On jälleen aika herättää blogi kuolleista. Kesäkuun kuolema on takana, heinäkuu olkoon ylösnousemus kuukauden kuolleen jakson jälkeen!
Kesäkuu meni kirjoittajilta vähemmän yllättävissä merkeissä – helluntailaisten juhannuskonferenssi eli tuttavallisemmin konffa kerää aina melkoisen määrän väkeä Keuruun Isoon Kirjaan. Itse olen kesätöissä Ison Kirjan leirinnässä SiCafe-kahvilassa, joten kumma kyllä alkukesä sinkosi ohi konferenssiin valmistautumisen merkeissä (puhumattakaan konferenssin sinkoilusta ja kaksosten hoitamisesta). Anna katseli päiväkodissa lasten perään alkukesän, ja sen jälkeen katseli helluntailaisten perään konferenssiviikon ajan konferenssin majoitusvastaavan nimikyltillä varustettuna. Matti tavalleen uskollisena on aina hautautunut mitä eriskummallisimpiin projekteihin, joten hänen hautautumisistaan ja ylösnousemuksistaan tietää Matin lisäksi yleensä lähinnä Herra itse, ja mahdollisesti rouva Kankaanniemi. Kokoavasti voidaan todeta, että täällä emme ole ainakaan olleet. Mutta takaisin olemme tulossa!
Ajattelin tällä kertaa analysoida hieman vähemmän asioita, ja fiilistellä hieman enemmän. Siihen on myös hyvä syy.
Nuoret hihhulit -uusinta!
Saimme jokunen aika sitten tiedon, että kaksi vuotta sitten järisyttänyt dokumentti Nuoret hihhulit uusitaan Ylellä. Ohjelmassa kaksi nuorta, helluntailaisuudessa tavalla tai toisella mukana olevaa nuorta pohtivat asemaansa liikkeessä ja etsivät identiteettiään. Merkittävää lienee se, että nämä nuoret olimme/olemme minä ja Anna. Matti toimi ohjelmassa kulttipapin ja lahkosaarnaajan roolissa kohua herättäneissä helluntai-iltamissa, joissa tuuletimme porukalla helluntailaisuuden perinteitä ja historiaa.
Ohjelman nettikatseluaika alkaa Pe 12.7.2013 klo 11.05. Ohjelman voi katsoa aikanaan Areenasta osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/959495 Moni valitti aikanaan, että ei ehtinyt nähdä dokumenttia, joten nyt sen katsomiseen on uusi mahdollisuus.
Mitä silloin kävi?
Ohjelma synnytti aikanaan melkoisen kohun. Kun se näytettiin ensimmäisen kerran 8.2.2011, se keräsi nettikatseluineen vajaat 400,000 katsojaa. Asiasta väännettiin netin mielipidepalstoilla ja RV:ssä asti. Me olimme laodikealaisia perkeleitä, jotka vastustivat aitoa uskoa. Me olimme pelastajia, me avasimme tukkeutunutta keskustelua. Me olimme langenneita, jotka tahtoivat oikeuttaa lähtönsä maailmaan. Me olimme valon enkeleitä ja paljon muutakin.
Palautetta tuli melko paljon. Itse olin se tyyppi, joka lähinnä pohti asiaa ulkopuolisena, joten harvempi hermostui minuun. Sain olla siis suhteellisen rauhassa, ilman ristiinnaulitsemisparaateja. Annaa sen sijaan grillattiin huomattavasti enemmän, ja hän sai käännytystä osakseen jopa Ison Kirjan suihkussa; toisaalta moni myös samaistui voimakkaasti Annan avautumiseen omasta suhteestaan helluntailaisuuteen. Minua taas harvempi tuli aktiivisesti käännyttämään, vaikka uskon monella olleen selkeän mielipiteen siitä, kirkastettiinko ohjelmassa Kristusta.
Omalla kohdallani ehkä mielenkiintoisin jälkitilanne oli, kun olin kuuntelemassa seuraavana viikonloppuna evankelista Paavo Järvistä. Hän puhui monesta asiasta saarnassaan, mutta eräässä kohdassaan saarnaansa kommentoi: "Harmittaa kun katsoin sen Nuoret hihhulit. Jos tämä on nuorten tila seurakunnissa, niin tämä liike hukkuu. Hukkuu!" Minä siellä seurakunnan penkissä vähän punastelin, mutta tuskin olin tunnistettavissa, koska olin lyhentänyt tukkaani aika tavalla. Siitä seurasi kyllä ihan hyvä sähköpostidialogi.
Dokumenttia seurannut keskustelu oli luonnollisesti mielenkiintoista. Helluntailaisuudessa on ollut sanomattomana (ja sanottuna) sääntönä, että seurakuntien asioita ei saisi pöllyttää julkisesti, koska se voi pilata joidenkin käsityksen seurakunnista. Me kuitenkin puhuimme, ja pohdimme avoimesti asioita. Yllättäen moni kuitenkin koki asian vapauttavaksi tai liikkeen imagoa puhdistavaksi.
FIILISTELYÄ
Keräsin tähän jotain ajatuksia ja fiiliksiä, nyt nousi, kun ajattelemme mennyttä proggista ja valmista dokumenttia. Annetaan Annan ensin valaista ajatuksiaan.
Kokemuksia, fiiliksiä ja ajatuksia: Anna
"Mitä dokumentista jäi aikanaan käteen, ja miltä tästä näkökulmasta kokonaisuus näyttää?"
Voihan dokumentti. Tuo syvän huokauksen siivittämä puuskahdus oli primitiivinen ensireaktioni, kun avasin Nuoret hihhulit-dokumentin tuottaneelta Harrilta viestin uusintaesityksestä. Vaikka heinäkuisena aamupäivänä uusintana esitettävä dokumenttimme ei tällä kertaa varmaankaan aiheuta mitään suurta mediakohua, tuntuu ajatus oman naaman tv-julkisuudesta jotenkin vastenmieliseltä. Ehkä ensiksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat itsestään otettujen tallenteiden katselemista ja toiseksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat tunnesisällöltään vaikeiden tai sekavien asioiden kohtaamista. Ja näitä molempia tuo surullisenkuuluisan dokkarimme uusintaesitys minulle aiheuttaa.
Kun Make pyysi tätä blogia varten lyhyesti reflektoimaan sitä, mitä dokumentista jäi aikanaan käteen ja miltä kokonaisuus tuosta näkökulmasta nyt näyttää, en oikein tiennyt, mistä reflektointini aloittaisin. Dokumentti"tähteyden" kokeminen sai minut ajattelemaan paljon julkisen ja yksityisyyden suhdetta, median roolia yleensäkin yhteiskunnassa, mielikuvien voimaa ja omien tulkintojen suurta osuutta suhtautumisessamme toisiimme. Toisaalta dokkari oli minulle syvästi henkilökohtainen kokemus, joka varmaankin lopullisesti painoi vaikutuksen omaan ihmisyyteeni, ja taas kolmanneksi se sai aikaan aivan omanlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Jotkut puolitutut tai tuntemattomat suhtautuivat sen jälkeen minuun suoranaisen vihaisesti, kun taas toisaalta facebook-viestini täyttyivät helmikuun aikana ex-helluntailaisten koskettavista ja traagisista elämäntarinoista. Näiden lisäksi dokumentti sysäsi minut prosessiin, jonka päätteeksi (tai ehkä tämä nykyhetki on kuitenkin vain joku välivaihe) olen alkanut uskomaan hieman toisenlaiseen Jumalaan hieman toisin, mutta toisaalta näkemään myös ihmiset monisyisempinä, hauraimpina ja "harmaampina" kuin ennen.
Usein tällaisiin retrospektioihin sisältyy jossain muodossa kysymys siitä, oliko tehty teko niin arvokas, että sen tekisi kaiken kokemisen jälkeen kaikesta huolimatta uudestaan. Minultakin on muutaman kerran dokumentin jälkeen kysytty tätä, vaikka en oikein tiedä, mitä vastaisin. Dokumentti on yhtäältä tuonut omaan maailman katseluuni jotain sellaista avoimuutta, ymmärrystä, lempeyttä, haavoittuvuutta ja ihmisen haurauden melkein pyhää arvostusta, mitä en haluaisi antaa pois, mutta toisaalta en haluaisi olla ihminen, joka hankkii mitään edellä mainituista itkemällä telkkarissa.
Mutta ainakin ymmärrystä elämästä ja helluntailaisuudesta se on lisännyt. Ensiksi siinä, että mielestäni helluntailaisuudessa on monenlaisia siunattuja ja hyviä puolia sekä siinä, että ehkä helluntailaisuus on minulle kuitenkin se yksi ainut ja oikea, johon sitoutua kaikella kriittisellä lojaaliudella. Mutta toiseksi sitoutumisen ohella on henkistä tilaa myös ajatella, että autuaita ovat myös ne, joita helluntailaisuus on potkinut päähän, sillä maailma on onneksi helluntailaisuuden ulkopuolella monella muulla tapaa hyvä ja kaunis.
In retrospect: Markus
Kun itse mietin dokumenttia jälkeenpäin, itseäni mietityttää sitä seurannut keskustelu. Kuitenkaan minua ei ihmetytä ollenkaan se, miten asiaa tarkasteltiin, ja miten meidän uskoamme kyseenalaistettiin. Totta kai osasin varautua siihen, että helluntai-iltamat herättävät kohua; tunnustuksena, että itsekin paikanpäällä olin ajoittain kylmässä hiessä, kun tiesin, että tämä tulee ulos. Lisäksi en ollenkaan ihmettele sitä, että joku sai sen kuvan, että meitä ei kiinnosta tehdä mitään muuta kuin turmella kaikki viattomat sielut, jotka vaikutuspiiriimme eksyvät. Ehkä tärkein, jota jouduin monelle selittämään, oli, että dokumentti EI kuvaa meidän uskoamme Jumalaan, vaan meidän suhdettamme helluntailaisuuteen. Osa vanhoista kavereistakin vaikutti hieman hämmentyneiltä, miksi olin mukana tällaisessa.
Dokumentti nostatti paljon keskustelua, myös aihealueista, joita tahdoimme nostaa siinä ylös. Kuitenkin merkillepantavimpana pidin sitä, että dokumentti nostatti eniten keskustelua RV:ssä siitä, onko helluntailiikkeessä tarpeeksi opetusta kasteesta. Jotenkin jäi sellainen olo, että tämä herätti ihmiset. Siinä mielessä oli mielenkiintoista, että itselläni kaste oli vain yksi aihe muiden joukossa, ja siihen zoomailtiin vain muutama pätkä ohjelmassa, koska se määrittää väkisin suhdettani liikkeeseen. (Jos en ole oikein kastettu – kuten en tällä hetkellä ole – en voi olla liikkeen jäsenenä. Ihan asiaan kuulumattomana nippelitietona kerrottakoon, että dokumenttia varten kuvattiin noin tunnin mittainen keskustelu, jossa minä ja Matti Kankaanniemi keskustelimme kasteesta; se oli kuitenkin ohjaajan mielestä sellaisella tasolla, että asiaan perehtymättömät eivät saa siitä mitenkään kiinni, joten se jätettiin pois.) Mikä oli ihmisten ratkaisu kasteongelmaan? Mitä pitäisi tehdä, kun on ihmisiä (ilmeisesti nuoria), joille kasteasiat eivät ole kirkastuneet, ja jotka eivät ajattele aiheesta oikein? Monen vastaus tuntui olevan, että seurakunnissa ja Isossa Kirjassa pitäisi opettaa enemmän kasteesta. Itse yritin dokumentissa tuoda esille, että suurin ongelmani ei ole ollenkaan siinä, etten olisi kuullut tarpeeksi helluntailaista kasteopetusta; ongelma on siinä, että en vain ole vakuuttunut opetuksesta. Näin ollen keskustelun lopputulos tuntui etsivän nopeaa ratkaisua, jossa status quota heiluttava ja epävarmuutta aiheuttava asia saataisiin korjattua mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Ilmiönä on mielenkiintoista, että tällaiseen teemaan tartutaan eniten. Kaikkein eniten käsittelimme epäilyä ja sitä, kuinka paljon uskonasioissa saa kyseenalaistaa, ja silti olla vielä täysillä mukana. Tästä asiasta on ehkä vaikea keskustella yleisesti äärimmäisen tarkasti, koska tämä on enemmän koko keskustelukulttuuriin ja uskonkäsitykseen vaikuttava kokonaisuus, ei vain yksittäinen opillinen kysymys. Sen sijaan on helpompi ratkaista asioita. (Vertaa sitä, kun nainen selittää miehelle ongelmistaan: nainen voi kaivata vain olkapäätä ja päänsilitystä, kun taas mies kehittelee mielessään diagrammeja siitä, miten ratkaisi parhaalla mahdollisella tavalla naisen ongelmat) On siis helpompi zoomata yhteen ongelmakohtaan – joka tässä oli kaste – ja yrittää ratkaista tämä epäkohta – joka tässä oli se, että meillä oli molemmilla vähän poikkipuolisia kommentteja asiasta. Tämä ei ole yllättävää, koska kasteella ja kastekysymyksellä on merkittävä asema Suomen helluntailaisuudessa.
Itse analysoin dokumentin ympärillä pyörinyttä nettikeskustelua ja vastaan osaan kritiikistä facebook-muistiinpanossani ”Syyllinen, herrat ja rouvat tuomarit?” – Puolustuksen puheenvuoro ja välimerkkipohdintoja (tekstin lukeminen vaatii kirjautumisen facebookiin). Jos haluaa saada jotain kuvaa siitä, mitä dokumentissa käsiteltiin, ja mistä ihmiset tuohtuivat sen suhteen, tuo teksti kannattaa lukaista.
(Matti Kankaanniemi)
Matti Kankaanniemi ei ehtinyt kirjoittaa tähän omia pohdintojaan aiheesta, mutta jos on mielenkiintoa, kannattaa kurkata hänen Facebookiin kirjoittamansa muistiinpano ”Eihän me oikeesti olla tämmösiä! – hihhulidokkarin uskontososiologista pyörittelyä”. Teksti on takuuvarmaa nannaa vaikeista sanoista pitäville, ja pohjamuta-analyysien parissa viihtyville.
Pientä odotusta
Tämänkertainen päivitys sisälsi vähän vähemmän teknistä pohdintaa, mutta sitä voi lukea enemmän linkkaamistani teksteistä. Jos dokumentti jäi näkemättä, niitä voi lueskella sitä odotellessa – tai jos tuli nähtyä, niin teksteistä voi olla apua taustojen valaisemiseksi. En kuitenkaan odota, että tällä kertaa ohjelmasta nousisi suunnatonta kohua, koska aihe on jo kertaalleen käsitelty. En silti pahastuisi, vaikka asiasta pidettäisiin edelleen meteliä; helluntailaisuudessa saa minun puolestani edelleen miettiä enemmän sitä, miten helluntaitraditioon vaikeammin suhtautuvat mahtuvat kokonaisuuteen sisälle. Tämä keskustelu ei ole vielä vanhentunut, vaikka dokumentissa olevat naamat ovat saaneet jo lisäikää.
