Perustele!

 Arvelen, että yksi melkoisen varma merkki vanhenemista tai ainakin sen kaikista teini-ikäisimmän nuoruuden ohittamisesta on se, kun löytää itsensä lievän hämmennyksen vallassa pohtimasta nykynuorison ominaispiirteitä. Omaan kuluneeseen viikkooni on sisältänyt paljon keskimääräistä enemmän teini-ikäisten todellisuudessa elämistä ja järkytyksekseni tämän viikon jälkeen on pakko myöntää, että tuossa -90-luvulla syntyneessä sukupolvessa on jotain erilaista. Vaikka tässä vaiheessa olisikin suuri kiusaus alkaa nostalgisesti muistelemaan oman teini-ikäni aikaa ennen facebookia, älypuhelimia ja täydellisen käsittämättömiä puhekieleen sisällytettyjä englanninkielisiä lyhenteitä, haluan kuitenkin tarttua yhteen todella kiintoisaan erilaisuuteen: nimittäin auktoriteettisuhteeseen.

Arvelen, että yksi yleisin mutu-pohjainen yleistys nykynuorten auktoriteettisuhteesta totetaa melko yksioikoisesti, että nykynuoret eivät edellisten sukupolvien tavoin kunnioita auktoriteetteja. Nykynuori ei bussissa anna paikkaansa mummolla, nykynuori ei sisätiloissa riisu pipoaan ja nykynuori ei koulussa
tottele, usko tai välttämättä edes kuuntele opettajaansa. Voi olla, että suuri osa tästä valituksesta on sitä ikiaikaista vanhemman ja nuoremman sukupolven välistä ratkeamatonta kiistaa, jossa edellinen kokee uuden aina vieraana ja uhkaavana (sitä paitsi kaupungilla kävellessään hyvin harvoin tapaa oikeasti kohteliasta keski-ikäistäkään). Toisaalta kuitenkin jokaisessa sukupolvessa on omat ominaispiirteensä, ja ainakin jos tämän päivän Aamulehden sunnuntailiitettä on uskominen, niin uudenlainen suhtautuminen auktoriteetteihin on yksi tämän teini-ikäluokan tunnistin. Liitteessä oli juttu nykyajan koulusta, jossa opettajan roolin kuvaillaan muuttuneen entisestä absoluuttisesti auktoriteetista malliin, jossa oppilaiden kunnioitus on ansaittava. Oppilaat kyseenalaistavat opettajan ohjeet ja käskyt sekä ovat aiempia ikäluokkia taitavampia ja taipuvaisempia neuvottelemaan. Auktoriteetin sana ei ole enää laki vaan pikemminkin kutsu dialogiin, jossa laeista vasta aletaan sopia.

Tämä sama nykynuorison auktoriteettisuhde tulee koulun lisäksi nuorten mukana myös helluntaikristillisyyteen, mikä näkyy mielestäni hyvin muuan helluntailaisessa tapauksessa, jonka jokin aika sitten kuulin. Tarinan tapahtumapaikkana oli luterilaista riparia vastaava fifteen-leiri ja leirillä oli parhaillaan menossa opetustunti, jossa helluntailainen auktoriteettiopettaja opetti perinteistä helluntailaista näkemystä ensitodisteopista. Ensitodisteopin perinteisen helluntailaisen version mukaan ihminen saa Pyhällä Hengellä täyttyessään siitä merkiksi kielillä puhumisen armolahjan, jolloin nuo uudet kielet toimivat PH:n täyteyden ensitodisteena. Siinä missä vielä me -80-luvulla syntyneet olemme teineinä kuunnelleet tuota opetusta mukisematta ja pahimassa tapauksessa siitä suuresti syyllistyen tai uskonvarmuuden menettäen, tämä 2010-luvun teinisukupolvi on jotenkin toista maata. Hengellisen auktoriteetin totuutta välittävän oppitunnin oli nimittäin keskeyttänyt reipas 15-vuotiaan huuto: "perustele!".

Vaikka en nyt tässä halua ottaa kantaa siihen, onko nuorison muuttunut auktoriteettisuhde tai helluntailainen PH-teologia hyvää tai huonoa saati oikein tai väärin, niin kuitenkin arvelen, että henkisen ja hengellisen turvallisuuden kannalta tässä nykynuorison asenteessa on myös jotain hyvää.