Mitä rakkaus on, sitä kauan hain,
hetkenkö huumaa, valhettako vain.
Lutherilaisella Simojoella tai tällä laululla tuskin on varsinaisesti kovinkaan paljon tekemistä helluntailaisuuden kanssa, mutta omassa päässäni tuo kohta on assosioitunut nimenomaan helluntailaisuuteen ja helluntailaisena olemiseen. Vaikka itseni kaltaiselta viidennen polven helluntailaiselta voisi olettaa, että helluntailaisuus olisi jo varsin sisäistetty asia, niin siitä huolimatta yhä uudestaan ja uudestaan löydän itseni tuosta Simojoen kuvaamasta hakemisen tilasta. Eikä se hakeminen ole tuntunut helpottavan yritystä lisäämällä vaan pikemminkin joskus minusta tuntuu, että helluntailaisuuden etsiminen on tuonut minut jopa vielä enemmän hämmennykseen kuin mitä olin etsintää aloittaessani.
Kauan hakemisen lisäksi vastaani on tullut myös se helluntailaisuuden tai helluntailaisten kokemusten puoli, jossa koko liike ja oma identiteetti sen jäsenenä on tuntunut hetken huumalta ja pelkältä valheelta. Ensiksikin olen tavannut entisiä ja nykyisiä helluntailaisia, joille alussa ehkä hyvältä näyttänyt helluntailaisuus on karuilla tavoilla osoittautunut katoavaksi huumaksi tai vahingoittavaksi todellisuuden valheellistumaksi. Kun lainaamassani Simojoen laulussa sen lyyrinen minä löytää vastauksen kysymykseensä ristin luota, niin tosielämän karuja helluntaitarinoita kuunnellessani reaalinen minäni on puolestani hetkittäin miettinyt, että helluntailaiset eivät totisesti ole tuota samaa ristiä tainneet nähdäkään. Matkan varrella monet kauniit helluntaiajatukseni ovat kuolleet.
Toiseksi taas helluntailaisuus on omassa etsinnässäni kohdannut jonkinlaista postmodernismia sillä seurauksella, että akateemisen trendipuheen ottaessa minut valtaansa olisin melkein mieluummin valmis puhumaan yhden helluntailaisuuden sijaan monista helluntailaisuuksista. Samassa liikkeessä kun tuntuu elävän hyvin heterogeeninen joukko olioita aina kilteistä helluntaitytöistä niihin linnakundeihin, David Pawson-faneista humanistiteologeihin tai (narsistinen näkökulma) tämän blogin kirjoittajien bestiksistä aina heidän vihaajiinsa. Helluntailaisuus on vaikka mitä ja toisaalta ei mitään.
Koska elämässä ja erityisesti blogikirjoituksessa olisi kuitenkin tavoiteltavaa sanoa jostain edes jotain, niin yhdestä asiasta olen helluntailaisuuden tutkailussani suhteellisen vakuuttunut. Voidakseen sanoa itseään helluntailaiseksi, on monipuolisessa liikkeessämme voitava kokea olevansa helluntailainen ja kuuluvansa helluntailaisten joukkoon. Kriittinen ääni toki voisi sanoa, että eihän tämä määrittelyni oikeastaan sanoa mitään ja jos vahingossa sattuisikin niin tekemään, niin siinä lipsahdetaan vaarallisesti sosiaalitieteellisten väitteiden kentälle. Perustellusta kritiikistä huolimatta en kuitenkaan ole parempaan vielä tässä hakemisen vaiheessa pystynyt.
Mutta entä sinä, rakas blogimme lukija, mitä sinusta on helluntailaisuus tai helluntailaisena oleminen?
Jos olen viidennen polven helluntailainen,täytynee sukupolvien ketjusta löytyä sangen lyhytikäisiä. Vai olenko aivan pihalla?
VastaaPoistaItse taas en oikein ymmärrä, että miten ihmisten elinikä varsinaisesti liittyy sukupolviin vaan eikös siinä ole kysymys enemmän siitä, kuinka tiheästi sukupolvet ovat seuranneet toisiaan? Mutta jokatapauksessa tarina kertoo pappani papan tulleen uskoon helluntailaisten tilaisuudessa silloin 1900-luvun alussa. Kyseiselle sukuni kotikylälle kun sattui vuonna 1916 tulemaan opettajaksi helluntailaisessa kokouksessa parantunut nainen, jonka myötä helluntailaisuus levisi myös siihen sukuun, johon itse olen myöhemmin syntynyt.
PoistaEi pohdita enempää. Sekaavaahan se helluntailaisuuden asettuminen Suomeen oli 1900-luvun alussa , enkä nyt väitä ettetkö sitä tietäisi. Lähtöviivoilla oli melkoinen joukko erilaisia uskonssuuntia. Eikös venäläiset kieltäneet toiminnan sodan aikana 1915-1916. Sinulla on hyvä tilaisuus tallentaa tietoja menneiltä vuosikymmeniltä, kannattaa hyödyntää.
PoistaSekava mielikuva mullekin on helluntailaisuuden varhaisista vaiheista jäänyt, ja kai näitä niin-ja-niin-monennen sukupolven helluntailaisuuksia voi mieltää monella tavalla.
PoistaMä en nyt äkkiseltään muista tuota venäläisten mahdollista kieltoa, mutta se kuulostaa ihan mahdolliselta. Pitäisi varmaan perehtyä helluntaiherätyksenkin historiaan vielä vähän paremmin.
Helluntailaisuus on: Jumal harhaan uskomista. Itsensä pettämistä, sekä itse petosta. Kuten kristinusko kokonaisuudessaan. Uudempiakin teoksia löytyy joista ihmisyyden perusteita ammentaa.
VastaaPoista-Kolmannen polven helluntailainen (EX- sellainen)
McGrathin ajatuksia mukaellen:
VastaaPoistaHelluntailaisuus yhdistää hyvin Pyhää ja sekulaaria, promotoiden dynaamista kokemuksellista uskoa, ollen täten oiva kristillisyyden muoto jälkimodernille ajalle.
(Allisterin kirjassa "The Twilight of Atheism".)
Itse komppaan, että tähän Twilight -sarjojen ajalle jokin kokemusta enemmän, kuin pelkkää järkeä painottava kristillisyyden muoto sopii ehkä paremmin kuin moni muu.
Tässä pätkä kirja-arvostelusta:
McGrath argues that Protestantism is in part responsible for the rise of atheism. In developing this supposed link between the
Reformation and atheism, he accuses the leading reformers like Zwingli and Calvin of divorcing the sacred from the secular (p. 200). He suggests that the reformation’s emphasis on the sovereignty (distance) of God and its emphasis on preaching and teaching, including its stark architecture, engendered atheism. For McGrath, Protestantism “has impoverished the Christian imagination, and by doing so, made atheism appear imaginatively attractive” (p. 206). On the other hand, McGrath is free in his praise of Pentecostalism, Catholicism, and Orthodoxy, which he argues more successfully combine the sacred and secular, promote dynamic experiential faith, and, thus, resist atheism. McGrath is critical of any form of Protestantism “that is obsessed by theological correctness” or that commends “a purely ‘text-centered’ understanding of the Christian faith, seeing preaching as nothing more than teaching the contents of the Bible and spirituality as a deepened understanding and internalization of its message” (p. 213).(Jeffrey T. Riddle, Charlottesville, Virginia)
Mielestäni helluntailaisena oleminen on mielenkiintoista. Suomalainen helluntailaisuus on elastista kristillisyyttä. Organisoitumattomuus, kertomuskeskeisyys(todistukset), maallikkojohtoisuus, tunteellisuus, käytännöllisyys ja "hengen vapaus" ovat liikkeen positiivisia piirteitä, mutta tuntuu, että jokainen näistä piirteistä avaa myös ovia mahdollisille väärinkäytöksille, joilla voi olla todella negatiivisia seurauksia.
Helluntailaisuus on kohdallani perittyä. Minua on kiikutettu kokouksesta toiseen pienenä ja lopulta painostettu liittymään seurakuntaan.
VastaaPoistaUskon Jumalaan, koska olen nähnyt Jumalan toimivan. Samalla olen kokenut ihmisten arvostelun, mitä kummallisimmat profetiat, kieroutuneet ajatukset, kyttäämisen, juoruamisen ja lopulta ihan yksin jäämisen. Monella on kamalasti asiaa miten pitäisi elää ja olla. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti halunnut kulkea vierellä. Ei oikein kellekään voinut sanoa, mitä kuuluu oikeasti. Muutenhan olisin ollut syntinen, eksynyt lammas jne. Rankkaa oli teini-iässä pitää kulisseja yllä ja selviytyä yksin omista koettelemuksistaan.
En koe löytäneeni hengellistä kotia helluntailaisuudesta. Enkä tiedä mistä se löytyisi..
Ehdottomasti kaikki sympatiat sun tilanteeseesi! Kovuus, vain vahvoille tarkoitettu usko, tien viereen sortuvien hakkaaminen Hengen miekalla, tekopyhyys ja pelko leimautumisesta ovat asioita, joita ei soisi seurakunnasta löytyvän. Juuri tästä syystä ne iskevät niin kovaa vastaan, kun niitä löytyy sieltä, missä niitä ei saisi olla.
PoistaSiitä olen totaalisen iloinen, että helluntailaisuuden hylkääminen ei ole sulle tarkoittanut Jumalan hylkäämistä. Monelle käy niin, että oman ryhmän jäädessä taakse selkä käännetään myös Jumalalle.
Hengellinen koti on kieltämättä jotain, millä on merkitystä – itse sellaista etsineenä (ja heikosti löytäneenä) väitän ymmärtäväni siitä jotain. Yksin uskominen on tiettyyn pisteeseen asti mahdollista, mutta kurjaa. Sanoit, että sun kohdalla helluntailaisuus on ei ole se koti, johon haluat palata, vaan se on itse puristanut sinut itsestään ulos. Monelle tässä kohdassa jokin luterilainen yhteisö (vaikka herätysliikkeiden piirissä) tuntuu vaihtoehdolta, koska ne ovat luonteeltaan monesti aika erilaisia, mikä voi olla jollekin terapeuttista. Jos taas vähän vapaiden suuntien puolella haluaa pysyä, niin vapikset ja baptistit ovat olemassa; tietysti Kansanlähetys muistuttaa myös vapaakristillisyyttä tarpeeksi, jotta on tutun oloinen. Tietysti on se mahdollisuus, että löytyy täysipäinen helluntaiseurakunta, joka hyväksyy sinut. Helluntaiseurakuntia löytyy pienistä maalaislahkoista aina terveempiin yhteisöihin asti. (Tätä ei pidä lukea niin, että yrittäisin käännyttää sinua helluntailaisuuteen! Ei niin. Lähinnä listaan vain kaikki vaihtoehdot.) Ja tämä ei ollut sellainen listaus, että en olettaisi sinun tietävän asioita.
Tsemppiä etsimiseen ja prosessiin!