei ole aina kaikkein yksiselitteisin.

Ullakkopallit takaavat hengellisen laadun

Joskus auktoriteettisuhteet ovat enemmän totta paperilla kuin todellisuudessa. Joskus vain riittää, että ”kaikki vain tietävät”, että tietyt ihmiset ovat vanhimmisto, vaikka heitä näkyisi lavalla vain ehtoolliskokouksissa kuukauden ensimmäisinä sunnuntaina.

Kokonaisuudesta muodostuu kuva, että naiset saavat puuhata melkein mitä tahansa (paitsi olla pastoreina), kunhan heillä on joku nimellinen miesauktoriteetti heidän yläpuolellaan. Tämä saa olla niin nimellistä kuin vain mahdollista, mutta sitä sen täytyy olla. Naiset saavat seurakuntahierarkiassa tehdä, mitä tahtovat, kunhan heidän hierarkkiselta ullakoltaan löytyvät jotkut nimellisesti kirjatut pallit, jotka takaavat sen, että kaikki pysyy raamatullisena. Jos sanotaan asia vähemmän kauniisti, niin ”nainen, pussit pääsi päällä pyhittävät palvelutyösi”. Se on sitten ihan sama, mikä konkreettinen suhde tällä miesjohdolla on naisen toimintaan, eli ei ole mitään merkitystä, vaikka he eivät olisi edes ollenkaan perillä siitä, mitä nainen puuhastelee ja opettaa.

Nyt ei saa käsittää väärin, että minulla olisi jotain komplementarianistista teologiaa vastaan itsessään (miehellä ja naisella eri roolit mm. seurakunnassa). Tässä yhteydessä tarkoitan lähinnä sitä, että on oikeutettua kysyä, mitä nimellinen ”neiti XX toimii nyt herra XY:n alaisuudessa” todella siunaa, jos sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tekee kaikesta raamatullista? Tuskin.

Mielenkiintoista kokonaisuudessa on se, että pelkästään miesauktoriteettia korostamalla ei saada johdonmukaista käsitystä siitä, että nainen ei voisi olla pastori: jos esimerkiksi miehistä koostuva vanhimmisto olisi hänen yllään, hän olisi käytännössä heidän ”alaisuudessaan”. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Jos tiivistän kokonaisuuden, niin helluntailaiset (siis ne, jotka ajattelevat, että nainen ei voi olla pastori/vanhin) perustelevat asian yksinkertaisesti Raamatulla; ”Jumala ei nyt vaan halua naisia pastoreiksi, tai että he olisivat miesten yläpuolella päättämässä. Ihan sama, miksi niin on, tai kuinka looginen kokonaisuudesta tulee, mutta näin vain toimitaan.” [4]

Marginaaliäänet: ”Nainen olkoon hiljaa – ainakin teoriassa!”

Helluntailiikkeestä löytyy myös ääniä (aiemmin enemmän), jotka sanovat, että naisen tulisi täyttää kaksi Raamatullista käskyä: olla opettamatta miehiä (kuten 1. Tim 2:13 on tulkittu) ja olla hiljaa kokouksissa (1. Kor. 14:34–35, johon viitattiin jo aiemmin). Jotkut miehet tahtovat, että tämä asia olisi selkeästi tällä tavalla. Kuitenkin, jos huomioni pitää paikkansa, moni tätä asiaa ajavista ei todella tarkoita, että nainen ei saisi tehdä mitään. He haluavat silti tarjota naiselle mahdollisuuden tehdä yhtä sun toista seurakunnassa. (Tietysti on niitä tapauksia, jotka tahtovat naiset lähinnä seurakunnan harmittomaksi sisustukseksi ja tiskikoneiksi lähetyslounaille, mutta he ovat käsittääkseni marginaalin marginaali.)

Marginaalisesta ajattelusta on tunnustettava yksi tärkeä asia: se on pidemmälle menevien vaatimustensa kanssa johdonmukaisempi kuin yleinen vaatimus, että pastorin tulee olla mies (joka perustuu suurin piirtein siihen, että 1. Tim. 3:2 sanoo, että seurakunnan kaitsijan tulee muun muassa olla ”yhden vaimon mies”). Se ottaa pidemmälle menevät lauseet huomioon, yrittää tulla toimeen niidenkin kanssa – vaikkakin nikotellen ja kiemurrellen.

Itsestäni näyttää, että kyse on enemmän Raamatun auktoriteetin puolustamisesta kuin käytännön järjestelyistä päättämisestä. Kun perinteisen tulkinnan mukaan Raamattu käskee naisia olemaan hiljaa ja opettamatta, niin on tärkeä olla sitä mieltä, että asia on näin. On tärkeää olla samaa mieltä Raamatun kanssa, ja korostaa Raamatun auktoriteettia. Kuitenkin tämä ei välttämättä näy kovin selkeästi, kun siirrytään teoriasta käytäntöön: naiset saavatkin tehdä yhtä sun toista seurakunnassa, kunhan vain kaikki kirkkain silmin vakuuttavat, että Raamatun käskyjä silti noudatetaan. Johdonmukaisuus loppuu siinä vaiheessa, kun kiertotiet otetaan käytännöllisiä. Jos siis – erityisesti aikaisemmin – nainen on opettanut seurakunnassa, hän on ”todistanut”. Kun sisar väkevästi todistaa Herrasta, niin eihän siinä kenelläkään ole pahaa sanottavaa. Hän ei ole virallisesti opettanut miehiä, mikä oli kiellettyä.

Helluntailaisuus painottaa voimakkaasti pragmaattisuutta: jos jokin asia toimii käytännössä, sen täytyy olla oikein. (Tietysti tämä kuorrutetaan kauniilla Kaanaan kielellä ja tilanteeseen sopivalla, hihasta varistetulla teologialla, jotta se saadaan kuulostamaan perustellulta, mutta se on jo toinen asia.) Jos vaikka ihmisiä tulee uskoon jonkun toiminnan seurauksena, se on osoitus siitä, että Jumala hyväksyy sen. Kun siis on huomattu, että jollakin naisella on armoitusta vaikka puhumiseen tai todistamiseen, niin olisi epähengellistä pitää hänet penkissä. Samoin se olisi vähemmän järkevää, koska naiset muodostavat seurakuntien enemmistön, joten olisi haaskausta jättää kokonaan käyttämättä enemmistön potentiaali seurakunnissa. Naisten hiljaisuutta painottavien on kuitenkin suoritettava tiettyjä väistöliikkeitä, jotta nämä sisarten hengelliset lahjat saataisiin käyttöön seurakunnan raamatuntulkinnan puitteissa.

Sivujuonteena voisi mainita, että tietysti on totta, että myös ulkomaisissa liikkeissä, jotka eivät salli esimerkiksi naisten opettamista, on omat sisäiset ongelmansa. Esimerkiksi, mitä tehdä, jos nainen saa opettaa lapsia ja nuoria, mutta ei aikuisia? Mihin vedetään raja? Grudemilainen ”nainen saa opettaa vain alle 18-vuotiaita tai naisia” sortuu kevyeen anakronismiin: esimerkiksi Jeesuksen (ja Raamatun) ajan juutalaisuudessa mies tuli täysi-ikäiseksi 13-vuotiaana. Tekninen rajanveto on vaikeaa, kun kulttuurit kohtaavat toisensa. Rajanvedon haasteet eivät ole vain suomalaisen helluntailaisen yksityisomaisuutta.

Jatkoa odotellessa

Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin kaiken mahdollisen naisten asemasta seurakunnassa, raamatunpaikkojen tulkinnasta ja kokonaisuuden nykytilasta. Koska kyseessä on kristillisen yhteisön sisäinen keskustelu, tulisi mielestäni perehtyä tarkemmin Raamatun tulkintaan ja argumentteihin, joita käytetään keskustelussa. Seuraavassa postauksessani mietin tilannetta hieman eteenpäin, ja tarjoan viisautta uhkuvan vastaukseni kaikkeen mahdolliseen. En lupaa mennä eksegeettisiin yksityiskohtiin, mutta lupaan ainakin viitata niihin, jotka ovat sen matkan kulkeneet. Stay tuned!

HUOMIOT

[1] Ensi viikon postauksessani lupaan luonnollisesti kertoa, mitä Jumala ajattelee naisista pastoreina.

[2] Kysymys siitä, onko Raamattu itsessään sovinistinen tai alistava tai muuta, kuuluu toiseen yhteyteen, eikä sitä ole mielekästä myllätä tässä.

[3] Profetoinnissa ylimenevät tapaukset ovat tietysti oma kokonaisuutensa, ja niihin on puututtu seurakunnissa eri tavoin: toisissa paikoissa tiukemmin, toisissa paikoissa ei ollenkaan. Tämä on kuitenkin oma aihealueensa.

[4] Tämä ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista tehdä komplementaarista teologiaa, joka välttäisi näitä sudenkuoppia ja karhunrautoja. Päinvastoin. Sen sijaan väitän, että helluntailainen tapa tehdä tällaista teologiaa ei edusta suurinta johdonmukaisuutta.

KIRJALLISUUTTA

Helander, Eila. 1988. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 142. Helsingin yliopisto.

Kurki, Eija. 2005. Näkyvä ja näkymätön. Nainen Suomen helluntailiikkeen kentällä. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 262. Jyväskylän yliopisto.

Huhti-infoa

Tämä ei ole virallinen postaus, vaan katsahdus kalenteriin ja kristallipalloon, eli tulevien tapahtumien valoittamista. Omista suunnitelmistani voin profetoida sen verran, että julkaisen pari postausta naisten asemasta helluntailiikkeessä, ja erityisesti naisista pastoreina. Ensimmäisen tekstin piti olla jo netissä, mutta juuri ennen lähettämistä huomattiin, että perusargumentissa oli ongelmia. Muokattu versio lienee parin päivän päästä luettavissa. Lisäksi tavoitteeni on jossakin vaiheessa tarkastella tapaa, jolla helluntailaisuus näkee historiansa ja kirkkohistorian yleensä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa eräs (mahdollisesti vähän pidempi) sarja hengellisestä väkivallasta ja helluntailaisuudesta. Tarkoitus on muun muassa tarkastella, onko helluntailaisuutta mielekästä pitää (potentiaalisesti) vaarallisena lahkona.

Blogimme muista kirjoittajista sen verran, että Anna lupaili myös uutta tekstiä, ja Matin tuotos – joka on paisunut kuin pullataikina – tulee sivustolle, kunhan hän saa sitä pätkittyä, leivottua ja paistettua siitä järkevän kokoisia palasia.

Jos mieleen tulee joku hyvä ajatus, josta haluaisitte kuulla mielipiteemme (tai muuten vain lukea tekstiämme aiheen tiimoilta), laittakaa vaikka tulemaan (tai kirjoittakaa tuohon alle). Vinkkejä otetaan vastaan! Osoitteeni löytyy tuolta Kirjoittajat-välilehdeltä. 

Pyhä nauru – Helluntaihuumorista ja kristillisestä nauramisesta

Nauru ei ole ensimmäisiä asioita, joita ihmisille tulee mieleen seurakunnasta. Nauruherätys on jo jäänyt historiaan, ja kristinusko herättää monelle suomalaiselle mielikuvia enemmän sitruunaa syöneistä, mustapukuisista tuomiorovasteista. Kuitenkin naurulla on oma asemansa helluntailiikkeessä.

Helluntailaisilla, erityisesti nuoremmalla polvella, on tapana käsitellä asioita huumorin avulla. Osansa saavat menneisyyden muodot, nykyiset ihanteet sekä kaatajasaarnaajat. Sama nuorisojoukko voi perjantai-iltana matkia ylistyskokousta, heiluttaa käsiään ja sätkiä maassa kunnon naurunremakan keskellä. Kuitenkin sama joukko voi lauantai-illan nuortenillan ylistysosuudessa seistä paikallaan, laulaa kädet kohotettuina ja täydestä sydämestään etsiä Jumalan kohtaamista. Kuvio ei ole siis yksinkertainen.

Kaverini esitti, että helluntailaisilla ja luterilaisilla on erilainen tapa käsitellä asioita. Hän tuli uskoon helluntailais-karismaattisissa piireissä, joissa on normaalia käsitellä asioita huumorin keinoin ja nauraa itselleen. Hän meni kuitenkin raamattukouluun Suomen Raamattuopistolle (SRO). Kun hän oli siellä rennossa tilanteessa, ja heitti opiskelukavereilleen huumorimielessä kommenttia luterilaisesta kasteesta, he olivat melkein hämmentyneitä: ”siis kun meillähän on tämä oikea käytäntö”. Hän epäili, että helluntailaiset olisivat tilanteessa ainakin hymähdelleet.

Mietin tässä tekstissä, miten huumoria käytetään helluntailaisuudessa, ja millaista huumoria on kristillisessä ajattelussa perusteltua käyttää. Lisäksi pohdin huumorin terapeuttista merkitystä. Lähestyn asiaa kristillisen kentän sisäisestä näkökulmasta, joten käsitystä Jumalan olemassaolosta ei pyydellä anteeksi.

Nauru asioiden työstämisessä

Nauraminen on asioiden katsomista uudesta näkökulmasta, yllätyksellisyyttä ja kaiken lisäksi sosiaalista liimaa. Eräs huumorin puoli on myös kritiikki: siinä nostetaan asia esille paljaana, uutta taustaa vasten, ja nähdään se sellaisena, millaisena se on: erilaisena, kuin mihin on totuttu. Seurakunnissa havahdutaan ajoittain siihen, että maailma seurakunnan ympärillä muuttuu, mutta seurakunnassa voi vieläkin hengittää ilmaa, joka on pakastettu kolmekymmentä vuotta sitten. Moni saattaa olla tottunut tähän, mutta erityisesti nuoret näkevät tämän selvästi. Ai että kuinka niin joskus meidän juttumme ovat vain yksinkertaisesti outoja, eikä se johdu evankeliumin hullutuksesta tai Jumalan toiminnasta, vaan ihmisistä. Kun ehtoollisen ilojuhla on tummapukuisten miesten haamukulkue, kun Pyhän Hengen toiminnan varjolla hyväksytään hengellistä väkivaltaa (”katso, lapseni, tuossa vieressä on tuleva miehesi...”) ja toinen toistaan eksoottisempia jännyyksiä, ja kun ainoat hyväksyttävät toimintatavat ovat 50-luvulla keksittyjä (tervetuloa telttakokoukseen!), voi olla tarve sanoa jotain poikkipuolista – vaikka hymy suupielessä. Nauru on joskus pohdintaa, silmien avaamista ja itsensä näkemistä uudessa valossa. (Tämä on eri asia kuin se, että nuori sukupolvi ei arvostaisi vanhojen työtä; tästä enemmän jossakin myöhemmässä postauksessa.)

Helluntailaisuudessa nauretaan yllättävän paljon asioille. Liikkeellä on villi menneisyys, joten yhtä sun toista käsiteltävää saattaa olla. Helluntailaiset (erityisesti nuoret) käyttävät asioiden, uskonsa ja elämänsä työstämisessä SHIP-menetelmiä: Sarkasmia, Huumoria, Ironiaa ja Parodiaa.

Monet nuoret käyttävät huumoria (todennäköisesti tiedostamattaan) käsitelläkseen sitä, miten he voivat löytää paikkansa helluntailiikkeessä ja suhteessa Jumalaan. Toisaalta on ääniä, jotka käskevät mukautumaan seurakuntakulttuuriin sellaisena, kuin se oli viisikymmentä vuotta sitten, toiset äänet käskevät mukautumaan nuorteniltakulttuuriin, ja kolmannet äänet puhuvat siitä, miten kokonaisuus suhteutuu ympäröivään kulttuuriin ja muuttuneeseen maailmaan. Millaisia meidän tulisi olla, millaisia me saamme olla, millaisia meidän ei tulisi olla, ja mitä ihmettä meidän pitäisi kopioida ja mistä? Välissä äänten ristiaallokko on voimakasta: jotta voisimme olla todellisia Jeesuksen seuraajia, onko meidän seurattava kaikessa menneitä (kieltämättä ajoittain väkeviä) sukupolvia, vai onko meidän tulkittava asia jotenkin uudestaan – ja jos on, niin miten?

”Ei ole kuules naurun asia!” – Rajoissa vai rajatta?

Kaikki eivät halua nauraa hengellisten teemojen kanssa; toiset pitävät kaikkea hengellistä huumoria parjauksena ja jumalanpilkkana. TV:stä tuli aikanaan dokumentti Nuoret hihhulit, jossa itse asiassa koko blogia kirjoittava revohka oli mukana. Ohjelma herätti yhtä sun toista kohua, mutta erityisesti helluntai-iltamat, joissa käsiteltiin helluntailaisuuden eri muotoja huumorin kautta, herätti pahennusta. Siinä parodioitiin kokouskaavoja, kommentoitiin pukeutumisvaatimuksia ja ylipäätään sitä painolastia, joka on tullut menneiden sukupolvien perintönä. Osa huumorista oli puhdasta traumojen purkua, kun taas osa oli pohdintaa siitä, miten meidän tulisi tehdä asiat, ja pitääkö meidän uskomme näyttää tänä päivänä samalta kuin menneinä aikoina. Yllättävän moni tuntuu vaativan, että meidän tulee näyttää myös ulospäin samalta, jotta voisimme elää samaa elävää uskoa todeksi. Silloin voi olla vapauttavaa pitää hauskaa asian kustannuksella.

Toisena henkilökohtaisena esimerkkinä on kirjoittamani Kaanan kielen sanakirja, jossa heittelen kieli poskessa selityksiä helluntailatinankielisille fraaseille. Pääasiassa kirja otettiin ymmärtäväisesti vastaan (luonnollisesti, kun ottaa huomioon raivokkaan ennakkosensuurin), mutta ainakin yksi kirjoitus Netmissionin foorumilla kommentoi, että siitä tuli ” hallaa Raamatun sanaa kohtaan ja [jos Onni Haapala olisi sen tehnyt] huumorikin kuvineen olisi ollut enemmän Jumalaa kunnioittavia.” Kun kommentoin jotain niin viatonta kuin kielenkäyttöämme, asia nähdään jumalanpilkkana.

Harva ihminen väittää, että kaikelle saa nauraa. Kokeile nauraa katulapsille, maahanmuuttajille, keskitysleireille, Afrikan raiskaussodankäynnille, vammaisille, Nanjingin verilöylylle, Ruandan kansanmurhille tai Stalinin puhdistuksille. Naura vaan, sika, mutta kummasti ympärilläsi on hiljaista. Teknisesti ottaen kukaan ei kiellä nauramasta esimerkiksi Auschwitzin polttouuneihin käveleville juutalaisille, mutta toisaalta tämä valottaa takaisin myös naurajaa: ai että sinun mielestäsi on huvittavaa, kun valtava määrä ihmistä teurastetaan kylmäverisesti? Huumorilla on siis rajansa joka paikassa. (Tässä on kuitenkin tärkeää huomata sävyeroja: voin pitää Pohjois-Korean tilannetta naurettavana farssina, ja kuittailla maata hallitsevalle kimileegiolle – joista pääosa on jo kuolleita – mutta en pidä yhtään hauskana niitä hirveyksiä, joita rajojen sisällä tapahtuu.)

Kristillisessä yhteisössä huumorin raja menee viimeistään siinä, että Jumalaa ei pilkata. Tai siis, naura vaan Jumalalle, mutta hän on kuitenkin se, joka saa viimeiset naurut, jos lähdet kilpasille. Tuntuu oudolta ajatella, että kristityt pilkkaisivat sitä Jumalaa, jota he väittävät palvovansa. Eli kyllä, siinä on kristityillä raja.

Kristillisessä kentässä on kuitenkin se ongelma, että ihmisten ja Jumalan osuus on väkisinkin sekoittunut toisiinsa. Kun saarnaaja puhuu pelkällä Kaanaan kielellä, huutaa kuin suolistotukoksinen myskihärkä, ja paasaa täysin tuulesta temmattuja asioita Raamatusta, mutta pystyy samalla välittämään evankeliumin perusasioita, ihmisiä voi tulla uskoon. Kyllä, Jumala on vaikuttanut ainakin siinä, että ihminen tulee uskoon, ja tämä on hienoa. Kuitenkin ihmisen osuutta on se, mitä hän häröilee, ja tätä voidaan kommentoida poikkipuolisesti. Samoin esimerkiksi telttakokoukset olivat aikanaan melkoisen päteviä evankeliointiratkaisuja; kuitenkin nykyään niiden toimivuudesta voi olla montaa mieltä – moni näkee ne mieluummin syväjäädytettynä historiana, joka kaivetaan aina kesäisin pakastimestaan, kun ihmiset haluavat mennä muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Kuinka siis on? Voinko kritisoida ensimmäisen esimerkin saarnaajan toimintaa ilman, että kritisoin Jumalan toimintaa? Tai voinko kritisoida nykyistä telttakokouskäytäntöä kritisoimatta sitä, että ne ovat joskus toimineet, tai että Jumala voi vieläkin siellä tehdä jotakin?

Tässä tulee suuri valaistumiseni ja tämän jutun villakoiran ydin: hengellisessä elämässä ihmisten osuus on kuin kietoutunut Jumalan osuuteen: ne ovat kuin kaksi toisiinsa kierrettyä köyttä, joita on vaikea erottaa toisistaan muuten kuin teoriassa. Vaikka sinä olisit täysin perillä siitä, että kritisoit vain ihmisten osuutta, joku saattaa käsittää, että kritisoit Jumalan osuutta. Ensimmäinen ryhmä nauramisen kieltäjistä on niitä, jotka eivät huomaa tätä eroa. Minä voin tehdä parodiaa kaatajasaarnaajista, jotka heittävät kohteitaan judoheitoilla maahan; kuitenkaan minä en pilkkaa sitä, jos joku nyt ihan oikeasti kaatuu rukoiltaessa.

Toinen nauramisen kieltävä ryhmä ovat ne, jotka ihan oikeasti näkevät ihmisten rakenteet niin pyhinä, että niihin ei saa koskea. Telttakokoukset ovat pyhä formaatti, koska Jumala toimi sen kautta 50-luvulla. Hengellinen laulukirja on pyhä ja kritiikin yläpuolella, koska Jumala on sen kautta koskettanut minua. Tietysti on mahdollista, että tämä on käytännössä kyvyttömyyttä erottaa ihmisen toiminnan osuutta asioista, mutta saattaa olla, että jotkut pitävät itse toimintatapoja maagisina ja siunattuina. Seurakunnissa nauramiskritiikin kohdalla on kysyttävä, milloin ihmisten järjestelmistä on tullut niin pyhiä, että niille ei saa nauraa? Jos ihmiset tekevät järjestelmiä, niiden on oltava avoimia kritiikille. Jos minä perustan seurakunnan, mutta tärkeimpänä asiana on se, että mitään ei saa kritisoida, homma karkaa väkisin väärille vesillä jossakin vaiheessa (totisuus on yksi vaarallisen lahkon tunnusmerkkejä). Tärkeää on siis ymmärtää, että kaikkea, mitä saa kritisoida tai arvioida, saa myös käyttää nauramisen maalitauluna.

Missä menee raja, jonka yli ei kannattaisi uskovana mennä? Se lienee jokaisen ihmisen itsensä löydettävissä. Tämän pitäisi toimia niin kauan, kun jokainen on sitoutunut kunnioittamaan Jumalaa, mikä lienee seurakunnassa suhteellisen toivottavaa. Minun on vaikea tuntea toisen ihmisen ajatuksia, miksi hän heittää vitsiä jostakin asiasta, tai mitä hän pohjimmiltaan tarkoittaa; on parempi siis jättää asian tuomitseminen Jumalalle. Kukaan ei tietysti kiellä kysymästä, mitä tämä toinen tarkoittaa asialla (siis jos sen osaa tehdä fiksusti, koska muuten tulee varmasti tappelu).

Tässä voisi tietysti käsitellä sitä, että terveen järjen käyttö ei ole koskaan kiellettyä. Toisten tahallinen mollaaminen ja ilkeä toisille ja toisten vilpittömille saavutuksille nauraminen ei ole koskaan reilua. Seurakunnallisessa kentässä nauru on kuitenkin monesti toisenlaista: se on tapa käsitellä sitä, mitä meiltä vaaditaan, ei sitä, mitä toiset ovat tehneet (on eri asia nauraa sille, että me menemme vieläkin telttakokouksiin, kuin sille, että 30-luvulla porukka henkensä uhalla järjesti telttakokouksia). Ajoittain mopo karkaa käsistä, ja siitä seuraava ihmisten parjaaminen ei ole koskaan kaunista.

Nauraa vai itkeä? Tapa käsitellä asioita

Nauraminen ei ole vain pelkästään oman traditionsa ja menneisyytensä analysointia. Nauraminen on tapa käsitellä vaikeita tai hämmentäviä asioita. Nauraminen tarjoaa tarpeellisen etäisyyden vaikeisiin asioihin, joita ei ehkä pystyisi puhumalla käsittelemään: ne saa käsivarrenmitan päähän, eivätkä ne ole suoraan sylissä. Nauraminen on myös tapa yrittää lähestyä vaikeita, hämmentäviä tai ristiriitaisia tunteita herättäviä asioita. Kun yläastelaiset nauravat seksille (”psihihihi pippeli kika-kika-kika!”), se on myös tapa käsitellä asiaa, joka kiinnostaa kaikkia, mietityttää kaikkia, jännittää kaikkia ja varmasti pelottaa kaikkia. On vaikea kuvitella seiskaluokkalaisia istumassa rauhassa sängynreunalla, siemailemassa Tehoa ja pohtimassa sitä, millaisia odotuksia ja pelkoja heillä on seksin suhteen. Että olenko outo, kun en ole vielä saanut, että asian kanssa on kauheasti paineita, että toimivatko värkkini tositilanteessa, että levitelläänkö minusta typeriä juttuja sen jälkeen, että itse asiassa olen ihan täynnä ristiriitaisia tunteita suhteessa itseeni, saati sitten seksin suhteen. (Itse en voisi edes kuvitella, että olisin silloin kyennyt noin kypsään ajatteluun, kun en meinaa vieläkään pystyä. Anteeksi tytöt, pojat kypsyvät hitaasti.)

Huumori vie asiat pienen matkan päähän. Kun niille on ensin nauranut, niitä voi tarkastella sen jälkeen vähän paremmin. Meidän kissamme haluavat aina haistella uusia asioita, ja vasta sen jälkeen suostuvat jotenkin tottumaan niihin. Kun asiat ovat tarpeeksi tuttuja nauramisen kautta, niitä voi peilata vakavammin.

Ketään ei yllätä, että seurakunnissa voi joskus tulla vastaan asioita, jotka tuntuvat hämmentäviltä tai pelottavilta. Samoin on vaikea väittää, ettei seurakunnissa koskaan kukaan saisi kipeää. Että rukoustilanteessa joku yrittää väkisin puristaa sinusta henkiä tai Henkeä sinuun, että ihmiset sanovat rumasti, että joku tuomitsee ajattelusi, tai että jumalakuvasi kieroutuu jonkun höyrypäisen vierailevan opettajan takia.

Joskus rankkojen kokemusten jälkeen ihmisten huumori voi olla ulkopuolisille julman kuuloista. Kuitenkin pitää muistaa, että rankkojen kokemusten jälkeen ihmisten kommentit sielunhoidossa voivat olla hyvin painokelvottomia; kyllä minä olen useamman kertaa tilittänyt, että tuntuu siltä, että tahdon ihan tosissani tappaa jonkun. Se ei silti tarkoita, että olisin hankkimassa aseistusta ja vaanimassa ihmisten pihapuskissa. Tunteet huutaminen ääneen vapauttaa, jonka jälkeen voi taas katsoa asiaa rakentavammin. Ei, en halua tappaa sitä ihmistä, mutta ilmeisesti pitäisi mennä juttelemaan. Tunnepuheelle on paikkansa sielunhoidollisessa asioiden purkamisessa – miksi ei myös pikimustalle huumorille?

Julkista vai ei?

Huumorin suhteen voi keskustella myös siitä, pitäisikö meidän seurakunnallinen huumorimme olla yhteisön sisäistä vai julkista. Eräs pastori nuhteli minua Nuoret hihhulit -ohjelman jälkeen ja sanoi, että tuollainen huumori on kyllä sellaista, että sitä voi heittää, mutta sitä ei pitäisi laittaa kaiken kansan näkyville. Mielessäni mietin, mikä siitä tekee erilaista, jos me teemme samaa julkisesti kuin mitä te teette pastorien teemapäivillä.

Verkosta löytyy OHO! Siioni -blogi, jossa vanhoillislestadiolaisuutta käsitellään huumorin keinoin. Eräs kommentoija arvioi blogia ja kritisoi:

Huumori omasta liikkeestä täytyy pitää omiensa keskuudessa, eikä vuotaa sitä näin kaikkien lukevitten tietoisuuteen. Ulkopuoliset eivät aina meidän huumoria ymmärrä, vaan näkevät sen helpommin sellaisena, ettemme arvostaisi kuitenkin oikeasti tätä uskoa. Minäkin tunnustan usein heittäneen OHO!-siionin kaltaista huumoria jopa puhujaveljien kanssa, eikä se ollenkaan tarkoita sitä, ettenkö kunnioittaisi vakaumustani.

On totta, että ulkopuoliset voivat ymmärtää yhteisön sisäisen huumorin väärin. On totta, että joku voi ajatella, että me emme ota vakavasti omaa uskoamme, vaan olemme valmiita pilkkaamaan asioita. Totta. Toisaalta on totta, että jokaisella ammattiryhmällä ja alakulttuurilla on oma huumorinsa, joka käsittelee heidän omaa alaansa itseironisesti (kapiaiset kertovat armeijavitsejä, gootit goottivitsejä, marjanpoimijat marjanpoimijavitsejä); tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he eivät arvostaisi itseään tai olisi valmiita puolustamaan omaa alaansa, jos sitä arvioidaan. Lisäksi kokonaisuudessa on se piirre, että kun sisäpiiriläinen sanoo sisäpiiriläiselle asiasta, tilanne on aivan eri, kuin että ulkopuolinen nauraisi asiasta. Kun mörkögootit naureskelevat itselleen ja miettivät, pitäisikö naama vetää Tikkurilan valkoisella talomaalilla (että tulisi tarpeeksi kalpeaa), pitäisikö käydä pöllimässä hautuumaalta kunnon kaularisti ja pitäisikö käyttää tynnyrinpuolikasta silinterihattuna, se on aivan eri asia, kuin ulkopuolinen kuittailisi asiasta.

Onko sillä mitään väliä, että ihmiset käsittäisivät meitä väärin? Saattaa olla. Tämä tuo tietysti vastuun ulottuvuuden huumoriin: jos ei halua sitä, että ihmiset voivat käsittää väärin, kannattaa varoa sanojaa. Toisaalta väärinymmärryksiä ei voi varoa loputtomiin, koska silloin ei uskalla kommunikoida mitään tai elää ylipäätään.

En osaa nähdä, että voisimme tasapainoisella huumorilla karkottaa pois niitä, jotka ovat kiinnostuneita uskonasioista. Jos sen sijaan näytämme, että emme ole jatkuvasti haudanvakavia, muutkin uskaltavat löysätä kravattiaan. On tärkeää huomata, että on eri asia olla vakavissaan kuin olla vakava. Joku voi olla täysin vakavissaan uskonsa kanssa, mutta vähemmän vakava seurakunnallisen traditionsa suhteen. Uskoisin, että tämän eron voi huomata. Voin siis elää täysillä Jeesukselle, mutta silti hihitellä ehtoolliskokousten pukupakolle.