Karismaattisissa piireissä on viime
aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen
päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt
aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin
aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös
helluntailaisuudessa.
Helluntailaisuudella näyttää olevan
vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten
perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa
syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin
ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan
mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen
tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että
helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?
Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.
Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen
osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät
helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset
täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen
syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa
osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen
siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.
Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil
Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on
kohta
28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen
aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen
ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman
osan tekstistä.
