Pasifismi ja väkivallan oikeutus: tulisiko ”likainen työ” jättää muiden kuin kristittyjen vastuulle?

HSU feat. Tuomas Havukainen

(Tämä kirjoitus on ensimmäinen tuotos siinä vierailevien kirjoittajien postauksien sarjassa, jossa aiomme pyytää erilaisia helluntailaisesta symboliuniversumista kiinnostuneita olioita kontribuoimaan blogiimme. Tuomaksen esittelyn löydät tekstin lopusta.)

Sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta ja esivallan roolista turvallisuuden ylläpitäjänä käydään ajoittain keskustelua kristillisissä piireissä. Ukrainan kriisi on viime viikkoina kiihdyttänyt puolustuspoliittista keskustelua, ja Venäjän Krimillä harjoittaman toiminnan mahdollisia vaikutuksia Suomen turvallisuustilanteeseen on arvuuteltu myös kristittyjen keskuudessa. Voimakkaimmat äänenpainot ovat ennustaneet jopa suurvaltojen paluuta kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun, jolloin Suomi luettaisiin jälleen osaksi itänaapurinsa etupiiriä. Joidenkin helluntailaistenkin Facebook-aikajanoilla on käyty mielipiteiden vaihtoa siitä, mitä Ukrainan kriisi tarkoittaa Suomen kannalta. Lähtökohtana keskusteluissa on useimmiten ollut, että puolustuskykyä tulee kehittää ja pitää yllä, jotta tarpeen vaatiessa maata voidaan puolustaa aseellisesti.

Kasvissyöjäuskovainen

Olin tässä jokunen aika sitten lounastamassa muuan opiskelijakaverini kanssa. Koska olimme juuri tulleet mielenkiintoiselta luennolta ja istuimme yliopiston ruokalassa fiksun näköisinä, niin sivistyneitä ihmisiä leikkiäksemme keskustelunaiheemme liikkuivat paljolti yhteiskunnassa, politiikassa ja niiden keskinäisessä suhteessa. Jotenkin päädyimme juttelussamme pohtimaan itsellemme vieraita poliittisia ajatuksia, ja tuo ystäväni niin monen muun opiskelijatoverini tavoin kertoi, että Kristillisdemokraattinen puolue on hänelle ideologiselta maailmaltaan todella käsittämätön. Vaikka en itse koe välttämättä kovinkaan vahvasti samaistuvani KD:hen, niin jotenkin vaikeasti mutisin jotain siitä, kuinka tulen kristillisestä taustasta ja sitä vasten kyllä tavallaan ymmärrän ilmiöiden tasolla montakin asiaa KD:n politiikassa.

En ole omassa elämässäni todellakaan mitenkään aktiivinen helluntailaisuudesta tai kristillisyydestä todistaja vaan pikemminkin suoranaisesti pelkään

Henkilöhistoriani kastealtaan ääreltä – matkaraportti, suunsoittoa ja tulevaisuudensuunnitelmia

JOHDANTO

Edellisissä kirjoituksissani olen pohtinut kastetta teknisestä näkökulmasta. Olen myös avannut luterilaisten ja helluntailaisten kastekeskustelua, sen taustalla vaikuttavia käsityksiä (osa 1), avannut luterilais-helluntailaista kastedialogia (osa 2) ja kirjoittanut kriittissävytteisen tekstin helluntailaisen kasteen olemuksesta (osa 3) . Kuitenkaan kirjoittaja ei ole koskaan täysin tyhjiössä tutkimansa ilmiön suhteen. Myös minulla ja kasteella on yhteinen historia.

Turinoin ja tarinoin tässä oman henkilökohtaisen historiani, jota varten joudun avautumaan omasta seurakuntahistoriastani myös melkoisia pätkiä. Tervetuloa, kaikki tirkistelynhaluiset, tässä on elämäni! Tämä teksti ei ole niinkään teknistä analyysiä helluntailaisuudesta tai sen ilmiöistä, vaan matkaraportti. Tämä olkoon henkilökohtainen välitilinpäätös, kreikkalaisen teatterin draama (jossa kaikki kuolevat) ja katharsis. Tunnustan, olisin halunnut tässä revitellä vähän enemmän, mutta käske sinä nyt analyytikkoa repimään jotain, niin korkeintaan omat housunsa saa ratki jossakin älyllisessä spagaatissa. Kirjoitan siis pientä analyysiä myös itsestäni, kun näen aiheelliseksi.

LUTERILAIS-HERÄTYSKRISTILLINEN ALKULÄHTÖKOHTA

Synnyin perheeseen, jossa vanhemmat olivat luterilaisia kristittyjä. Isäni oli seurakunnan diakoniatyötekijä, ja äitini oli muuten vain mukana kaikessa. Vanhempani olivat kallellaan yhteiskristilliseen viidesläisyyteen. Kansanlähetyksen herätyskristilliset painotukset tuntuivat siis kotona kovin kotoisilta.

Herätyskristillisessä luterilaisuudessa kasteen funktio on aina vähän epämääräinen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kaste hahmottuu pelastuksen hetkenä; samoin uskonratkaisua pidetään käytännössä mahdottomana. Kuitenkin herätyskristillinen luterilaisuus tarjoaa mahdollisuuden uskoratkaisuun, joten kasteen funktio hämärtyy.

Koska vanhempani uskoivat uskoontulon mahdollisuuteen (ja olivat itse kokeneet sen), ei ole yllättävää, että vanhempani eivät uskoneet kasteesta sillä tavalla, miten kirkon virallinen oppi opetti. Kuitenkin he kastoivat meidät lapset, koska he ajattelivat, että näin on hyvä juttu. Heidän kirkon oppinsa kritisointi ei johtanut siihen, että he olisivat boikotoineet kastekäytäntöä (mikä olisi ollut kirkon työntekijälle luonnollisesti melko vaikeaa).

Vanhempani olivat lähtökohtaisen nihkeitä puhumaan kahdesta