”Älä tee näin!” – Miten kerrotaan?

Kieltäminen on taitolaji. Miten kieltää ihmisiä tekemästä asioita, joita he ehkä pahoina päivinään saattaisivat haluta tehdä, ja saada heidät vielä itse kannattamaan kieltoa? Kysymys on hyvin relevantti, oltiin sitten kieltämässä pikkulapsia nousemasta vieraiden setien autoon, rajoittamassa nopeuksia taajama-alueella tai saarnaamassa seurakunnassa väärinä pidetyistä asioista. Joskus kieltoa tärkeämpää on se, miten asiasta kerrotaan, ja miten se perustellaan. Asia ei siis ole akuutti vain seurakunnissa.

Vaikka seurakuntia on erilaisia, periaatteessa iso osa kielloista on yhteneviä, koska elämänohjeet perustuvat ainakin jollakin tavalla Raamattuun. Sen lisäksi on sitten suuri hajonta erilaisia muita asioita, joita kielletään muista syistä – Raamatusta johdettujen periaatteiden valossa, kulttuurillisista syistä tai ihan vain mielivaltaisesti. Lähtökohta on tietysti, että yhteisö uskoo asioiden olevan syntiä. Synti on vakava asia, koska sitä ei pidetä vääryytenä vain yhteisö kohtaan, vaan myös Jumalaa kohtaan. Maailmankaikkeuden Luojaa vastaan ei yleensä halua tieten tahtoen pottuilla, jos uskoo tämän tuomaroivan sinut ikuisuuskohtalosi viimeisenä päivänä.

Mielenkiintoista on tietysti se, miten kieltoja perustellaan (Raamatunpaikoilla, varoittavilla tarinoilla, ym.). Kuitenkin yhtä mielenkiintoista on se, millä tavalla asioista puhutaan: miten meille sanotaan, että jotakin asiaa ei saa tehdä? Nämä kaksi asiaa ovat hyvin toisiinsa kietoutuneita, eikä ainakaan jälkimmäistä voi tarkastella yksikseen (paitsi mittaamalla, kuinka monen desibelin voimalla viesti huudetaan). Miten kerrotaan siitä, että naapuria ei saa tappaa, että tupakkaa ei saa polttaa, irtosuhteita ei saa harrastaa eikä – parhaimmillaan – kahvia saa juoda?

(Tärkeää on huomata, että tässä kirjoituksessa puhun sekaisin asioista, joita pidän synteinä ja asioista, joita en pidä synteinä, mutta toisiin yhteisöihin kuuluvat pitävät synteinä. Näiden erottelu ei ole tässä oleellista, vaan tarkastelen lähinnä periaatteita.)

Kauhistelu

Eräs yksinkertainen vaihtoehto on kauhistelu: ”kyllä sen maailman ihmisillä ymmärtää, että itseään halutaan lävistää syntien lisäksi kaikilla koruilla ja pellinpaloilla ja hilavitkuttimilla, mutta että seurakuntaankin on tullut sitä, että kaiken maailman tappeja ja piikkejä ja ketjuja laitetaan kiinni naamaan ja korviin ja joka paikkaan, siitähän Perkelekin innostuu ja uskovien leiriä pilkkaa, kun on saatu taas muutama eksytettyä evankeliumin totuudesta!” Tämä lähestymistapa on yksinkertainen ja käyttökelpoinen vaihtoehto, koska siinä korvataan argumentointi tunnekielellä: asiaa ei tarvitse mitenkään perustella, koska sitä voi vain kauhistella ja hehkuttaa. Että korvakorut ovat väärin, väärin, niin väärin, kauheaa, syntiä syntiä syntiä ja hirveyttä, ja jotkut harhautuneet uskovatkin sellaisia ottavat! Ja sitten seuraavaan asiaan.

Vaimollani on aiheesta esimerkillinen kokemus. Hänen ollessaan jossakin ala- ja yläasteen rajapinnalla Pokemonit olivat kovasti suosittuja. Eräs vanhimmistoveli oli kuitenkin tutustunut sanan alkuperään aivan sanakirjan kanssa, ja todennut, että tämähän tarkoittaa taskuhirviötä. Hirviötä! Hän piti seurakunnassa puheenvuoron, jossa kauhisteli sitä, kuinka lapsille tuputetaan tällaisia taskuhirviöitä, ja hirvitteli, miten tämäkin on Saatanan juoni. Kokouksen jälkeen vaimoni veljen Pokemon-kortit saksittiin paloiksi.

Rivien välistä puhuminen

Toinen vaihtoehto – joka on huomattavan kaukana edellisestä – on suoran puhumisen välttely. Annetaan sivulauseen merkitysvivahteissa ymmärtää, että jokin asia on väärin, ja vältetään puuttumasta siihen sen tarkemmin. Asia on sellaista, että jokainen pystyy lukemaan rivien välistä ja ilmapiiristä sen, että tämä ja tämä on väärin, vaikka sitä ei sanota suoraan. Pukeutumiskoodit ja juurtuneet käyttäytymismallit (tervehtiminen ja sanakäänteet) ovat helppoja esimerkkejä tästä kategoriasta.

Tässä kategoriassa on myös helppo mennä siihen, että yhteisö uskottelee, että sillä ei oikeasti ole tukahduttavia kieltoja, ja kaikki uskoontulleet kummasti vain muuttuvat samanlaisiksi. Kuitenkin, jos sattuu olemaan jostakin säännöstä eri mieltä, tällaista käytäntöä on järkyttävän vaikea sotia, koska sääntöjähän ei virallisesti tunnusteta. Ne vain ovat.

”Uskova ei halua tehdä asiaa X”

Erityisesti (ex-)vanhoillislestadiolaiset kirjoittajat yleensä pohtivat sitä, että ”vääristä” asioista puhutaan niin, että uskova ei tahdo tehdä sellaista. Jos minä olen oikeasti uskossa, minä en tahdo tehdä näitä asioita!

Tässä vaihtoehdossa on se hyvä puoli, että voidaan sanoa, että ”meillä ei ole mitään syntilistoja; ei ole totta, että kieltäisimme jotain asioita, vaan on vain asioita, joita uskovat eivät tahdo tehdä”. Tämä antaa yhteisölle mahdollisuuden välittää kertomusta, että heillä ei itse asiassa ole mitään elämää rajoittavia kieltoja. Erityisesti ulkopuoliseen kritiikkiin vastatessa tällainen on varmasti kovaa valuuttaa. Jos ei suuremmin ole kiinnostunut asioiden kyseenalaistamisesta ja pyörittelystä, voi jossakin mielensä perällä vähän ihmetellä, miten tämä oikeasti näin on, mutta vain tyytyä siihen, että koska näin sanotaan, niin näin meillä tehdään.

Tämänlaisessa opetuksessa on kuitenkin se ilmiselvä ongelma, että kukaan ihminen ei ole niin uskova, ettei joskus tekisi mieli tehdä syntiä. Jos joku hetero testosteronihuuruinen yläastepoika voi väittää, ettei missään vaiheessa ole edes salaisissa haaveissa tehnyt mieli kiksaista rinnakkaisluokan liian pieniin toppeihin pukeutuvaa missikandidaattibrunettia, poika valehtelee. Samoin jokainen on varmasti ainakin kerran elämässään päätynyt tilanteeseen, jossa tahtoisi vetää jotakuta oikein railakkaasti turpiin (jos ei ole, se on erityisen hienoa). Lisäksi vielä ne lukemattomat tilanteet, kun vain yksinkertaisesti haluaa tehdä jotain, minkä tietää vääräksi (jokaiselta löytyy ihan varmasti tällaisia mielenheilahduksia listattavaksi asti).

Jos opetetaan, että uskova ei tahdo tehdä syntiä, meillä on sielunhoidollinen ongelma: ”Jos minulle tulee vääriä mielitekoja, minä en voi olla uskossa”. Tähän tietysti löytyy lääke siitä, että yritetään kovemmin, puristetaan lujempaa, kielletään itseä vähän enemmän ja torjutaan tietoisuuden rajamaille ne kaikki kiusalliset halut (projisoidaan vaikka muihin ihmisiin ja saarnataan kamalasti pippurinkatkuisesti heitä vastaan). Kuitenkin jossakin vaiheessa – sen neljännensadannentuhannen lankeemuksen kohdalla – joutuu toteamaan, että tämän kaksinaamaisuuden pitää loppua nyt. Seurauksena on joko toisenlaisen uskonmallin löytäminen tai koko uskon hylkääminen.

Toinen ongelma on siinä, että tällaista opetusta on vaikea sovittaa Raamatun tai kristillisen tradition raameihin. Miksi Uusi testamentti puhuisi ”kilvoittelusta”, jos ei olisi mitään, mitä vastaan pitää kilvoitella? Jos ”kiusausten pitää tulla”, niin mitä kiusaa niistä olisi, jos ne eivät kiusaisi mitenkään? Lisäksi kirkkohistoria näyttää, että pyhimyksillä on ollut vähintään eskatologisen luokan kiusauksia, ja pyhimykset ovat kastroineet itseään (Origenes), pomppineet nokkospusikoissa ja ruoskineet itseään, jotta lihan himot kaikkoisivat. Kaikkosivatko ne? Kyllä. Kaikkosivatko pitkäksi aikaa? Eivät.

Helluntailaisuudessa en ole törmännyt opetukseen, jonka mukaan uskovilla ei olisi ainakin ajoittaista halua tehdä vääriä asioita.

Variaatio: Uusi luonto meissä

Edellisestä vähän hienoviritetympi vaihtoehto on väittää, että uskovassa on ”uusi luonto”, joka ei tahdo tehdä väärää; tämä joutuu kuitenkin taistelemaan ”vanhan luonnon” kanssa, joka mielellään tekisi syntiä joka kerta, kun tilaisuus tarjoutuu. Tämä perustuu ajatukseen, että jokainen ihminen kuuluu syntiinlangenneeseen ihmissukuun, jonka jokaisella jäsenellä on myös taipumusta pahaan (tämä ei tarkoita, ettei kukaan voisi tehdä koskaan mitään hyvää). Kuitenkin uskoontullessa ihminen ”uudestisyntyy”, johon kuuluu myös se, että jotain uutta syntyy ihmisen sisälle: Jumalan herättämä puoli, joka tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaisia asioita.

Uutta luontoa painottava ajattelu korostaa, että uskovalla voi todellakin olla syntisiä mielitekoja: voi tehdä mieli kiskoa viinaa kuin elukka ja vetää koko vanhimmistoa pataan kerralla, kun oma ehdotus telttakokouksen uudistamisesta lytätään kahdeksannentoista kerran. Kuitenkin halu tehdä pahaa juontuu meidän vanhasta luonnostamme; uusi luontomme ei tahdo tehdä tällaista. Tässä kohdassa olen kuullut käytettävän vertausta koiratappelusta: Oli koiratappelija, jolla oli musta ja valkoinen koira, ja hän kävi vetämässä koiratappeluita eri kaupungeissa. Hän järjesti vedonlyöntiä siitä, kumpi koira voittaa. Yllättäen hän aina tiesi etukäteen, kumpi koira voittaa; tämän hän varmisti sillä, että hän antoi edellisenä päivänä toiselle ruokaa, mutta toiselle ei. Tästä juonnetaan, että se, kumpaa luontoa (uutta vai vanhaa) ”ruokimme”, se pärjää paremmin toiselle. Toisin sanoin, kiusauksia tulee, mutta kun taistellaan niitä vastaan ja ruokitaan uutta luontoa (rukoillaan, luetaan Raamattua, ym.), se pärjää paremmin vanhalle luonnolle.

Vaikka ei uskoisi mihinkään kristinuskon oppiin, tässä ajattelussa on puolensa: tottumuksen voima on yllättävän suuri. Jos totumme torjumaan väärinä pitämämme asiat ja teemme oikein (vaikka se välistä tuntuisi vähemmän kivalta), se tulee vähitellen huomattavasti helpommaksi. Pieni aiheen sivusta menevä esimerkki valaiskoon asiaa: Keskustelin aikanaan entisen seurakuntani kanttorin kanssa musiikista. Itse hehkutin jotain powermetallia ja käskin häntä kuunnella jotain (muistaakseni Rhapsodya), mutta hän sanoi, että musiikki vaikuttaa häneen niin voimakkaasti, että hän ei halua kuunnella heavyä. Itselleni ajatus oli hieman kummallinen silloin, mutta se on hyvin ymmärrettävää: hän on totuttautunut klassiseen musiikkiin (ja ilmeisemmin sen rauhallisempaan ja kirkollisempaan puoleen), joten jos hän altistaisi itsensä kunnon takomiselle, häntä varmasti ahdistaisi yömyöhään asti. Vaikka tällä ei ole mitään tekemistä ”oikean” ja ”väärän” kanssa, kuvaa tämä mielestäni periaatetta: totuttautumalla tiettyihin asioihin pelkästään joihinkin asioihin ryhtyminen tulee vaikeammaksi.

Helluntailaisessa kontekstissa otetaan kuitenkin huomioon myös Pyhän Hengen vaikutus: Jumala tekee meissä työtä, että emme halua enää niin paljoa tehdä pahaa. Kristillisestä näkökulmasta tämä on uskottava näkökulma, koska silloin Uuden testamentin kehotukset kilvoittelusta ja pahalle vastaan panemisesta asettuvat kohdalleen.

Tietysti tässäkin on vaihtoehtona mennä hyvin lähelle ”uskova ei halua tehdä syntiä”-ajattelua: ”Kun uskova on tarpeeksi lähellä Jeesusta ja palaa rakkaudesta Jumalaan, hän ei enää tahdo tehdä mitään pahaa.” Toisin sanoin, et ole ihannetasolla niin kauan, kun sinulla on kiusauksia. Ikävä kyllä joskus tämä painotus tarkoittaa myös sitä, että jos haluat olla Hengessä palava, elämästä kavennetaan myös asioita, jotka eivät ole syntiä, mutta jotka ovat yhteisön näkökulmasta vähän arveluttavia: elokuvat, bändisoittaminen, pelaaminen ja kaikki asiat, jotka vievät aikaa pois Jumalan kanssa olemiselta.

Seurausanalyysit

Seurausten painottaminen on yksi vaihtoehto, jota kauhistelun lisäksi epäilen löytyvän eniten. Mitä tällaisesta ja tällaisesta teosta seuraa? Ensimmäinen taso on tietysti se, että teon takana lyövät saman tien vastaan helvetin lieskat. ”Jos paneskelet ympäriinsä, löydät itsesi lopulta helvetistä, ja siellä et paneskele ketään!” Tämä on kuitenkin äärimmäistä varoittelua, ja vaikka se joissakin tilanteissa on tehokasta, se ei aina voi toimia samalla teholla, koska kuolema ei ole meille jokaiselle kaikkein todellisin asia länsimaissa.

Monesti seurauksista puhutaan siinä mielessä, että myönnetään, että synti voi olla kivaa, mutta se ei ole lopulta kaiken arvoista. ”Sinulla voi varmasti olla kivaa jonkun aikaa – miksi se muuten houkuttaisi? – mutta jossakin vaiheessa huomaat, että tämä ei ollut ollenkaan sen arvoista.”

Voisin väittää, että seurakunnan opetuksessa seurausopetuksessa nähdään neljä tasoa: (1) Ensimmäiseksi on synnistä tuleva nautinto. Eräs ulkomainen evankelista kommentoi kerran, että joka väittää, että humalassa ei ole kivaa, ei ole koskaan ollut humalassa. Vaikka en osaa asiasta sanoa, tämä selittäisi hyvin, miksi humalahakuinen juominen on ylipäätään niin suosittua. (2) Toiseksi on syyllisyys, joka tulee siitä, että tietää rikkoneensa Jumalan tahtoa vastaan. Tämä on monille ensimmäinen syy lopettaa synnintekeminen. Jos kuitenkin jatkaa, seuraa kolmas taso: (3) jossakin vaiheessa huomaa, että rauha on mennyt elämästä, ja toteaa, että tämä syntielämä ei anna syvää tyydytystä (jonka ihminen löytää vain Jumalan luota). Tämä on käsittääkseni suhteellisen vahvana helluntailaisessa ajattelussa: esimerkiksi todistuspuheenvuoroissa esiintyy usein ajatus siitä, että on koettu elämän tyhjyyttä, johon mikään synti ei ole tuonut helpotusta, vaan ainoastaan uskoontulo. (4) Neljänneksi tulee se, että viimeisellä tuomiolla kaduttaa, jos ei ole lopetettu ajoissa.

Seurausanalyysin vaikuttavuus

Seurausten pohtiminen on usein vaikuttavaa, jos jäsen uskoo samaan kuin muukin yhteisö. Jos korvakorujen ottaminen tuo todella demoneita elämään, kannattaa yksilöuskovankin mielestä jättää Katrin Kulta-Kelloon meneminen lävistystarkoituksissa. Kuitenkin kokonaisuus menee haasteelliseksi siinä vaiheessa, kun ei enää usko, että pelotellut seuraukset tulisivat suoraan kerrotuista teoista. Toista esimerkkiä käyttäen, nuori uskova voi välttää kaikkea alkoholia, koska pelkää, että yhdenkin myönnytyksen tekeminen johtaa lopulta pienin askelin ryyppäämään ratkeamiseen. Kuitenkin, kun huomaa, että joku saarnamies vetää paistin kanssa punaviiniä (!), voi koko elämä horjua. (Ensin tietysti tulee paheksuntareaktio, jossa toisen sieluntilaa kauhistellaan joko yksin tai yhdessä.) Kuitenkin, kun huomaa, että ei tuo toinen tuosta ole vielä kadun varressa naukkailemassa Lasolia, joutuu arvioimaan uudelleen, josko logiikka on niin yksioikoinen.

Slippery Slope

Ns. kaltevaan pintaan vetoaminen on joskus mukana, kun perustellaan jotain viattoman oloisen asian kieltämistä. ”Kyllä se yhden saunakaljan vetäminen voi tuntua pieneltä, mutta pian siitä tulee tapa, ja pian sen jälkeen on helppo lähteä kavereiden kanssa yhdelle, ja sen jälkeen kahdelle, ja sen jälkeen mäyräkoiralle, ja sen jälkeen onkin alamäki alkanut, ja alkoholimyrkytys ja huumekierre ja maksakirroosi odottavat.” ”Anna pahalle pikkusormi” kuvaa tätä hyvin. Ja sillä sitten voidaan varoitella.

Joskus kaltevan pinnan teorioihin vetoamisessa on ongelmana, että joskus pinnan kaltevuus voi tuntua liioitellulta. Samoin toisille ihmisille toiset mäet ovat jyrkempiä kuin toiset: entiselle alkoholistille yksi saunakalja voi olla kuukauden ryyppyputken ensimmäinen kalja; toisella taas saunakaljojen väli pysyy tasaisesti viikoittaisena hamaan hautaan saakka.

Kaltevan pinnan teorioissa on oma totuuspohjansa: jos et koskaan maista alkoholia, et varmasti vedä kännejä. Samoin, jos et koskaan astu ulko-ovestasi ulos, päädyt tuskin harrastamaan irtosuhteita. Kuitenkin tässä kohdassa joudutaan miettimään, kuinka kauas rajat on tarpeen vetää, jotta ihmiset eivät vain sortuisi syntiin. Missä vaiheessa päädytään fariseusten tavoin kokoamaan aitausta lain käskyjen ympärille, eli annetaan lisäkäskyjä, jotta ne pitää ensin rikkoa, jotta pääsee edes lähelle lain käskyjen rikkomista? Jeesuksella saattoi kuitenkin olla poikkipuolinen sananen sanottavanaan käytännöstä.

Johtopäätökset

Eri yhteisöillä on erilaisia painotuksia siinä, miten kiellettyjen listojen asioista viestitetään eteenpäin. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen ja helluntailaisen kulttuurin erot tulevat esille jo pelkästään siinä, että helluntailaisuudessa ei ole ajatusta siitä, että uskovat eivät joskus tahtoisi tehdä syntiä. Samoin on mielenkiintoista huomata, että asioista kerrotaan hyvin eri tavoilla.

Oma lukunsa tulee aina niistä tilanteista, kun yksilö ei pidä kiellettyjä asioita synteinä (esimerkiksi kaikki eivät pitäneet viime vuosisadan puolivälissä parran kasvattamista syntinä, vaikka se oli joidenkin mielestä kovasti maailman muodissa silloin). Eri tilanteissa hän voi yrittää vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen eri tavalla: esimerkiksi kun vedotaan asian kieltämisessä seurauksiin, hän voi kommentoida, että asiasta ei aina seuraa sitä, mitä väitetään. Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun asia kielletään vain epäsuoran vihjailun keinoin, dialogin ja vaikuttamisen mahdollisuudet ovat paljon heikommat: silloin voi valita typerältä tuntuvan säännön noudattamisen tai syntiseksi leimautumisen välillä.

Tarjolla sanastoa

Kyselin eräältä kaverilta mielipiteitä blogistamme. Hän kommentoi, että asia on ihan mielenkiintoista, mutta osa teksteistä jäi hämärän peittoon, koska ei ymmärrä viljelemäämme käsiteviidakkoa. Ilmeisen kiva viljelmä, mutta sen keskellä voi olla vaikea raivata tietään eteenpäin, jos ei ole tottunut paikallisiin maamerkkeihin.

On totta, että ihan jokaisella lukijalla tuskin lienee opintoja teologiasta, sosiaalitieteistä ja filosofiasta (kuten ei kaikilla kirjoittajillakaan), joten tarjoamme pienen sanaston, jota kerrytämme vähitellen (lisäämme aiheeseen kuuluvia määritelmiä myös pyynnöstä). Sivun yläpalkissa on "Sanastoa", joten sieltä vain tarkistamaan, jos käsitteet tuntuvat vierailta.

Jeesus, Johannes ja sukellus raamatunpaikkoihin: Vastaus 3/3

Tämä on kolmas osa vastauksestani Anonyymille. Hän kysyi kommentissaan mielipidettämme hengellisen väkivallan määrittelystä. Ensimmäisessä osassa määrittelin hengellistä väkivaltaa, ja toisessa osassa esitin jotain alustavia ajatuksia asioiden sanomisesta kristillisessä yhteisössä ja sen ulkopuolella. Tässä osiossa käsittelen Anonyymin esille nostamia raamatunpaikkoja.

Tässä viestissä jätän tutkijantakkini naulaan, unohdan neutraaliuden pihavarastoon ja nappaan pastorinliperit kaulaani, suitsutusastian käteeni ja hiipan päähäni. Tämä ei siis ole mitään sosiaalitieteellistä analyysiä, joka puhuu laajemmalle kentälle, vaan tässä hönkäisee pieni tuulahdus evankelikaalista raamatuntulkintaa.[1] Tämä kirjoitus menee hieman blogin aiheen vierestä, koska tämä käsittelee enemmän raamatuntulkintaa; tämä oli kuitenkin osa Anonyymin kysymystä, johon lähdin vastaamaan, joten annetaan palaa tämän kerran.

Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. Kun Johannes Kastaja sanoi Herodekselle, että "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa", niin syyllistyikö Johannes nykykäsityksen mukaan Herodeksen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vähättelyyn ja siis hengelliseen väkivaltaan, tulihan Herodekselle paha mieli, arvelen. 

Tai kun Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle, että "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee", niin syyllistyikö Jeesus naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kieltämiseen? [– –]

(Lue koko kommentti tästä)

Raamatunpaikkojen soveltamisesta yleensä

Edellisessä viestissä rakentelin jotain ajatuksia siitä, missä rajoissa on oikeutettua sanoa toisille ihmisille asioista. Tässä kohdassa joudumme soveltamaan kahta tilannetta, jotka Raamatussa on meille raportoitu.

On tärkeä huomata, että Raamatun kertomusten soveltamisessa elämään on tekijöitä, joita täytyy pitää mielessä. Ensiksi on se, että kaikki tarinat eivät ole meille tarkoitettuja malleja siitä, miten asiat tulee tehdä. Erityisesti, kun Vanhassa testamentissa väki puuhaa yhtä sun toista, ei aina voi vetää johtopäätöstä, että tuo on oikea tapa tehdä asiat. Niin että Abraham käski palvelijaansa vannomaan valansa käsi Abrahamin kulkusilla (1. Moos. 24), teemmekö samoin? Tai mitä pitäisi sanoa siitä, kun Taamar ei saanut miehekseen luvattua Juudan poikaa Saalaa, niin tämä pukeutui huoraksi ja vietteli Juudan (1. Moos. 38)? Ei taida olla ihan paras malli opetettavaksi nuortenilloissa tytöille. Uuden testamentin puolellakaan ei voi sanoa, että aina pitäisi tehdä annetun mallin mukaan. Jeesus sylki maahan ja teki mössöä, jonka laittoi sokean silmiin, jotta tämä paranisi. Paavali saarnasi ensin juutalaisille, sitten muille (Keuruulla ei ole synagogaa). Samoin Paavali kulki lähinnä laivalla, kävellen ja vankisaattueessa saarnamatkoillaan – pitäisikö Fidan ottaa mallia tästä, ja hylätä lentäminen ja maasturit? Joskus jotkut asiat on kerrottu vain siksi, että niiden tarkoitus on välittää tietoa siitä, mitä ylipäätään tapahtui.

Toinen pointti on siinä, että on joskus kauhean terveellistä tunnistaa se etäisyys, joka meillä on Raamatun aikojen tapahtumiin. Me katsomme kertomuksia omasta jälki-kristillisyyden sävyttämästä länsimaisesta kristillisyydestämme, jossa postmodernismi, individualismi, liberalismi, humanismi ja monta muuta ismiä tarjoavat meille silmälasit, miten asiat tulee nähdä. Voisi olla siis hyvä joskus tunnustaa, että jos Raamatussa tapahtuu jotain asioita, sillä on voinut olla hyvin erilainen merkitys sen ajan yhteiskunnassa.

(Jos haluat kokeen siitä, miten kulttuurinen etäisyys vaikuttaa, kokeile miettiä, miten selittäisit Afrikan sademetsässä asuvalle tuntemattomalle heimolle lauseen ”Jessellä on kyllä tuhat facebook-kaveria, mutta ei kunnon sydänystävää, jonka kanssa voisi saunoa lauantai-iltana ja puhua elämästä.” Ai että Jesse voi istua hehkuvan salamalaatikon vieressä tuntikausia, mutta hänellä ei ole sellaisia ihmisiä, joiden kanssa hän voisi mennä kuumaan huoneeseen alasti puhumaan pehmoisia? Not so. Joskus Raamatun kertomuksissa tulee vastaa asioita, joiden kohdalla kulttuuritaustan tunteminen voisi tehdä hyvää.)

Kolmas asia liittyy edelliseen: kaikkia asioita ja kertomuksia ei voi soveltaa Raamatusta meidän elämäämme, miettimättä ensin sitä, mitä jossakin tilanteessa yritettiin saada aikaan. Samoin Raamatusta löytyy jotain käskyjä, jotka ovat ilmiselvästi kulttuurisidonnaisia, mutta joiden pointtia voi noudattaa. Esimerkiksi Uudessa testamentissa on toistettu viiteen kertaan [!] käsky tervehtiä toisia pyhällä suudelmalla. Jos joku yrittää olla kauhean raamatullinen ja tulla pusuttelemaan minua, niin pliis, jättäkää väliin – minä pusuttelen vaimoani, vauvojani ja ranskalaisia tuttujani (heitä tosin vähän hillitymmin). Minä mieluummin kättelen seurakunnassa ihmisiä – ja jopa halaan, jos se tuntuu luontevalta. Raamatunkohdan pointti näyttää olevan, että tervehditään lämpimästi toisia.

Katsotaan nyt näitä kahta tilannetta, jotka Anonyymi nosti esille.

Case: Johannes huutelee Herodekselle

Matt. 14:3–4

3. Sillä Herodes oli ottanut Johanneksen kiinni ja sitonut hänet ja pannut vankeuteen veljensä Filippuksen vaimon, Herodiaan, tähden. 4. Sillä Johannes oli sanonut hänelle: "Sinun ei ole lupa pitää häntä."

Tarina menee kokonaisuudessaan niin, että profeetta, Johannes Kastaja, huutelee Herodes Antipakselle (Galilean ja Perean hallitsijalle), että tämän ei tulisi olla veljensä vaimon kanssa (Herodias oli hänen velipuolensa Filippoksen vaimoja hänen velipuolensa Aristobuloksen tytär). Herodes ei ilahtunut kritiikistä, joten vangitsi Johanneksen; hän ei kuitenkaan uskaltanut teloituttaa Johannesta, koska pelkäsi kansan reaktioita. Kuitenkin Uuden testamentin mukaan Herodias myöhemmin juonitteli niin, että Herodes mestautti Johanneksen.

Jos mietitään oikein anakronistisesti, voi pohtia, oliko Johanneksen toiminta hengellistä väkivaltaa. Kyllä, hän rajoittaa Herodoksen (ja Herodian) seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin tuon ajan maailmankuvassa oli vaikeaa erottaa poliittiset, yhteisölliset (häpeä, kunnia) sekä hengelliset syyt; kaikki olivat kietoutuneet toisiinsa. Kysymyksen käsittely vaatisi siis maailmankuvan tarkempaa penkomista ja erittelyä. Käsite "hengellinen väkivalta" on määritelty kovasti meidän kulttuurimme näkökulmasta, joten käsitteen pursottaminen muinaisen maailmanajan tapahtumiin voi olla jokseenkin epämääräistä. Tällainen käsittely olisi  anakronistinen, ja pakottaisi moderneja kategorioita muinaiseen maailmankuvaan.

Nykyistä kristittyä lukijaa kiinnostaa kysymys, miten hänen tulisi ottaa tarina. Tämän penkomisessa pidän kauhean tärkeänä määritellä sitä syytä, miksi teksti on alun perin kirjoitettu. Todennäköisimmin tekstin tarkoituksena on kertoa, miten ja miksi Johannes Kastaja tapettiin. Toisaalta Johannes näyttää toimivan hyvin pitkälle siinä jatkumossa, joka Vanhan testamentin profeetoilla oli: heidän tehtävänkuvaansa kuului huutelu jokaiselle valtaa pitävälle näiden synneistä, joten hän toteutti tätä roolia. Jos mietitään soveltamista, voidaan kovasti miettiä, mitkä ovat meidän profeetalliset valtuutemme lähteä nuhtelemaan vallanpitäjiä. Toisin sanoin, tuleeko meidän ottaa itsellemme Vanhan testamentin profeettojen roolia? Jos joku aikoo tämän manttelin ottaa hartioilleen, toivoisin kokelaan ensin odottavan sitä, että Jumala kutsuu hänet profeetaksi (Vrt. Jes. 6; Aam 1; Jer 1; Hes 1; jne.)

Case: Pericope Adulterae

Joh. 7:53–8:11:

Kaikki lähtivät kotiinsa, 1. mutta Jeesus meni Öljymäelle. 2. Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. 3. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen 4. ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. 5. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" 6. He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. 7. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." 8. Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. 9. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. 10. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" 11. "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

Jeesuksen kohtaaminen aviorikoksen tehneen naisen kanssa on merkittävä tarina, jota on kommentoitu paljon historian kuluessa. Kirjoittelin tästä raamatunpaikasta eksegeettisen esseen ennen joulua, mutta yritän olla tukkimatta tätä historiallisella näpräyksellä. Mainintana, että tarina ei kuulu alun perin Johanneksen evankeliumiin, mutta on syitä uskoa, että se on todella tapahtuma Jeesuksen toiminnan ajalta.

Tarina menee niin, että Jeesuksen vastustajat ovat saaneet naisen kiinni aviorikoksesta (suoraan sängystä), ja raahaavat hänet Jeesuksen eteen. He haastavat Jeesusta sanomaan ääneen kuolemantuomion naiselle: jos hän lausuisi kuolemantuomion, hän menettäisi kannattajiensa (syntisten) suosion, ja häntä voitaisiin syyttää tappamiseen yllyttämisestä (juutalaisilla ei ollut oikeutta tappaa ketään). Jos hän kieltäisi tappamasta naista, häntä syytettäisiin Mooseksen lain hylkääjäksi, ja hengellisellä eliitillä olisi mahdollisuudet yllyttää kansaa häntä vastaan.

Jeesus ratkaisee tilanteen ensin olemalla välinpitämätön (”ei kiinnosta kuule teidän jutut”) ja sen jälkeen heittämällä haasteen takaisin: lähtekää pojat kivittämään, mitä te siinä minua kiusaatte? Syyttäjät huomaavat, että lain mukaan todistajien (eli heidän!) tulisi heittää ensimmäiset kivet. Toisin sanoin, jos he vaativat lain noudattamista, tässä on nyt kyse heistä, ei Jeesuksesta. Tilanteen dynamiikassa syyttäjien itsensä olisi pitänyt aloittaa kivittäminen, ja he eivät voineet roomalaisten valvovan silmän alla lähteä tekemään sellaista. Näin ollen he huomasivat olevansa pattitilanteessa, jättivät syytöksensä, ja lähtivät noloina pois.

Koko tarina keskittyy siihen, että vastustajat yrittävät saada Jeesuksen ansaan, mutta Jeesus kiemurtelee siitä vapaaksi varsin taitavasti. Oleellista ei ole se, että Jeesus toteaa naisen avionrikkojaksi; nainen tiesi asian itse ihan hyvin, ja odotti kuolemantuomiotaan. Päinvastoin, Jeesus toteaa naiselle, että ei tuomitse tätä.

Anonyymin kommentissa tekstiä lähestytään modernin ongelman ja kysymyksen kanssa, joka ei ollut millään tavalla mielessä kirjoittajilla: ”syyllistyikö Jeesus naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kieltämiseen?” Ensin joudutaan toteamaan, että ajatus on käsittämätön Raamatun kulttuurissa, jossa ihmisillä ei ollut seksuaalista itsemääräämisoikeutta (ainakaan naisilla).[2] On anakronistista ja etnosentristä väittää, että tässä olisi kyse siitä, että Jeesus kieltää naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden. Kun koko kulttuurissa ei ollut sellaista termiä, niin miten ihmeessä tilanne pitäisi lukea sellaisen linssin läpi?

Toiseksi, Jeesuksen pointti on toisaalla. Jeesuksen kommentti on ymmärrettävä aikansa kulttuurissa: jos olit naimisissa, sinun tuli olla uskollinen; jos et ollut, menetit pääsi. Jeesuksen sanojen sisältö on, ”älä enää sekoile, ettet menetä henkeäsi.” Nainenkin siis varmasti hyväksyi, että Jeesuksen sanoissa oli viisautta: hän oli juuri päässyt teloituskomppanian edestä pakoon, joten tuskin hänellä oli uusia syrjähyppyjä mielessä.

Jos mietitään kohdan soveltamista kristilliseen elämään, joudutaan ensin huomaamaan, että kohdan oleellinen sisältö on se, että Jeesus kiemurtelee taitavasta ansasta vielä taitavammin pois. Tämä ei itsessään ole suoraan sovellettavissa meihin (muuten kuin fiksuna esimerkkinä). Kuitenkin merkittävin asian tässä tarinassa on se, että Jeesus suhtautui seksuaalisen rikkomuksen tehneeseen armollisesti. Eli jos sovellusta mietitään, niin seurakunnissa kannattaisi suhtautua aika tavalla armollisemmin niihin, jotka lankeavat seksuaalisuuden alueella. Jos nuortenryhmän kiltti tyttö tulee raskaaksi, häntä ei kannata vaatia laittamaan synnintunnustusvideota facebookiin tai kertomaan syntiensä suuruudesta seurakunnan edessä.

Extra-case: Jeesus ja samarialainen nainen

Aktiivikommentoijamme Sebulon heitti aiheeseen liittyen kommentin, jossa viittaa samantyyppiseen asiaan. Kun vauhtiin on päästy, kommentoidaan sekin lyhyesti:

Tekikö Jeesus mielestäsi oikein vai väärin, kun puhui aivan suoraan eräälle syntiselle naiselle: "...viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi; siinä sanoit totuuden."

Jeesus ei kierrellyt eikä kaarrellut, vaan puhui asian niinkuin se oli. Emme varmaankaan väitä Häntä rakkaudettomaksi tuossa tilanteessa?

Eikö se suoraan puhuminen ole hyvä malli meillekin, jotka sanomme olevamme Hänen seuraajiaan?

Tässä viitataan Johanneksen evankeliumin luvun 4 kertomukseen, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen. Kertomus on liian pitkä tähän liitettäväksi, joten referoin sen tähän:

Jeesus istuu kaivolla. Nainen tulee kaivolle (keskipäivällä, mikä voi viitata siihen, että nainen on yhteisön hyljeksimä, kun ei mene kaivolle aikaisemmin, jolloin kaikki muut olivat siellä), ja Jeesus pyytää tältä juotavaa. Nainen hämmästelee (mahdollisesti ivallisesti), että miten nyt juutalainen rabbi pyytää rituaalisesti saastaiselta samarialaiselta juotavaa – ja miten ihmeessä tällainen rabbi nyt puhuu naiselle, kun sellainen oli totaalisen kiellettyä juutalaisessa järjestelmässä. Jeesus ei lämpene provokaatiosta, vaan heittää hänelle mystisesti, että hänellä itsellään on elävää/juoksevaa vettä. Nainen kuittaa Jeesukselle takaisin, että eipä sinulla näytä olevan ammennusastiaa, joten miten aiot saada vettä nostettua. Tähän hän vielä lisää, luuletko olevasi suurempi kuin meidän (huom!) esi-isämme Jaakob, jonka peruja tämä kaivo on. Jeesus jättää jälleen provosoitumatta ja sanoo, että tämä vesi sammuttaa janon vain hetkeksi, mutta hänellä on vettä, joka sammuttaa janon kokonaan. Nainen alkaa kiinnostua, ja pyytää Jeesukselta tätä vettä.

Jeesus pyytää naista hakemaan miehensä paikalle. Tämä ei ollut mitenkään huono kehotus, koska tuossa kulttuurissa se, että Jeesus juttelee yksinäisessä paikassa mahdollisesti varatun naisen kanssa, voi huonossa lykyssä johtaa naisen kivittämiseen (hehän ovat voineet harrastaa seksiä!). ”Tuos nyt se miehesi paikalle, niin jatketaan keskustelua” Nainen kommentoi, ettei hänellä ole. Siinä vaiheessa Jeesus vetää profeettakortin hihastaan ja kommentoi naiselle, että juu, ei sulla ole, mutta melkoinen paraati miehiä sulla on ollut työn alla. Nainen toteaa, että pahus, tämä on joku profeetta. Hän yrittää parasta mahdollista väistöliikettä: heittää tuon ajan parhaan provokaation ilmoille, eli kysyy Jeesuksen mielipidettä oikeasta rukouspaikasta: onko se Jerusalemissa vai Gerizimin vuorella. Juutalaiset kannattivat ensimmäistä, samarialaiset toista, ja olivat suurin piirtein valmiita käsirysyyn asiasta koska tahansa. (Naisen kommenttia voisi vähän verrata siihen, että luterilainen heittää helluntailaiselle ”ja mitäs ajattelet kasteesta, kun meillä on tämä oikea kaste?” tai ”jaa että ylöstempaustako odottelet, ei kuule sellaista tule”) Jeesus kiertää jälleen kerran provokaation ja kommentoi, että hänen tultuaan rukouspaikalla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, millä asenteella rukoillaan. Nainen heittää viimeisen kommentin samarialaisesta messias-hahmosta, ja Jeesus tarttuu tilaisuuteen, ja sanoo, että minähän se tässä olen.

Lopputarina ei ole tässä oleellinen, vaikka siinä opetuslasten reaktio on hyvin sympaattinen. Kun he ihmettelevät, miksi Jeesus on puhunut naisen kanssa, ja onko tämä saanut joltakin (naiselta?) ruokaa, suurin piirtein vastaava tilanne meidän kulttuurissamme olisi, että Jeesus olisi ollut kahdestaan naisen kanssa takahuoneessa, ja kun opetuslapset tulevat paikalle, nainen kiskoo hamettaan kuosiin ja Jeesus vetää vetskariaan kiinni. Eli opetuslasten epäuskoinen pöyristyminen ei oikein välity meidän aikaamme.

Sebulon kysyi, tekikö Jeesus oikein vai väärin tilanteessa, kun sanoi asiat, niin kuin ne olivat. Ensin täytyy todeta, että kysymys on anakronistinen: Jeesus toimi 30-luvun Palestiinalaisessa Lähi-idän kulttuurissa, eikä siihen ole ihan suoraviivaista soveltaa meidän 2000-luvun kysymyksiämme. Toiseksi, pointtina on se, että Jeesus ilmaisi naiselle olevansa profeetta, ja tietävän tämän elämästä yksityisasioita. Jos tätä haluaa soveltaa omaan elämäänsä, sen voi tehdä sellaisissa tilanteissa, kun saa kunnon profetioita ja tiedon sanoja toisen ihmisen elämästä. Siitä vain soveltamaan, siis.

Jos keskustelusta haluaa tehdä sovelluksia elämäänsä, Jeesuksen samuraimainen itsehillintä on aika lailla esikuvallista: toinen vaan kuittailee ja yrittää tahallaan ärsyttää, mutta Jeesus jatkaa rauhallista jutusteluaan toisesta välittämättä. Evankelioimistilanteissa ja muutenkin elämässä hyvinkin esikuvallista.

Johtopäätökset

Esitetyt kaksi (plus yksi) raamatunkohtaa eivät ole tulkittavissa niin, että niissä on jokaiselle uskovalle tarkoitettu malli siitä, miten tulisi tehdä. ”Tekikö Jeesus/Johannes oikein” on kysymys, johon voi sanoa ”tekivät”, mutta samalla siitä ei voi vetää suoraan sitä johtopäätöstä, että meidän tulisi tehdä samoin.

Tietysti erilaisilla feministisillä luennoilla voidaan ottaa kantaa siihen, onko teksteissä heijasteltu, naisten vapautta rajoittava yhteiskuntarakenne tavoiteltava. Kuitenkaan tekstien pointti ei ole siinä, että Jeesus olisi kannattanut tällaisia rakenteita, vaan itse asiassa sotii niitä vastaan suhteellisen avoimesti, eikä hyväksy esimerkiksi käyttäytymissääntöjä, jotka rajoittavat miehen ja naisen kanssakäymistä lähes hysteeriseksi varovaisuudeksi (vrt. Samaria-esimerkki).

Kommenttieni ei ole tarkoitus olla viimeinen sana asioista. Tulkintani voidaan kyseenalaistaa, ja tästä olen luonnollisesti kiitollinen. Kuitenkin suuremmat raamatuntulkinnalliset paraatit ja tämän kokoluokan eksegeettiset analyysit jätetään tulevaisuudessa Eksegeettiselle safarille.

--------

VIITTEET

[1] Hyvä ja maanläheinen kirja aiheesta on Gordon Fee & Douglas Stuart How to Read the Bible for All its Worth (Zondervan). Sama opus on tulollaan suomeksi nimellä Kirjojen kirja (Aikamedia, toinen, uudistettu painos), kunhan käännöstiimi saa sen valmiiksi.

[2] Tietysti naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden täyttä puuttumista voidaan pohtia esimerkiksi siitä näkökulmasta, että Juditin kirja esittää sankarittarensa sellaisena, että tämä päättää olla menemättä uudestaan naimisiin kenenkään kanssa miehensä kuoltua, vaikka häntä kuinka kosiskellaan; ks. Judit 16:22. Tämä siis sillä, että jos kulttuurissa oli tällaisia tarinoita, tapaus jollakin tavalla heijastelee ainakin mahdollista arvomaailmaa.

Naisdepatti Jyväskylästä

Jos joku ei ole vielä tähän linkkiin törmännyt, niin tässä Jyväskylän helluntaiseurakunnassa järjestetty kahden helluntaiteologin väittely naisten tasa-arvosta.
http://new.livestream.com/temppeli/ristiaalto

Olipa aiheesta sitten mitä mieltä tahansa, niin helluntailaisessa seurakuntaelämässä on tuskin tätä ennen nähty kovin montaa naisdepattia, jossa kumpikin osapuoli on myös teologisesti varteenotettava keskustelija.

Helluntaifeminismiä #1

Olen ollut suuren osan elämästäni sitä mieltä, että keskustelu feminismistä on vähintäänkin ikävystyttävää ellei jopa tarpeetonta. Oikeuksistaan vikisevät suomalaisnaiset ovat tuntuneet huomionhakuisilta inisijöitä, ja minä itse olen monessa kohtaa kokenut olevani oikeastaan miehiä onnellisemmassa asemassa. En kuitenkaan tiedä, onko viimeisinä vuosina ajatuksiini kavalasti hiipinyt Tampereen yliopiston naistutkimuksen henki vai mikä, mutta tämänhetkinen minäni on hiljalleen alkanut kiinnostua feminismistä.

Yliopistomaailman feministisen teorian lisäksi heränneen kiinnostukseni taustalla on vaikuttanut myös sen tajuaminen, että ihmisen ajatteluun ja nykyiseen toimintaan monessa kohtaa tuntuu vaikuttavan se tausta, josta itse kukin meistä tulee. Lapsuuteni ja nuoruuteni keskisuomalaisessa maaseutuelämässä kun ajatus feminismistä olisi tuntunut kovin kummalliselta. Ehkä traditionaalisen yhteiskunnan rakenteet olivat siellä säilyttäneet sukupuoliroolit vielä niin vankkumattomassa status quo:ssa, että olisi ollut suorastaan omituista, jos joku siellä olisi alkanut pohtia naisten oikeuksia tai naiseutta maskuliinisen hegemonian puristamana sosiaalisena konstruktiona. Teoriat feminismin aalloista tai naiseudesta kulttuurisena valtarakenteena tuntuvat mieletön maailmassa, jossa Shellin baariin kokoontuvat samat ukot joka aamu ryystämään kahviaan vaimolauman juorutessa Salen eteisessä. Aamulypsylle, heinätöihin tai kyläyhdistyksen aktiiviksi on päässyt siinä maailmassa aivan sukupuolesta riippumatta, ja toisaalta traditionaaliset ja kyseenalaistamattomat sukupuolisuuden tekemät jaot näkyvät yhä helluntaiseurakunnassa siinä, että vanhat ihmiset ohjautuvat edelleen istumaan veljet vasemmalle ja sisaret oikealle.

Oman kokemukseni (ja muutaman vähän enemmän varteenotettavan teoreetikon) mukaan feminismi on jollakin tavoin kytköksissä ns. moderniin aikaan. Aikaan, jossa traditionaalisiksi kutsumamme yhteiskunnan perusrakenteet ovat alkaneet murtua. Laajemmin voitaisiin puhua valistukseksi kutsutusta saumasta ajattelun historiassa, Suomen mittakaavassa ehkä kaupungistumiseksi nimetystä (meillä ehkä) 1960-luvulla alkaneesta muutoksesta. Kummassakin olosuhteet, merkitykset ja olemisen järjestykset jotenkin muuttuivat, ja tämän muutoksen lopputulemana löysimme itsemme uudenlaisesta tilanteesta, jossa vanhan mallin selitysvoima ei enää riittänyt integroimaan kaikkea elämää tyydyttävästi sisäänsä. Vallinneet uskomukset ja käytännöt joutuivat kyseenalaiseksi, uudenlainen ajattelutapa teki joistain vanhoista tavoista käsittämättömiä ja muutos synnytti uudenlaisia elämän ja olemisen tapoja. Feminismi ja vanhan traditionaalisen murtuminen "moderniksi" moniarvoiseksi kuuluvat siis jotenkin yhteen.

Jotkut tahot suomalaisessa 2010-luvun helluntailaisuudessa saattaisivat väittää, että osana yhteiskuntaa myös me elämme jonkinlaisia muutoksen aikoja. Samalla tavoin kuin yhteiskunta myös helluntailaisuus on moniarvoistunut eikä -50-luvun helluntailaisuus enää riitä tarjoamaan vastauksia kaikkiin nykyajan kysymyksiin. Ja yhtenä muutoksenalaisena asiana taitaa olla myös (helluntailainen) naiseus.
Joten ehkä feminismin pitäisi hiukan alkaa kiinnostaa.

Jeesus, Johannes ja saako kenellekään sanoa mitään: Vastaus 2/3

Tämä postaus on toinen osa vastauksestani Anonyymin kommenttiin. Ensimmäisessä osiossa määrittelin hengellistä väkivaltaa, ja tässä osiossa kommentoin jotain siitä, voiko kenellekään ylipäätään sanoa mitään. (Tiedoksi, että Jeesus ja Johannes sarjan otsikossa viittaavat Anonyymin raamatunpaikkoihin, joita käsittelen seuraavassa postauksessa.)

[– –] Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?

Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?

(Lue koko kommentti tästä)

Edellisessä viestissäni määrittelin, että hengellinen väkivalta on vallankäyttöä, joka perustellaan hengellisesti/uskonnollisesti, ja joka aiheuttaa kohteelleen vahinkoa ja ahdistusta, ja jonka kohdehenkilö määrittää väkivallaksi. Rajatapauksista huomioin, että kokemus on monesti subjektiivista, joten yleispäteviä määritteitä voi olla vaikea luoda. Samoin kommentoin mielensäpahoittajia, jotka loukkaantuvat jo asenteensa puolesta kaikesta hengellisyydestä.

Miten siis on? Saako ihmisille puhua synnistä? Saako sanoa, että jokin toiminta on syntiä? Tilanne on monitahoinen, joten käsitellään ensin joitakin asiaan liittyviä aihekokonaisuuksia. Pohdin ensin kysymystä, voiko seurakunnan sisällä puuttua toisten asioihin millään tasolla. Tämän jälkeen mietin, miten tämä kuvio toteutuu niihin, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Tärkeää on huomata, että tarkastelen kysymystä tässä yhteydessä näkökulmasta, joka on suhteellisen irrallaan teologisista kysymyksistä – tämä mahdollistaa vuorovaikutuksen myös niiden kanssa, jotka eivät usko samoihin asioihin, kuin me.

Yhteisön oikeus määrittää itsensä

Kun joukko ihmisiä perustaa yhteisön, he määrittävät, mikä yhteisö on, ja mitä sen jäseniltä velvoitetaan. Jos joukko moottoriöljyä rakastavia partamiehiä kasaa itselleen pyöräntorsoista Harrikat ja perustavat yhteisön MC Pärinäpojat, heillä on oikeus keksiä, mikä yhteisö on. Yhteisöön mukaan pääsemiseksi voidaan vaatia, että omistaa Harrikan. Tietysti rajankäyntiä voidaan käydä siitä, onko joku Hondan iso pyörä tarpeesi hyvä, jotta yhteisö tunnustaa sinut jäsenekseen; kuitenkaan ei kannata ihmetellä, jos Pappa-Tunturisi kanssa sinua ei pidetä oikeasti yhteisön jäsenenä.

Samoin yhteisöllä on erilaisia määritelmiä sen kanssa, milloin ihmistä voidaan todella pitää yhteisön jäsenenä. Jos Kampiakseli-Reiska myy Harrikkansa ja ostaa potkulaudan, hän voi edelleen argumentoida voimakkaasti sen puolesta, että hänen tulee saada kuulua MC Pärinäpoikiin – onhan yhteisö ollut hänen tärkeä viiteryhmänsä, ja hän on viimeisen vuosikymmenen hahmottanut identiteettinsä Pärinäpoikien nokkamiehenä. Kuitenkin yhteisö voi yhteisymmärryksessä todeta, että Kampiakseli-Reiska ei enää ole vakavasti otettava Pärinäpoika, vaan hän on luopunut yhteisön arvoista. Asia sanotaan joko suoraan, tai sitten asiasta kuittaillaan tarpeeksi, jotta Reiska tajuaisi joko ostaa uuden (kelvollisen) pyörän tai lähteä kiusaamasta muita potkulaudallaan.

Edellä kuvatut asiat eivät ole sellaisia, että niiden todentamiseen tarvittaisiin kauhean monimutkaisia sosiologisia malleja: ihmisten välinen toiminta tapahtuu suurin piirtein tuolla tavalla (Anna ja Matti voivat antaa nättejä nimiä asioille jossakin teknisemmässä postauksessa). Kuitenkin edellä olevasta esimerkistä ymmärretään, että yhteisöllä on oikeus määrittää identiteettinsä (mitä/mikä se on) sekä jäseniltään vaaditut ominaisuudet (milloin olet osa ”meitä”, milloin osa ”muita). Jälkimmäiseen liittyy myös rajankäynti: milloin voidaan sanoa, että olet yhteisön näkökulmasta ”sisällä”, milloin ”ulkona”.

Case nuhtelu seurakunnassa

Seurakunta on myös yhteisö, jolla on oma identiteettinsä; samoin sillä on (vaihtelevia) määritelmiä siitä, miten yksilö liittyy yhteisöön, mitä yksilöltä vaaditaan yhteisön jäsenenä, ja mitkä ovat tilanteita, jolloin yksilön katsotaan poikkeavan liikaa yhteisön arvoista/toimintamalleista/uskomuksista, jotta häntä ei voida enää pitää yhteisön jäsenenä.

Helluntailaisessa ajattelussa ihminen liittyy kaksivaiheisesti seurakuntaan: Esivaihe on se, että ihminen tekee uskonratkaisun (nostaa käden kokouksessa ja menee alttarille, tai tekee vähän yksityisemmän valinnan – tietysti oma luokkansa ovat ne, jotka sanovat olleensa ”aina uskossa”). Todellinen liittyminen tapahtuu kasteen kautta. Samoin jäsenenä pysyminen vaatii sen, että osoitat seurakunnalle, että olet osa ”meitä” – uskot ja toimit tarpeeksi samalla tavalla.

Rajatapaukset ovat tietysti oma juttunsa. Helluntaiseurakunnan jäsen voi käyttää viiniä ruoan kanssa, mutta hän saa varmasti myös pahoja katseita osakseen kertoessaan asiasta. Samoin helluntaiseurakunnan jäsen voi ajatella melkein mitä tahtoo lopun ajoista – pre-, mid-, post- ja tiesmitkä-tribulationalistiset mallit ovat kaikki käytössä. Mutta odotas vaan, jos helluntaiseurakunnan jäsen valitsee tankotanssija-stripparin rahakkaan uran paikallisessa baarissa, tai jos hän alkaa esittää liian pontevasti Marian palvontaa, lapsikasteen ylivertaisuutta tai kaikkien uskontojen samankaltaisuutta; siinä vaiheessa hän ei ole enää osa ”meitä”, vaan osa ”muita”.

To the asia. Anonyymi kysyi: ”Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?” Kun puhutaan seurakunnan sisällä, seurakunnalla on samat oikeudet kuin millä tahansa yhteisöllä määrittää itsensä. Näin ollen seurakunnan sisällä pitäisi tältä pohjalta olla oikeus sanoa toiselle, ”sinun käytöksesi ei ole enää sellaista, kuin mitä tämä yhteisö edustaa; muuta sitä!”

Eräs (mielestäni perusteltu) tapa hahmottaa seurakunta on niiden ihmisten yhteisö, jotka tunnustavat, että ”Jeesus on Herra”. Tämä on valtasuhdetta ilmaiseva julistus, jolla on hengellisen sisältönsä lisäksi myös kaikkia mahdollisia muita tasoja. Jos joku sanoo, että Jeesus on hänen Herransa (tai pomonsa, nykytermejä käyttäen), eläminen Herran ohjeiden vastaisesti riittää kyseenalaistamaan sen, onko henkilön julistus todella totta (onko Jeesus hänen Herransa vai ei).

Seurakunnat eivät voi rakentaa itselleen sattumanvaraisesti identiteettiä, vaan Raamattu ja seurakunnallinen traditio (johon kuuluu myös raamatuntulkinta) ohjaavat tätä. Näin ollen kukaan yksittäinen henkilö ei voi ”keksiä” sitä, mitä kristinusko tai seurakunta on; tämä perustuu seurakunnan yhteiseen hyväksyntään. Kaikki tietävät, mitä seurakunta edustaa; näin ollen viittaaminen seurakunnan olemukseen tai identiteetin pohjana olevaan tekstiin (Raamattu) on ymmärrettävää ja yhteisesti hyväksyttävää. Näin ollen ainakin teoriassa vältytään äärimmäiseltä mielivaltaisuudelta.

Mitä siinä tapauksessa voidaan tehdä, jos yksilö kieltäytyy muuttamasta toimintaansa tai ajatuksiaan yhteisön hyväksymään suuntaan? On täysin mahdollista, että yhteisö toteaa henkilöstä, että tämä ei kuulu meihin; toinen vaihtoehto on, että yksilö itse ottaa etäisyyttä yhteisöön. Näin ollen myös seurakunnalla on yhteisönä mahdollisuuksia kertoa, millaista käytöstä sen jäseniltä toivotaan, ja myös mahdollisesti evätä jonkin yksilön jäsenyys yhteisössään.

Mitä sitten, jos joku pahoittaa mielensä siitä, että seurakunnassa häntä kehotetaan muuttamaan käyttäytymistään? Jos ollaan oikein epäempaattisia, niin voidaan sanoa, että sellaista sattuu. Jos minä olen luomassa hyvää uraa strippiklubilla, ja minua kielletään tekemästä sitä, minä voin kyllä pahoittaa mieleni asiasta, mutta se ei muuta sitä, että yhteisöllä on oikeus määrittää itsensä. Samoin Kampiakseli-Reiska voi olla kauhean loukkaantunut siitä, että hän ei potkulautoineen ole tarpeeksi hyvä MC Pärinäpoikiin, mutta tämä ei muuta sitä, että hän ei enää täytä yhteisön jäsenen tunnusmerkkejä.

Tietysti seurakunnassa on hyvä miettiä myös tuota mielensä pahoittamista; on erilaisia tapoja kertoa ihmiselle, että hänen toimintansa ei täytä yhteisön mielestä vaadittuja kriteereitä; samoin on erilaisia tapoja sanoa, että toisen käytös huolestuttaa. Eräs oma kokemukseni liittyy etäisesti asiaan: kun otin lukiolaisena ensimmäiset korvakoruni, eräs Isojoen kirkon mummoista pelkäsi kovasti puolestani. Hän sanoi minulle asiasta niin, että hän on kovasti surrut sitä, että olen ottanut korvikset, ja on kovasti rukoillut Jumalalta, etten lankeaisi. Kuitenkin hän heitti perään, että hän nyt on vain tällainen vanha mummu, joka ei liikaa ymmärrä nykynuorten jutuista. Koska tämä mummo oli aidosti huolissaan tilastani (mielestäni erittäin tarpeettomasti) ja ilmaisi asian minulle fiksusti, en loukkaantunut hänen kommentistaan. Itse asiassa mietin vähän aikaa, mitä tekisin diabolisten nappikorvitseni kanssa. (Nykyisin minulla on niitä kolme paria.) Eli vaikka (vähemmän) ”rakkauden hengessä ojentaminen” kuuluu kristillisen huumorin peruskuvastoon, se ei kuitenkaan ole niin huono ajatus.

Tähän yhteyteen voisin liittää keskustelun niistä rajoista, joissa yhteisöstä erottaminen on vastuullista, ja missä määrin sillä aiheutetaan lisäongelmia ihmisille ja hajotetaan heitä, mutta tästä kirjoitan myöhemmin pidemmin. Seurakuntayhteisön rajapinnoilla suoritetaan myös hengellistä väkivaltaa, kun ihmisiä potkitaan rumasti pihalle seurakunnasta.

”Ulkopuoliset tuomitsee Jumala”

Seurakunnan sisällä uskovilla on yhteisön olemukseen viitaten mahdollisuus sanoa toiselle, että tämän toiminta ei ole yhteisön arvojen mukaista. Kuinka sitten käy siinä vaiheessa, kun puhutaan ihmiselle, joka ei kuulu meidän yhteisöömme?

Itse ajattelen, että meillä ei pitäisi olla liian paljon huudeltavaa heille, jotka eivät kuulu kristilliseen yhteisöön. Jos joku ei lähtökohtaisestikaan halua seurata Jeesusta (”Jeesus ei ole Herrani, ei tod!”), miksi meidän pitäisi vaatia häneltä niitä käyttäytymissääntöjä, joita Jeesuksen seuraajilta odotetaan?Jos asia sanotaan teknisesti, niin yhteisöön kuulumatonta ei voida velvoittaa yhteisön käyttäytymisnormeihin – ainakaan, jos tällä ei ole mitään aikomusta liittyä yhteisöön. MC Pärinäpojat eivät vaadi minua pitämään Harrikkaa (vaikka sellainen on varmasti parempi kuin Pappa-Tuna), minä en vaadi heitä olemaan panematta kavereidensa vaimoja (vaikka voisin luvata heille, että näin elämässä on vähemmän ongelmia).

Jos asiaa mietitään teologisesti (mikä on tarpeellista kristilliselle yhteisölle), Paavali tuntuu olevan kovasti samoilla linjoilla:

1. Kor. 5: 9. Minä kirjoitin teille kirjeessäni, ettette seurustelisi huorintekijäin kanssa; 10. en tarkoittanut yleensä tämän maailman huorintekijöitä tai ahneita tai anastajia tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän täytyisi lähteä pois maailmasta. 11. Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. 12. Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella? 13. Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha."[1]

Tekstistä nousee esille se, mitä esitin: meidän tehtävämme on hoitaa seurakunnan sisäiset asiat; jätetään ulkopuolella tapahtuvat jutut Jumalalle, koska Hän on ainoa, joka oikeasti tajuaa juttuja suuremmasta näkökulmasta. Tietysti seurakunnan sisäisesti voidaan todeta, että joku ulkopuolisen käytös on syntiä Raamatun tekstien perusteella, mutta tästä huolimatta meillä ei ole oikeutta huudella asiasta asianomaiselle.

Case aviorikos

Nyt siis siihen, mitä Anonyymi kysyi: ”Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?”

Ensin todettiin, että seurakunnan sisällä asia on suhteellisen yksinkertainen. Kuitenkin laajemmassa kentässä asiaa joudutaan vähän pyörittämään. Ensin on mielekästä kysyä, miksi haluaa tuomita toisen aviorikoksen. Miksi minä sanoisin toiselle, että ”mitä hittoa sinä huoraat menemään ja petät puoliskoasi, tee parannus!”? Jos motiivina on halu olla oikeassa ja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, sanansa voi yhtä hyvin pitää itsellään; mitä hyötyä niistä olisi? Jos kuitenkin motiivit ovat jotenkin rakentavammat (tai kysymys nähdään teoreettisena), asiaa voi pohtia eteenpäin.

Mitä aviorikoksesta ylipäätään voi sanoa? Ensiksi sen, että se on vähintään sopimusrikos: jos tekoa kutsutaan ”pettämiseksi”, niin siinä tosiaan petetään jotakin/jotakuta. Asiaa voidaan lähestyä lupauksen ja sosiaalisten odotusten näkökulmasta. Meillä parisuhde on sosiaalinen sopimus, johon kuuluu ajatus siitä, että seksiä harrastetaan vain parisuhteen sisäisesti. Kun pari aloittaa parisuhteen, se on käytännössä sanaton sopimus, jossa oletuksena on, että seksiä harrastetaan vain kumppanin kanssa. (Jos asiasta kysyisi ääneen, vastaus olisi ”totta kai!” Nykyään ovat tietysti erikseen käsitykset osittaisparisuhteesta, johon ei kuulu ajatusta uskollisuudesta. Jos toinen on vain fuckbuddy, ei siihen sisälly tällaisia odotuksia; kuitenkaan siinä kohdassa ei puhuta ”pettämisestä”, koska ketään ei petetä.)

Mitä aviorikkojalle voi sanoa? Ensiksi, jos yhtään lainataan vaikka Kantia (”toimi aina niin kuin tekosi voisi olla yleinen laki”), asia voidaan melko lailla järjellisesti perustella vaikeaksi: ylipäätään luottamus parisuhteessa on mahdottomuus, jos pettäminen on yleinen kaava. Jos parisuhteessa toinen osapuoli paneskelee ympäriinsä, hän pettää sen sosiaalisen lupauksen, jonka on tehnyt. Samalla hän omalta osaltaan tuhoaa oletusta siitä, että parisuhteeseen kuuluu kiinteänä osana uskollisuus (jota suurin osa parisuhteen kannattajista varmasti kannattaa). Näin ollen on perusteita sanoa tekoa ”vääräksi” ilman viittausta kristilliseen ajatteluun. Toiseksi, teon seuraukset eivät välttämättä ole pettäjän(kään) kannalta suotuisat, joten pelkästään oman edun tavoittelun takia voi olla järkevää kehottaa pitäytymään teon toistamisesta. Kolmanneksi, yleisinhimilliseen empaattisuuteen voi olla reilua vedota: ”katso mitä teit, nyt tuolla toisella on paha mieli, oliko reilua?”

Tietysti voisi olla mahdollisuus sanoa, että kristillisen yhteisön mukaan ihmisen tekemä teko on synti. Teoriassa tässä ei pitäisi olla mitään kummallista – minulle voi ihan vapaasti sanoa, että sika-nauta-jauhelihassani on hindujen mielestä sangen sopimattomia ainesosia. Vaikka käytännössä kysymys on siitä, että joku yhteisö määrittelee yhteisöön kuulumattoman teon kielletyksi (eikä tällä pitäisi olla mitään tekemistä yksilön elämään), tästä voi jostakin syystä saada kauheasti meteliä aikaan. Kummasti tämä vain on vähän vaikeampi kenttä, josta voi helposti saada kaikkea avokämmenellä läpsäisyn ja kunnianloukkaussyytteen välillä. Tarkemman analyysin jätän laioppineille.

Lopuksi

Esitin, että seurakunnan sisällä yhteisön jäsenillä on oikeus seurakunnan perustuskirjan (Raamatun) ja tradition valossa vaatia toisiltaan kristillistä käytöstä, ja pakkokeinona määritellä toinen ihminen pois yhteisöstä. Samoin esitin, että seurakuntien ei tulisi olla liian hanakoita tuomitsemaan ulkopuolella olevia. Nyrkkisääntönä voisi esittää, että ulkopuolisille voi saarnata siinä vaiheessa, kun he kysyvät asiasta.

Jos tilannetta analysoisi vielä syvemmälle, erilaiset filosofiset näkemykset ihmisen autonomiasta ja yhteisön jäsenyyden välisestä jännitteestä voisi ottaa tarkemmin suurennuslasin alle. Tämä jää kuitenkin toiseen kertaan.

VIITTEET

[1] Olen ikävän tietoinen, että Jehovan todistajat käyttävät tätä paikkaa karttamissääntönsä perustelemiseksi. En kuitenkaan tässä lähde tarjoamaan siitä kokonaisvaltaista tulkintaa, koska tämä vaatisi syvempää perehtymistä siihen, miten tekstiä pitäisi soveltaa tähän aikaan, jotta olisimme totuudenmukaisia alkuperäiselle tarkoitukselle. Kuitenkin mielenkiintoista on huomata, että tekstissä puhutaan pääasiassa ”pahiksista” (tahallaan radikaalia syntiä tekevistä), ei niistä, jotka lankeavat tai ovat heikkoja.

Jeesus, Johannes ja hengellisen väkivallan määritelmä: Vastaus 1/3

Blogin aloitusviestiin tuli keskustelujen lomassa suoraan kirjoittajille suunnattu kysymys. Vastaan kysymykseen mielelläni vähän tarkemmin, koska olisin muutenkin kirjoittanut jossakin vaiheessa aihealueesta. Tehdään se siis tässä.

Viittaan tässä Anonyymin kommenttiin, jonka inspiroituneena kirjoitan vastaukseni:

Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. [– –] Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä? 

Näillä kysymyksillä en pyri vähättelemään sitä, jos joku johtava hahmo herätysliikkeessä on tehnyt esim. johtamiseen liittyviä syntejä. Nekin ovat vääryyttä ja Jumala vihaan vääryyttä.

(Lue kommentti kokonaisuudessaan tästä) 

Anonyymi kysyy, mihin hengellisen väkivallan rajat tulisi vetää, ja mikä on meidän mielipiteemme asiasta. Vastaan tässä omasta puolestani; Matti (1, 2) ja Anna ovat kirjoittaneet jo omia pohdintojaan asiasta.

Jaottelen vastaukseni kolmeen osioon, koska muuten nämä postaukset paisuisivat niin pitkiksi, että kukaan ei jaksaisi näitä lukea. Ensimmäisessä eli tässä osiossa kehittelen jotain ajatuksia hengellisen väkivallan määrittelemisestä. Toisessa osassa tarjoan jotain alustavia ajatuksia kristityn suhteesta omaan yhteisöönsä ja ympäröivään yhteiskuntaan: mitä saa sanoa, vai saako mitään. Kolmannessa osiossa tarjoan jotain pohdintoja Anonyymin esille nostamiin raamatunkohtiin.

Mikä on hengellistä väkivaltaa?

Kuten Annakin viestissään jo ehti kommentoida, hengellisen väkivallan määritteleminen ei ole ollenkaan niin helppoa, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi. Tärkeää on myös huomata, että kaikki hengellinen vallankäyttö ei ole hengellistä väkivaltaa. Valta kuuluu oleellisena osana useimpiin uskonnollisiin järjestelmiin: Raamatun selittäjät, pastorit, papit, kulttijohtajat, vanhimmistoveljet, saarnaajat, shamaanit, profeetat ja akateemikot saavat eri järjestelmissä eri määriä valtaa: heidän sanaansa kuunnellaan, ja heidän mielipiteellään on painoarvoa. Normaali vallankäyttö ei ole itsessään väärin, paitsi ehkä anarkistien mielestä. Kuitenkin valta tarjoaa mahdollisuuksia väärinkäytölle.

Eri kirjoittajat tarjoavat erilaisia määritelmiä hengelliselle väkivallalle, mutta he myös kritisoivat toistensa määritelmiä (liian epämääräinen, liian kapea, liian laaja). En tee tässä syvällistä analyysiä siitä, mikä pohjimmiltaan on hengellisen väkivallan olemus, vaan annan joitakin työmääritelmiä, joita on tähän mennessä käytetty (tarkemmasta määrittelystä kiinnostuneita kehotan tutustumaan lähteluettelooni). Kukkula lainaa Juutisen (1989) gradun erästä määritelmää:

hengellinen väkivalta on ihmisoikeuksiin kuuluvan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden riistämistä tai rajoittamista tai henkilön henkistä alistamista uskontoon, sen normeihin vetoamalla (Juutinen 1989, 71, teoksessa Kukkula 2007, 13).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen työn väkivaltatyöryhmän mukaan

 “hengellinen väkivalta” voidaan katsoa sellaiseksi uskonnollissävytteiseksi käyttäytymiseksi, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Viljanen 1985, 29–31, teoksessa Kukkula 2007, 13.)

Kukkula (ja Nieminen) määrittelevät uskonnollisen painostuksen hengellisen väkivallan alalajiksi (huomaa, että määritelmä muistuttaa hyvin paljon edellistä):

”uskonnollinen painostus on sellaista uskonnollisesti perusteltua käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin tai vaatimuksin tai uskonnollisesti perusteltuja fyysisiä tai taloudellisia pakotteita käyttäen toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Nieminen 1990, 18–20 teoksessa Kukkula 2007, 14.)

Asiaa voidaan tarkastella myös muista suunnista; esimerkiksi Ruoho (2010, 7, 9–10) pohtii hengellisen väkivallan ja aivopesun suhdetta gradussaan.

Rajanvetoa

Hengellisen väkivallan määritelmässä on oltava tarkkana, että se ei ole liian laaja. Jos kaikki on hengellistä väkivaltaa, mikään ei ole hengellistä väkivaltaa. Toisin sanoin, jos termi on liian laajasti määritelty, se menettää merkityksensä, koska kaikki saadaan ympättyä sen alle.

Jotta harjoitettua painostusta voidaan kutsua uskonnolliseksi, on painostuksen myös liityttävä jollakin tavalla uskonnollisiin perusteluihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painostajan pitäisi itse tietoisesti ja suullisesti myöntää painostamisensa. (Nieminen 1990, 21, teoksessa Kukkula 2007, 15.)

Keskeistä on myös se, että hengelliseen väkivaltaan liittyy uskonnollinen motiivi tai tähän rinnastettavissa oleva uskonnollinen ulottuvuus. Uskonto on syynä väkivaltaan, tai se on väkivallan väline. Pappi, joka pahoinpitelee aviopuolisonsa, ei ole varsinaisesti hengellisen väkivallan harjoittaja, sillä hänen tekoonsa ei liity uskonnollista motiivia. Tekijän uskonnollisuus ei siis vielä riitä määrittelemään tekoa hengelliseksi väkivallaksi. Kyseinen tapaus muuttuisi hengelliseksi väkivallaksi, jos pappi kertoisi Jumalan kehottaneen häntä kyseiseen tekoon. (Sulander 2003, 8).

Sulanderin kommentti on tärkeä, koska se pakottaa meidät erottamaan eri väkivallan muodot, joita yhteisössä tapahtuu: kaikki ei ole suoraan hengellistä väkivaltaa. Seurakunnassa voi olla idiootteja, jotka tekevät muiden elämästä vaikeaa, mutta he eivät perustele toimintaansa hengellisesti; tällöin asian leimaaminen hengelliseksi väkivallaksi on yliammuttua. Rajanveto on myös hieman haasteellista, koska vääristynyt vallankäyttö ja väkivalta voivat saada jossakin vaiheessa uskonnollisen perustelun, ja näin tekoon tulee hengellisen väkivallan ulottuvuus. Esimerkiksi setämies, joka lestadiolaisessa yhteisössä käyttää hyväksi pikkulasta, ei vielä sellaisenaan harjoita hengellistä väkivaltaa; hengelliseksi väkivallan ulottuvuuden teko saa viimeistään siinä vaiheessa, kun lasta käsketään uskonnollisilla motiiveilla antamaan teko anteeksi, eli unohtamaan ja olemaan hiljaa. 

Subjektiivisuus hengellisessä väkivallassa

Anna viittasi siihen, että hengellinen väkivalta on usein koettua väkivaltaa: mikä toiselle on ihan normaalia, on toiselle maailmaa tuhoava kokemus. Esimerkiksi Kukkula lähestyy gradussaan ihmisten kokemuksia, jotka he määrittelevät hengelliseksi väkivallaksi.

On kuitenkin muistettava, että se mikä voi olla toiselle väkivaltaa, voi taas toiselle antaa määrätynlaista turvallisuuden tunnetta. Ihmiset, jotka kaipaavat tiukkoja auktoriteetteja, voivat kokea tiukkojen normien tuovan turvallisuutta, eivätkä koe niitä ollenkaan väkivaltaisina. (Jantunen & Pyykkönen 1983, 5.) Tämä tekee uskonnon niin positiivisten kuin negatiivistenkin piirteiden määrittelemisen ja tutkimisen varsin haasteelliseksi, koska ei ole yksiselitteistä määritelmää sille, miksi toiset kokevat eri uskonnon muodot ahdistavina ja painostavina, ja miksi toisille nämä samat muodot voivat olla elämää rikastuttavia. Kysymyksessä on aina subjektiivinen kokemus painostuksesta. Se, mikä toiselle luo ahdistusta, luo toiselle turvallisuutta. Tämän vuoksi tiukkojen mittausten tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta samalla myös haastavaa ja se asettaa tutkimukselle tietyt rajat. (Kukkula 2007, 2.)

Kuten edellä olevasta käsittelystä  huomataan, hengellisen väkivallan tyhjentävä määritelmä on ongelmallista. Samoin rajatapauksissa voi olla tärkeä muistaa, että asia on monimutkainen. Sulander jättää gradussaan hengellisen väkivallan määrittelyn pienesti auki: 

Tarkkaa rajaa sen välille, mikä on hengellistä väkivaltaa ja mikä ei, näyttää olevan vaikea vetää.
– – Tarkoitus ei tässä olekaan muodostaa mitään tarkkaa hengellisen väkivallan määrittelyä vaan antaa perustaa pohdinnalle. Kuva hengellisestä väkivallasta nousee lopulta vasta hengellistä väkivaltaa kokeneiden kuvauksista. (Sulander 2003, 8).

Eli mitä?

Hengellisen väkivallan tiukkarajainen määrittely ei ole helppoa. Edellä olleen keskustelun perustella voidaan kuitenkin sanoa, että hengellinen/uskonnollinen väkivalta on vallankäyttöä, joka (a) perustellaan uskonnollisin motiivein ja selityksin sekä (b) aiheuttaa henkistä, fyysistä tai muuta tuskaa objektilleen. Molempien ehtojen on täytyttävä, jotta toiminta olisi hengellistä väkivaltaa. 

Kokonaisuutta vaikeuttaa myös yllä ollut kommentti kokemusten subjektiivisuudesta. Tässä kohdassa määritelmät vaikeutuvat: ihmiset kokevat asiat hyvin eri tavalla. Menneillä kokemuksilla on erityisen suuri vaikutus: tasapainoisesta seurakunnasta kotoisin oleva (tai tasapainoinen ateisti) saattaa suhtautua lopun ajoilla pelottelevaan katusaarnaajaan lähinnä säälivästi tai huumorilla; sen sijaan lahkolapsuuden viettänyt saattaa tarvita kokemuksesta selviämiseen tukkupakkauksen Diapamia ja Dawkinsin kirjallisen tuotannon läpilukemisen. On siis tunnustettava, että toisista pieneltä tuntuvat asiat saattavat olla ratkaisevan ahdistavia toisille.

Tietysti oman lisänsä kokonaisuuteen tuovat mielensäpahoittajat, jotka itkevät kaikesta mahdollisesta:  kaikki on väärin ja hengellistä väkivaltaa, jos missään koskaan milloinkaan missään tilanteessa ikinä mainitaan uskonnosta. He pitävät perustavaa laatua olevana oikeutenaan olla koskaan törmäämättä ihmisiin, joilla on erilaisia uskonnollisia käsityksiä kuin heillä (tai joilla ylipäätään on uskonnollisia käsityksiä), ja nostavat kauhean älämölön joka kerta, kun joutuvat törmäämään tällaisiin tapauksiin. He tuntuvat olevan eniten pahoillaan siitä, että Euroopasta ei ole vieläkään saatu kitkettyä kaikkea uskonnollisuutta pois. Tiukka mielipiteeni on, että tällaisten ääritapausten ei tulisi antaa johta keskustelua aiheesta. Näin ollen hengellisen väkivallan määritelmän tulisi olla sellainen, että se on sensitiivinen ammattimaisille mielensäpahoittajille, joiden elämän päätehtävä on loukkaantua kaikesta ilman parempaa syytä. 

Kokoavasti vielä, että edellä olevan käsittelyn tarkoitus ei ole sanoa, että mitään hengellistä väkivaltaa ei ole, tai että suhtautuisin asiaan kevyesti. On olemassa räikeitä tapauksia, joissa ei voi muuta kuin huutaa "väkivaltaa!" ja tuomita teon. Tarkoitukseni on tuossa osoittaa, että termin määritelmä ei ole yksiselitteistä, ja että harmaa alue voi olla suurempi, kuin monet ehkä tahtovat uskoa. Tulkinnanvaraisuus tulee siis sisältymään osaan keskustelusta, joka koskee ihmisten kokemuksia hengellisestä painostuksesta ja väkivallasta.

KIRJALLISUUTTA

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan. Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro Gradu. Turku: Turun yliopisto. 

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta. Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Helsinki: Helsingin yliopisto. 

Sulander, M. 2003. Hengellä hakatut. Hengellisen väkivallan kokemus, kokemus yrityksestä päästä irti hengellisestä väkivallasta ja hengellistä väkivaltaa kärsineiden kokemukset autetuksi tulemisesta. Pro Gradu. Joensuu: Joensuun Yliopisto.

Kokemus on aina totta

En tiedä, että oliko meillä tämän blogin "perustajajäsenillä" mielessä kovinkaan tarkkaa kuvaa blogin tulevasta sisällöstä sitä aloittaessamme. Ainakin omalta osaltani olen valmis myöntämään, että en uhrannut kovinkaan paljoa aikaa etukäteissuunnitteluun. Niinpä siksi, että kommenttikeskustelu on tähän mennessä kallistunut enemmän tai vähemmän tuonne hengellisen väkivallan tai negatiivisten helluntaikokemusten suuntaan, ajattelin antaa virran viedä. Muutaman viimeisen vuoden aikana olen yleisemmin törmännyt moneen ihmiseen, joilla sekä on negatiivisia kokemuksi helluntailaisuudesta että ei ole paikkaa puhua niistä. Heillä ja meillä helluntaiseurakunnissa ei kai vielä(kään) oikein olla löydetty tapaa rakentavasti käsitellä uskomme tuottamia traumoja.

Kuten tuolla kommenteissa aiemmin jo mainittiinkin, niin keskustelut ex-helluntailaisten ja aktiivisten helluntailaisten välillä eivät aina ole menneet ihan ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla. Muiden ihanteellisten ideologioiden tavoin myös helluntailaisuus herättää voimakkaita tunteita, ja koska uskonnossa ollaan mukana niin syvästi koko ihmisyydellä, on luonnollista reagoida samassa mittakaavassa. Keskustelemisessa tai reagoimisessa ei varmastikaan sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos minä saisin muuttaa yhden asian tuossa keskustelussa, niin haluaisin kaikkien omaksuvan saman lähtökohdan suhteessa ihmisten kokemuksiin. Nimittäin sen, että yksilöihmisen kokemus on aina totta.

Minua aina toisiaan hämmästyttää se, että miten me näennäisen samanlaiset ihmiset voimme kokea saman tilanteen niin monella erilaisella tavalla. Siinä missä joku on voinut kokea jonkun helluntailaisen Pyhän Hengen, Sanan, ylistyksen, yhteyden ja rukouksen illan väkevästi siunaavana, niin toinen on lähtenyt puolivälissä koko touhusta syvästi ahdistuneena. Yhden hengellisyyttä aidosti hoitaa Joyce Meyer, erämaaisät, Sateet lähetä-illat, Leo Meller tai psykoanalyyttinen teoria, kun taas toinen aivan yhtä aidosti kokee juuri päinvastoin. Eikä näistä kokemuksista mitään voi minusta sanoa vääräksi, sillä eivät ihmisen tunteet sinänsäkään ole oikeita tai vääriä. Tunteet ja kokemukset pikemminkin vain tulevat ja ovat, eikä kukaan toinen ihminen voi sanoa toiselle, että tuntiessasi niin tai näin, tunnet ja koet väärin.

Tämä lähtökohta ei kuitenkaan minusta kumoa sitä, että yksilön kokemukset ovat subjektiivisia. Jos koet transsinomaiset ylistyshetket tai parannussaarnat ahdistavana, ei kukaan toinen voi sanoa sinulle, että koet väärin, mutta et myöskään sinä voi sanoa sille toiselle, että se sinun oma tapasi kokea on ainoa oikea. Siitäkin huolimatta, että ihmiselle tuntuu olevan melkoisen haastavaa ymmärtää ja hyväksyä, että toinen samanlainen ihminen voi kokea saman asian aivan toisella tavalla.

Mutta entä mitä tällaisesta kokemusten moninaisuuden lähtökohdasta voi sanoa helluntailaisuudesta itsestään? Varmaan ainakin sen melko kliseisen lopputuleman, että helluntailaisuudessakin on monta puolta, ja parhain kuva helluntailaisuudesta itsestään voidaan löytää näitä kaikkia kuuntelemalla.

Mitä helluntailaisuus on?

Varmaan lähes jokainen meistä tunnistaa ja on omakohtaisesti kokenut ilmiön, jota yleisesti kutsutaan "päässä soimiseksi". Siinä jokin yleensä kohtuullisen rasittava laulu tai muu musiikillinen elämys toistuu mielessä ja subjektiivisessa kokemusmaailmassa kerta toisensa jälkeen ilman, että sille parhaalla tahdollakaan voi juuri mitään. Omassa päässäni on tällä viikolla sinnikkäästi toistunut Pekka Simojoen ikihitti "Mitä rakkaus on?". Erityisesti alitajuntaani on varmaan koskettanut kertosäkeen kohta, jonka sanat menevät seuraavasti:

Mitä rakkaus on, sitä kauan hain,

hetkenkö huumaa, valhettako vain.

Lutherilaisella Simojoella tai tällä laululla tuskin on varsinaisesti kovinkaan paljon tekemistä helluntailaisuuden kanssa, mutta omassa päässäni tuo kohta on assosioitunut nimenomaan helluntailaisuuteen ja helluntailaisena olemiseen. Vaikka itseni kaltaiselta viidennen polven helluntailaiselta voisi olettaa, että helluntailaisuus olisi jo varsin sisäistetty asia, niin siitä huolimatta yhä uudestaan ja uudestaan löydän itseni tuosta Simojoen kuvaamasta hakemisen tilasta. Eikä se hakeminen ole tuntunut helpottavan yritystä lisäämällä vaan pikemminkin joskus minusta tuntuu, että helluntailaisuuden etsiminen on tuonut minut jopa vielä enemmän hämmennykseen kuin mitä olin etsintää aloittaessani. 

Kauan hakemisen lisäksi vastaani on tullut myös se helluntailaisuuden tai helluntailaisten kokemusten puoli, jossa koko liike ja oma identiteetti sen jäsenenä on tuntunut hetken huumalta ja pelkältä valheelta. Ensiksikin olen tavannut entisiä ja nykyisiä helluntailaisia, joille alussa ehkä hyvältä näyttänyt helluntailaisuus on karuilla tavoilla osoittautunut katoavaksi huumaksi tai vahingoittavaksi todellisuuden valheellistumaksi. Kun lainaamassani Simojoen laulussa sen lyyrinen minä löytää vastauksen kysymykseensä ristin luota, niin tosielämän karuja helluntaitarinoita kuunnellessani reaalinen minäni on puolestani hetkittäin miettinyt, että helluntailaiset eivät totisesti ole tuota samaa ristiä tainneet nähdäkään. Matkan varrella monet kauniit helluntaiajatukseni ovat kuolleet.

Toiseksi taas helluntailaisuus on omassa etsinnässäni kohdannut jonkinlaista postmodernismia sillä seurauksella, että akateemisen trendipuheen ottaessa minut valtaansa olisin melkein mieluummin valmis puhumaan yhden helluntailaisuuden sijaan monista helluntailaisuuksista. Samassa liikkeessä kun tuntuu elävän hyvin heterogeeninen joukko olioita aina kilteistä helluntaitytöistä niihin linnakundeihin, David Pawson-faneista humanistiteologeihin tai (narsistinen näkökulma) tämän blogin kirjoittajien bestiksistä aina heidän vihaajiinsa. Helluntailaisuus on vaikka mitä ja toisaalta ei mitään.

Koska elämässä ja erityisesti blogikirjoituksessa olisi kuitenkin tavoiteltavaa sanoa jostain edes jotain, niin yhdestä asiasta olen helluntailaisuuden tutkailussani suhteellisen vakuuttunut. Voidakseen sanoa itseään helluntailaiseksi, on monipuolisessa liikkeessämme voitava kokea olevansa helluntailainen ja kuuluvansa helluntailaisten joukkoon. Kriittinen ääni toki voisi sanoa, että eihän tämä määrittelyni oikeastaan sanoa mitään ja jos vahingossa sattuisikin niin tekemään, niin siinä lipsahdetaan vaarallisesti sosiaalitieteellisten väitteiden kentälle. Perustellusta kritiikistä huolimatta en kuitenkaan ole parempaan vielä tässä hakemisen vaiheessa pystynyt.

Mutta entä sinä, rakas blogimme lukija, mitä sinusta on helluntailaisuus tai helluntailaisena oleminen?

Me helluntailaisuudesta: Molotovin mallista kriittiseen lojaalisuuteen

Veljeni kertoi Neuvostoliiton alkuaikojen historiasta tapahtuman, jonka lainaan tähän muistinvaraisesti:

Molotov sanoi puheessaan neuvostoliittolaisille taiteilijoille: ”Taiteilijan tehtävä on kautta aikojen ollut kuvata maailmaa rehellisesti, sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja kun taiteilija katsoo rehellisesti sosialismia, hän näkee sen sellaisena kuin se todellisuudessa on, kukoistavana ja matkalla voittoon.”[1]

Moni tahtoo esittää oman uskonliikkeensä ja traditionsa Molotovin (ja Stalinin) tavalla: täydellisenä, kritiikin yläpuolella olevana, oikeutettuna jokaisessa toimessaan, matkalla voittoon. Kenelläkään kolhoosissa turnipseja kärräävällä ei ole poikkipuolista mielipidettä, ja vastarannankiiskit ja vapaat taiteilijat tuomitaan Siperiaan syömään lunta. Samoin moni uskova ajattelee, että oman uskonliikkeen kriittinen tarkastelu karkottaa kaikki ulkopuoliset pois, sammuttaa uskon liekin ja pilaa Kristuksen morsiamen maineen. Jos jotain valitettavaa on, sen voi antaa anteeksi ja lakaista sohvan alle kaveriensa seuraksi. Jos joku yrittää siirrellä huonekaluja, hän on yhteisön vihollinen.

Vaikka moni haluaisi nähdä asian toisin, totuudella on arvonsa kristillisessä ajattelussa ja elämässä. Jo liikkeen Perustaja kommentoi totuudesta, että te tulette tuntemaan sen, ja se tekee teidät vapaiksi. Olisiko siis luvallista pysähtyä hetkeksi, ja kaivautua helluntialaiseen yhteisöön (ja meihin itseemme) vähän pintaa syvemmälle? Itsensä näkeminen sellaisena, kuin on, on usein ensimmäinen askel täydempään elämään. Vaikka joutuisimme ajoittain vastavalottamaan ja tarjoamaan kriittisiä kommentteja, voisiko silti olla hyvä katsoa maailmaa ja meitä itseämme, ja esittää ne sellaisena, millaisena sen näemme.

Kriittistä realismia, kriittistä lojaaliutta

Tämä blogi tarjoaa kriittistä reflektiota helluntailaisuudesta ja siihen liittyvistä aihekokonaisuuksista. ”Kriittisyys” ei tarkoita aina asennevammaisuutta tai ”vikoilevaa henkeä”, vaan sitä, että otamme pari askelta taaksepäin, ja katselemme itseämme, seurakuntiamme ja ajatteluamme; samoin käännymme ympäri, ja tarkastelemme ennakkokäsityksiämme. Mitä näemme, mitä meidän pitäisi nähdä, ja mitä meidän tulisi näkemämme perusteella tehdä?

Vaikka kriittisyydestä on puhe, tarkoitus ei ole tehdä uutta matalamielistä "helluntailaiset kohupaljastukset"-viestitysjärjestelmää tirkistelynhaluisille. Kuitenkin lupaamme ajoittain nostaa esille asioita, jotka toisten mielestä olisi parempi jättää kaapin perälle mädäntymään omassa rauhassaan. Kun teemme tällaisille asioille ruumiinavausta, joku voi kokea, että me vain haluamme hajottaa, emme rakentaa. (Joku voi myös päätellä, että blogi on nuoremman polven kukkopoikien koppavaa tai ”nuorten teologien” näsäviisastelua niille tienraivaajille, jotka ovat kulkeneet ennen meitä. Tästä lupaan kirjoittaa tarkemmin myöhemmin.) Kuitenkin blogin tarkoitus on harjoittaa (Hanno Heinon sanoin) kriittistä lojaaliutta: toisaalta kunnioittaa sitä traditiota, jossa olemme, mutta samalla ottaa siihen kriittisesti kantaa.

Blogi pyrkii osaltaan olemaan pieni peili liikkeelle. Hyvä peili kertoo totuuden, oli sitten kysymys joulun jälkeen turvonneesta keskivartalosta tai kevään salitreenauksen jäljiltä paisuneista rintalihaksista: onko nyt  aika siirtyä lenkkipolulle vai aurinkorannalle? Kirjoittaessa pyrimme noudattamaan rehellisyyttä: toisaalta sitä, että kerromme asiat niin kuin ne ovat. Emme silottele, mutta emme myöskään tarpeettomasti parjaa. Onnistummeko tässä, ratkeaa viimeisellä tuomiolla – ja sitä ennen mahdollisesti kommenttiosiossa, RV:n mielipidepalstalla ja Netmissionin foorumilla. Toivotamme kaiken asiallisen keskustelun tervetulleeksi täällä ja muualla.

”Sosiologiaa, näin on se vaan”

Tämän blogin tarkoituksena on tarjota reflektiota helluntailaisuudesta sellaisena, kuin me näemme, tunnemme ja koemme sen. Painotus on sosiaalitieteellisessä reflektiossa: pohdimme ihmisten välistä dynamiikkaa ja helluntailaisuuden malleja, rakenteita ja oppeja tässä valossa. Näkökulma ei kuitenkaan ole pelkästään sosiaalitieteellinen, vaan teologista (ja montaa muuta -logista) pohdintaa on luvassa – tämän väistäminen olisi mahdotonta, kun koko blogia aloittavaa kolmikkoa yhdistää teologian opiskelu (ja kaksi kirjoittajista on ollut aiheen tiimoilta kolmannen opetettavana). Tarkoitus ei ole työstää hengellisiä asioita itsessään tässä blogissa. Tämä ei tarkoita, että niillä ei olisi mitään väliä meille, tai että emme uskoisi niihin; tämä ei vain ole kanava niiden asioiden työstämiseen.

Ennen kuin avaat, tutustu varoituksiin

Blogi sisältää vaikeita sanoja (ja vielä vaikeampia lauseita). Samoin käytämme sanoja ”uskonto”, ”traditio”, ”sosiologia”, ”paradigma” sekä ”kognitiivinen dissonanssi” suhteellisen varomattomasti. Ei, ”uskonto” ei ole ”elävän uskon” vastakohta. ”Traditio” ei ole vanhojen kirkkojen helmassa riippuva liturgisen jumalanpalveluksen massa, vaan kaikkea sitä, mikä tekee jostakin uskonliikkeestä (tai mistä tahansa) sen itsensä tunnistettavassa muodossa. Ja niin edelleen. Vaikeita sanoja ei kannata pelätä, koska ystävämme Wikipedia osaa yleensä selittää ne.

Kirjoittajista

Blogin kirjoittajaporukka kattaa tällä hetkellä kolme henkilöä. Anna ja Matti ovat kasvaneet liikkeessä, ja heillä on myös sosiologian koulutusta. Minä olen ollut mukana reilu kymmenen vuotta, mutta en ole vielä virallisesti liittynyt liikkeeseen. Vielä. Seuratkaa viestejä.

Tiimin puolesta,

Markus Mäenpää

[1] Lainaus löytyy kirjasta Simon Sebag Montefiore: Stalin. The Court of the Red Tsar.