Perustele!

 Arvelen, että yksi melkoisen varma merkki vanhenemista tai ainakin sen kaikista teini-ikäisimmän nuoruuden ohittamisesta on se, kun löytää itsensä lievän hämmennyksen vallassa pohtimasta nykynuorison ominaispiirteitä. Omaan kuluneeseen viikkooni on sisältänyt paljon keskimääräistä enemmän teini-ikäisten todellisuudessa elämistä ja järkytyksekseni tämän viikon jälkeen on pakko myöntää, että tuossa -90-luvulla syntyneessä sukupolvessa on jotain erilaista. Vaikka tässä vaiheessa olisikin suuri kiusaus alkaa nostalgisesti muistelemaan oman teini-ikäni aikaa ennen facebookia, älypuhelimia ja täydellisen käsittämättömiä puhekieleen sisällytettyjä englanninkielisiä lyhenteitä, haluan kuitenkin tarttua yhteen todella kiintoisaan erilaisuuteen: nimittäin auktoriteettisuhteeseen.

Arvelen, että yksi yleisin mutu-pohjainen yleistys nykynuorten auktoriteettisuhteesta totetaa melko yksioikoisesti, että nykynuoret eivät edellisten sukupolvien tavoin kunnioita auktoriteetteja. Nykynuori ei bussissa anna paikkaansa mummolla, nykynuori ei sisätiloissa riisu pipoaan ja nykynuori ei koulussa

Jumalan kohtaaminen – Ylistys tilana ja kokemuksena, ei musiikkina

Ylistysmusiikki on tullut jäädäkseen. Jos se oli aikanaan pienempi ilmiö, ja Lauri K. Ahonen saattoi 90-luvulla paheksua sitä epäterveenä ja harhaoppisena liikehdintänä Helluntaiherätyksen historiassaan (Päivä, 1994, ss. 356-362), mutta nyt ylistysmusiikki on nuortenkokousten valtavirtaa. Hengellisen laulukirjat ovat kadonneet nuorten mielistä mustavalkoiseen aikaan, kun väki veisaa Hillsong-käännöksiä, Petrus Ahosta ja kaikkea mahdollista muuta. Valtavirtaistumisen näkee myös Juhannuskonferenssissa: aikaisemmin ylistysmusiikki oli keskitetty ylistystelttaan, mutta nyt ylistysmusiikkia riittää käytännössä jokaisessa kokouksessa, ja ylistysteltasta on tehty ylistys- ja teemateltta.

Ylistyskään ei ole ensimmäisessä sukupolvessaan: omassa nuoruudessani lauletut ylistyslaulut ovat lähinnä setin nostalgiaosastoa, jolla saadaan ne vajaa kolmikymppiset laulamaan mukana ääni väpättäen. Muu setti täytetään lauluilla, jotka ovat nähneet päivänvalon pitkällä 2000-luvun puolella, ja joiden tekijöiden nimet eivät sano minulle enää mitään.

Ajoittain niin RV:n palstoilla (lue: mielipidepalstalla), netin keskustelufoorumeilla ja Facebookissa käydään kovaa taistelua siitä, mikä on oikeaa musiikkia seurakunnassa. Ylistyslauluja syytetään siitä, että laulu ei voi olla erityisen rakentava sisällöltään, jos koko ajatus on laulaa kolmesataa kertaa peräkkäin "pyhä pyhä pyhä". Samoin ylistyslauluja syytetään pinnallisuudesta, ja ne asetetaan vastakkain vanhojen virsien juurevuuden ja syvällisyyden kanssa. Ylistyslaulujen puolustajat taas kampanjoivat ylistyskulttuurin puolesta, koska heidän mukaansa laulut johtavat Jumalan kohtaamiseen. Tähän kuitenkin toiset vastaavat, että koko ilmiössä on kyse sielullisesta hötöstä, jossa ei ole Jumalaa löydettävissä. Mikä on siis totuus?

Käsittelen tässä kirjoituksessani ylistystä ensin siitä näkökulmasta, että sitä ei pidä arvioida oikeastaan ollenkaan musiikkina, vaan täysin toisenlaisena ilmiönä, jonka tarkoitus on muodostaa tila Jumalan kohtaamiselle. Tämän lisäksi käsittelen tähän tilan luomiseen liittyviä haasteita ja kokemuksellisten tekniikoiden tarjoamia haasteita.

(Tämä teksti sisältää pohdintaa, joka ei malta pysyä aivan puhtaan teoreettisen pyörittelyn rajoissa. Käsittelen tässä ylistystä näkökulmasta, joka pitää mahdollisena sitä, että ihminen voi olla kontaktissa Jumalan kanssa. Kylmäsorminen sosiologinen analyysi olkoon siis vähän toisennäköistä kuin oppikirjoissa.)

Mitä ylistysmusiikki on?

Suurimmat ylistyspuritaanit ovat jo tuominneet tekstini erämaahan tässä vaiheessa, koska olen tähän asti puhunut ylistysmusiikista ylimalkaisesti eräänlaisena tyylilajina. Monet pitävät äärimmäisenä tärkeänä määritelmää, että ylistysmusiikki ei ole tyylilaji, vaan se määrittyy laulujen sanoman mukaan: kun teksti on Jumalaa ylistävä, laulu on ylistyslaulu.

Ylistyslaulut voidaan jakaa vielä useampiin alaluokkiin. Joku voisi vielä täsmentää, että ylistyslaulut jaetaan ylistyslauluihin, rukouslauluihin ja palvontalauluihin. Tässä jaottelussa ylistyslaulut ovat sellaisia, joissa keskitytään Jumalan eri ominaisuuksien ylistämiseen ja kehumiseen, rukouslaulut ovat ylipäätään pyyntöjä ja rukouksia Jumalalle, ja palvontalaulut ovat lauluja, joissa on henkilökohtaista puhetta Jumalalle. Eli kun laulan "niin suuri Hän on, laulakaa: niin suuri Hän on!" laulan ylistyslaulua, "valtaa sydän Suomen" on rukouslaulua, ja "Sun läsnäolossas mun sydän huokaisee" on palvontalaulua. Kokonaisuutta monimutkaistaa se, että monissa lauluissa kaikki elementit sekoittuivat, joten jaottelu on ajoittain suuntaa-antava.

Kuitenkin on vaikea kiistää sitä, että ylistämiseen liitetään myös nykyinen pop- ja rock-musiikkityyli. Ei siis ole täysin satua, että ylistys on osaltaan myös musiikkityyli. Jos ylistysbändi soittaa haitarimusiikkia tai HC-örinää, kulmakarvat kyllä kohoavat; toisaalta vain jonkun verran tavallisesta poikkeava musiikki ei vaikuta niin voimakkaasti. Jos ylistyssetissä on mukana haitari, jos yhdessä biisissä räpätään tai jos synalla soitetaan harmonisessa mollissa itämaisen suuntaisia melodioita, tämä tuskin saa kenenkään ylistystä juuttumaan kurkkuun.Tämä ei yllätä: ylistysmusiikki on lähellä normaalia listamusiikkia soitin- ja sovitusvalintoineen. Tuttuus on turvallista, ja kukaan ei kiinnitä liikaa huomiota musiikkiin. Jos taas musiikki poikkeaa hyvin paljon totutusta, väki keskittyy musiikkiin huomattavasti enemmän kuin itse ylistämiseen.

Ylistys vs. musiikki? Ylistys tilana

Ylistysmusiikista puhutaan ajoittain tavalla, joka vihjaa, että siinä on kyse aivan muustakin kuin musiikista – kuten tein edellisen kappaleen lopussa. Jos ylistyslaulu on vaikea, ihmiset valittavat, että sen aikana on vaikea keskittyä "ylistämiseen". Samoin "ylistäminen" voi häiriintyä, jos särökitara on liian kovalla (voiko se olla?;), jos sävellaji on liian korkea, jos ylistyksen johtaja keskittyy vain esiintymään, jos laulajilla on liian pienet vaatteet yllään, jos melodiat kiemurtelevat kuin Alppien vuoristopolut, jos säkeistöjä ja muistettavaa on liikaa, jos soittajat mokailevat, tai jos edessä oleva ylistäjä tarvitsisi deodoranttia. Mitä tämä ylistäminen sitten on, jos se ei ole laulamista? Eikö osallistuminen ja laulaminen ole mahdollista, vaikka sähkökitara kuinka ulvoisi (vieruskaverin hienhajuun voi toki tukehtua, ja tämä haittaa laulamista)? Ylistämisessä ei ole ensisijaisesti kyse laulamisesta: siinä on kyse siitä, että kohdataan Jumalaa ylistyksen kautta.

Ehkä suuri osa ylistyssodista (ylistys vs. "oikeat laulut") Itse käsitän, että ylistyslaulut ovat pohjimmiltaan tila. Tällä en tarkoita, että ylistyslaulut olisivat joku mielentila, joka ensisijaisesti pyritään saavuttamaan; tarkoitan tilalla samaa, mitä englannin kielen sana "space" tarkoittaa (vastoin sanan "state" merkitystä). Ylistysmusiikin ja kaiken ylistykseen liittyvän päämäärä on luoda tila, jossa ihminen voi kohdata Jumalan. Se ei ole ensisijaisesti musiikkia tai kuunneltavaksi tarkoitettua; sen tarkoitus on jäädä lopulta sivuosaan ja taustalle, jotta ihmiset voivat sen kautta päästä yhteyteen Jumalan kanssa.

Jos käytetään reipasta kuvakieltä, ylistyksen tarkoitus on luoda soitosta, äänestä, osallistumisesta, eleistä ja sanoista massaa. Tämä massa ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan tämä massa pyrkii luomaan itseensä tyhjän tilan ja areenan. Ylistyksen tarkoitus on se, että ylistäjä pääsee uimaan muodostuneen massan läpi tähän tyhjään tilaan, jossa hän ei ole enää ollenkaan kiinnostunut massasta, äänistä, ympärillä tapahtuvista asioista tai siitä, haisevatko hänen kainalonsa; hän tulee tähän tilaan kohtaamaan Jumalan. Ylistyksessä perusajatus on se, että kun ihminen luo olosuhteet Jumalan kohtaamiselle, Jumala on jo tuossa muodostuneessa tilassa kohtaamassa ihmisen.

Jumalan kohtaaminen

Mikä on se "kohtaaminen", jota etsitään, ja mitä tarkoittaa "Jumalan kohtaaminen"? Tässä vaiheessa kirjaimiin ja lauserakenteisiin sidottu teologia alkaa käydä vaivaantuneen hiljaiseksi, ja mystiikka alkaa puhua. Jumalan kohtaaminen on toisaalta mystinen kokemus, jossa ihminen kokee olevansa Jumalan läheisyydessä; se on kokemus siitä, että Jumala on läsnä. Toisaalta se on enemmän; se on myös kommunikointia Jumalan kanssa. Ihminen voi kokea, että hän voi puhua Jumalalle hyvin suoraan, ja tuntee Jumalan kuuntelevan. Kuitenkin kaikkein eniten tuo "kohtaaminen" on jotain mystistä: ihminen on Jumalan lähellä, ja Jumala tekee jotain, vaikuttaa jollakin mystisellä tasolla ihmiseen. Jumalan kohtaamista ei voi siis redusoida pelkästään tunnekokemukseen, vaan se on suurempi kokemuskokonaisuus, jolla odotetaan olevan vaikutuksia ihmisen elämässä: iloa, rauhaa, vapautumista

Kun perinteinen ylistäjä siis lähtee osallistumaan ylistykseen, hänen ensisijainen tarkoituksensa ei ole osallistua lauluun mahdollisimman hyvin tai seurata bändin soittamaa musiikkia mahdollisimman analyyttisesti. Hänen tarkoituksensa on musiikin ja kaiken tilanteessa olevan läpi löytää se tila, jossa hän kohtaa Jumalan.

Jos ylistyslauluja laulaa kuin mitä tahansa muita lauluja, niistä tuskin saa kovinkaan paljon irti (toki jotkut ovat varsin kauniita; Hillsongin Emmanuel – yksi niistä monista, se nätein – jaksaa edelleen viehättää minua). Ylistyslaulujen laulamiseen kuuluu usein oleellisena osana tämä Jumalan kohtaamisen tilan etsintä; laulut koetaan osittain rukouksena. Jos niitä käytetään pelkästään lauluina, niiden koko funktio lässähtää: kuka haluaa laulaa laulua, jossa on säkeistö ja kertosäe, joissa sanotaan sama asia viiteentoista kertaan?

Ylistyksen uusi määritelmä ja ylistyssodat

Kun ylistysmusiikki ymmärretään omalla tavallaan, keskustelu ylistyslauluista muuttuu väkisin. Jos niitä verrataan vaikka virsien monipuoliseen teologiaan ja elämää lähellä oleviin sanoituksiin, ylistyslaulut jäävät helposti yksipuolisiksi (on vaikeaa keksiä joka kerta kauhean tuoreella tavalla sitä, mikä on kirjoitettu ja laulettu jo sataantuhanteen kertaan). Tämä ei kuitenkaan ole ongelma: tekstit toimivat lauluissa suuntaviittoina ja ponnahduslautoina, eivät itsetarkoituksellisina tekijöinä.

Ylistyslauluja ja ylistyshetkiä tulisi verrata mieluummin rukoushetkiin kuin laulutuokioihin. Jos haluaa pitää hyvän lauluhetken, on mielekästä valita lauluja, joissa on jotain laulamista, ja joissa sanoitukset sisältävät tarinoita ja ovat teologisesti monipuolisempia. Samoin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota soitinosuuksiin ja siihen, että musiikista ei tule tasapaksua. Ylistyksessä tämä ei ole pohjimmistaan ongelma: ne eivät ole yhteislauluhetkiä.

Ylistystaisteluissa voisi olla parempi keskittyä siihen, missä suhteessa millaista musiikkia kannattaa olla seurakunnissa: tuleeko kaiken musiikin olla ylistystä, vai pitäisikö muullekin musiikille olla tilaa? Kysymys on hieman samanlainen kuin se, pitäisikö seurakunnissa olla vain innoittavaa saarnaamista, vai pitäisikö seurakuntalaisille antaa myös syvällisempää raamatunopetusta. Vaihtoehtoisesti voidaan kysyä, pitäisikö seurakunnissa rukoilla vai laulaa. Saattaa olla, että kaikelle on paikkansa.

Toinen tärkeä kysymys on siinä, pitääkö ylistysmusiikkia olla mukana vain sen takia, että kaikki sitä kuuntelevat. Monissa paikoissa kokonaisuus vaikuttaa siltä, että peruskokouksiin on otettu mukaan ylistyslauluja vain siksi, että ne ovat kivoja, tai siksi, että "nuorillekin olisi jotain laulettavaa". Kuitenkin tässä vaiheessa tulee ongelmia: ylistyslaulut otetaan irti alkuperäisestä kontekstistaan (ylistyshetkestä) ja niistä tehdään yhteislauluja. Tuloksena on huonoa ylistystä ja kelvottomia yhteislauluja; huonoa ylistystä siksi, että harva koko tilanteessa lähestyy lauluja ylistyksenä, ja ylistyslaulut eivät usein toimi sellaisenaan yhteislauluina.

Aivoaaltoja ja positiivisia kokemuksia, mutta entä Jumala?

Olen esittänyt ylistyksen lähtökohtaisesti abstraktina tilana, en niinkään mielentilana. Kuitenkin ylistykseen ja ylistystilan luomiseen liittyy voimakkaasti myös kokemuksellinen ulottuvuus, joka on hyvinkin henkinen ja hyvinkin koettava. Ylistyskokouksia voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että niissä Jumalan kohtaamisen tilaa luodaan myös hyvin aktiivisesti. Lyhyet, toistettavat laulut, valot, pimeys, massaan sulautumisen kokemus, aktiivinen keskittyminen Jumalaan, intensiivinen rukoilu, tunnelmannostatukset, tunteisiin vetoavat rukoukset ja lyhyet puheet, dramaattiset vaihtelut musiikissa ja ylipäätään musiikilla luotavat tunnelmat ovat hyvin merkittävässä osassa monessa ylistyskokouksessa. Kaikki edellä oleva vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Voimakkaat positiiviset tunnekokemukset tulkitaan helposti kokemukseksi Jumalan läsnäolosta (jonka yleensä ajatellaan myös olevan tunnekokemus). Kun keskitytään voimakkaasti ajatukseen, että Jumala on läsnä, kun hypitään, taputetaan ja tanssitaan, ja sen jälkeen siirrytään voimakkaasti rytmivetoisesta musiikista voimakkaasti pidätys- ja lisäsävelsointuiseen musiikkiin, sydäntä riipivään jousiosioon ja voimakkaan henkilökohtaista Jumalan kohtaamista painottavaan rukoukseen, positiivista tunnekokemusta estää korkeintaan läpeensä omaksuttu kyynisyys.

Ylistyskulttuuria pohdittaessa joutuu miettimään väkisin kysymystä aitoudesta: jos kerran nämä kaikki tekniikat ovat omiaan synnyttämään ihmisissä voimakkaita tunnekokemuksia, mikä sija on Jumalalla, jonka kohtaamiseen kaiken pitäisi tähdätä? Tai paremmin, onko kaikessa lopulta kyse vain meidän omista kokemuksistamme, vai onko Jumala todella löydettävissä, kun kaikki muu kuoritaan päältä pois? Kysymys ei ole merkityksetön: jos seurakunnan ylistyskokouksissa kasvanut nuori saa Pussycat Dollsien keikalla samoja kokemuksia kuin ylistyskokouksessa, hänelle voi tulla kevyttä raskaampi uskonkriisi. Eikö kaikessa ollutkaan Jumala takana? Kysymys on oikeutettu ja tarjoaa ylistyskulttuurille tarpeellista sisäistä kritiikkiä.

Henkilökohtaiset vastaukseni ovat vaihdelleet ääripäiden välillä. Ajoittain olen vannonut aitojen kokemusten nimeen niin, että ylistyskokouksissa olen suurin piirtein istunut käsieni päällä, että tämähän poika ei nouse, ei nosta käsiään eikä laula mukana, joten renkuttakaa te vain soittimianne. Toisinaan olen taas ajatellut, että dääm, täysillä vaan mukaan, kun kerran ollaan tässä mukana; jos tulee vähän jotain sielullista ekstrahöttöä mukan, niin antaa tulla.

Kokonaisuudessa olisi mielestäni tervettä osata tunnustaa se, että kokonaisuuteen liittyy "sielullisuutta": kaikki kokemamme ei ole välttämättä peräisin Jumalasta, vaan osa väristyksistä on takuuvarmasti ylistyksenjohtajan tummasta baritoniäänestä, taustalaulajien hurmioituneesta veisaamisesta tai värivaloilotulituksesta. Kaikki kokemukset ovat kokemuksia ja kaikki kokemukset ovat aitoja kokemuksia; sen sijaan kaikki kokemukset eivät ole aidosti Jumalasta lähtöisin olevia. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että missään ei voisi olla ollenkaan kyse Jumalasta. Jos ajatellaan, että Jumala on olemassa, ja jos ajatellaan, että tämä Jumala on mahdollista kohdata, lähtökohtaisesti meditatiivisissa ja tilaa luovissa tekniikoissa ei pitäisi olla mitään itsessään ongelmallista: jos erilaiset tekniikat luovat helpommin tilan, jossa on myös henkisesti helpompi keskittyä Jumalaan, se tuskin lähtökohtaisesti haittaa ketään. Jos sen sijaan muut elementit korvaavat aidon Jumalan kohtaamisen, meillä on todellinen teologinen ongelma.

... ja sitten ahdistaa

Omien kokemustensa kanssa aralla tunnolla oleva sielu joutuu helposti jännitetilanteessa sieluntuskiin: mistä minä nyt tiedän, onko tällä hetkellä sydänpohjassa oleva väristys peräisin Jumalasta, vai tuotanko minä itse näitä kokemuksia? Toisaalta tämän ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma, koska oleellinen kysymys on "mitä väliä?" Mitä merkitystä sillä on, jos ylistyshetkessä ei osaa erottaa sitä, mikä tunnetila tulee hyppimisestä ja mikä Pyhän Hengen suorasta vaikutuksesta? Jos Jumalan kohtaaminen määritellään kapea-alaisesti niiksi kokemuksiksi, joita tilanteessa koetaan, käsityksemme Jumalan kohtaamisesta on hyvin kapea: Jumalan kohtaaminen on sitä, kun me koemme, että Jumala kohtaa meitä.

Erityisen vaikea tilanne voi olla niillä, jotka toisaalta epäilevät omaa uskoaan ja ovat epävarmoja omien kokemustensa kanssa; erityisesti heillä on ongelmia, jotka epäilevät Jumalan olemassaoloa ja takertuvat kokemuksiinsa todisteena Jumalan olemassaolosta. Monelle tällaiselle lienee vaikea lähestyä ylistystä suurempana kokonaisuutena, jossa tunnekokemus ei ole ensisijainen. Samoin, jos on tottunut siihen, että ylistyshetkessä käydään lataamassa henkiset ja hengelliset akut viikkoa varten, voi olla vaikea suhtautua tunnekokemuksiin coolimmin.

Mikä voisi olla rakentavampi suhtautumistapa kokonaisuuteen? Ehkä se, että näkee koko ylistystapahtuman Jumalan lähellä olemisena ja Jumalan lähestymisenä. Jos Jumalan kanssa kokee asioita, niin antaa kokea; jos ei koe, niin ylistyshetki ei välttämättä ole mennyt pilalle. Tällainen suhtautumistapa auttanee niitä, jotka ovat jääneet omien tunteidensa kyttäämisen ja halkomisen silmukkaan.

Mikä on ylistys tilana tällaisessa suhtautumisessa? Se on edelleen sama mystinen Jumalan kohtaaminen, mutta se ei keskity vain tunnekokemuksena koettavaan Jumalan kohtaamiseen – se rakentuu sen pohjalle, että uskoo, että jos ihminen lähestyy Jumalaa ja luo tilaa Jumalalle, Jumala kohtaa ihmisen, tarkoitti se mitä tahansa, kokemusta tai kokemattomuutta. Se ei kuitenkaan rajoitu kokemuksiin.

In sum

Ylistys on pohjimmiltaan hyvin erilaista kuin tavallinen seurakuntalaulaminen. Se ei pyri olemaan vain laulamista, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma, jonka tavoitteena on Jumalan kohtaaminen ja kokeminen. Näin ollen oleellista ei ole vain musiikki, vaan se, mihin se johtaa. Tämä tarjoaa myös merkittävän näkökulman keskusteluihin, joissa ylistysmusiikista keskustellaan ja arvioidaan.

Ylistystä on mielekästä pohtia myös siltä kannalta, paljonko siinä koetut asiat ovat todella Jumalan kohtaamista ja paljonko kaikessa on kyse meidän tuottamistamme kokemuksista. Tasapainoinen näkökulma huomioi nämä molemmat, mutta ei ahdistu kummastakaan.

Ylistys on kokonaisuutena huomattavasti suurempi kokonaisuus, ja pelkästään ylistyksen teologia ansaitsisi omat päivityksensä – ja tutkimuksensa, vink vink kiinnostuneille, jo pelkästään ylistyskirjallisuuden hermeneutiikka olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe. Palaan kuitenkin joskus asiaan, jos siihen asti pääsen.