lauantai 6. heinäkuuta 2013

Nuoret hihhulit -dokumentti: uusinta 12.7.2013

On jälleen aika herättää blogi kuolleista. Kesäkuun kuolema on takana, heinäkuu olkoon ylösnousemus kuukauden kuolleen jakson jälkeen!

Kesäkuu meni kirjoittajilta vähemmän yllättävissä merkeissä – helluntailaisten juhannuskonferenssi eli tuttavallisemmin konffa kerää aina melkoisen määrän väkeä Keuruun Isoon Kirjaan. Itse olen kesätöissä Ison Kirjan leirinnässä SiCafe-kahvilassa, joten kumma kyllä alkukesä sinkosi ohi konferenssiin valmistautumisen merkeissä (puhumattakaan konferenssin sinkoilusta ja kaksosten hoitamisesta). Anna katseli päiväkodissa lasten perään alkukesän, ja sen jälkeen katseli helluntailaisten perään konferenssiviikon ajan konferenssin majoitusvastaavan nimikyltillä varustettuna. Matti tavalleen uskollisena on aina hautautunut mitä eriskummallisimpiin projekteihin, joten hänen hautautumisistaan ja ylösnousemuksistaan tietää Matin lisäksi yleensä lähinnä Herra itse, ja mahdollisesti rouva Kankaanniemi. Kokoavasti voidaan todeta, että täällä emme ole ainakaan olleet. Mutta takaisin olemme tulossa!

Ajattelin tällä kertaa analysoida hieman vähemmän asioita, ja fiilistellä hieman enemmän. Siihen on myös hyvä syy.

Nuoret hihhulit -uusinta!

Saimme jokunen aika sitten tiedon, että kaksi vuotta sitten järisyttänyt dokumentti Nuoret hihhulit uusitaan Ylellä. Ohjelmassa kaksi nuorta, helluntailaisuudessa tavalla tai toisella mukana olevaa nuorta pohtivat asemaansa liikkeessä ja etsivät identiteettiään. Merkittävää lienee se, että nämä nuoret olimme/olemme minä ja Anna. Matti toimi ohjelmassa kulttipapin ja lahkosaarnaajan roolissa kohua herättäneissä helluntai-iltamissa, joissa tuuletimme porukalla helluntailaisuuden perinteitä ja historiaa.

Ohjelman nettikatseluaika alkaa Pe 12.7.2013 klo 11.05. Ohjelman voi katsoa aikanaan Areenasta osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/959495 Moni valitti aikanaan, että ei ehtinyt nähdä dokumenttia, joten nyt sen katsomiseen on uusi mahdollisuus.

Mitä silloin kävi?

Ohjelma synnytti aikanaan melkoisen kohun. Kun se näytettiin ensimmäisen kerran 8.2.2011, se keräsi nettikatseluineen vajaat 400,000 katsojaa. Asiasta väännettiin netin mielipidepalstoilla ja RV:ssä asti. Me olimme laodikealaisia perkeleitä, jotka vastustivat aitoa uskoa. Me olimme pelastajia, me avasimme tukkeutunutta keskustelua. Me olimme langenneita, jotka tahtoivat oikeuttaa lähtönsä maailmaan. Me olimme valon enkeleitä ja paljon muutakin.

Palautetta tuli melko paljon. Itse olin se tyyppi, joka lähinnä pohti asiaa ulkopuolisena, joten harvempi hermostui minuun. Sain olla siis suhteellisen rauhassa, ilman ristiinnaulitsemisparaateja. Annaa sen sijaan grillattiin huomattavasti enemmän, ja hän sai käännytystä osakseen jopa Ison Kirjan suihkussa; toisaalta moni myös samaistui voimakkaasti Annan avautumiseen omasta suhteestaan helluntailaisuuteen. Minua taas harvempi tuli aktiivisesti käännyttämään, vaikka uskon monella olleen selkeän mielipiteen siitä, kirkastettiinko ohjelmassa Kristusta.

Omalla kohdallani ehkä mielenkiintoisin jälkitilanne oli, kun olin kuuntelemassa seuraavana viikonloppuna evankelista Paavo Järvistä. Hän puhui monesta asiasta saarnassaan, mutta eräässä kohdassaan saarnaansa kommentoi: "Harmittaa kun katsoin sen Nuoret hihhulit. Jos tämä on nuorten tila seurakunnissa, niin tämä liike hukkuu. Hukkuu!" Minä siellä seurakunnan penkissä vähän punastelin, mutta tuskin olin tunnistettavissa, koska olin lyhentänyt tukkaani aika tavalla. Siitä seurasi kyllä ihan hyvä sähköpostidialogi.

Dokumenttia seurannut keskustelu oli luonnollisesti mielenkiintoista. Helluntailaisuudessa on ollut sanomattomana (ja sanottuna) sääntönä, että seurakuntien asioita ei saisi pöllyttää julkisesti, koska se voi pilata joidenkin käsityksen seurakunnista. Me kuitenkin puhuimme, ja pohdimme avoimesti asioita. Yllättäen moni kuitenkin koki asian vapauttavaksi tai liikkeen imagoa puhdistavaksi.

FIILISTELYÄ

Keräsin tähän jotain ajatuksia ja fiiliksiä, nyt nousi, kun ajattelemme mennyttä proggista ja valmista dokumenttia. Annetaan Annan ensin valaista ajatuksiaan.

Kokemuksia, fiiliksiä ja ajatuksia: Anna

"Mitä dokumentista jäi aikanaan käteen, ja miltä tästä näkökulmasta kokonaisuus näyttää?"
Voihan dokumentti. Tuo syvän huokauksen siivittämä puuskahdus oli primitiivinen ensireaktioni, kun avasin Nuoret hihhulit-dokumentin tuottaneelta Harrilta viestin uusintaesityksestä. Vaikka heinäkuisena aamupäivänä uusintana esitettävä dokumenttimme ei tällä kertaa varmaankaan aiheuta mitään suurta mediakohua, tuntuu ajatus oman naaman tv-julkisuudesta jotenkin vastenmieliseltä. Ehkä ensiksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat itsestään otettujen tallenteiden katselemista ja toiseksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat tunnesisällöltään vaikeiden tai sekavien asioiden kohtaamista. Ja näitä molempia tuo surullisenkuuluisan dokkarimme uusintaesitys minulle aiheuttaa.

Kun Make pyysi tätä blogia varten lyhyesti reflektoimaan sitä, mitä dokumentista jäi aikanaan käteen ja miltä kokonaisuus tuosta näkökulmasta nyt näyttää, en oikein tiennyt, mistä reflektointini aloittaisin. Dokumentti"tähteyden" kokeminen sai minut ajattelemaan paljon julkisen ja yksityisyyden suhdetta, median roolia yleensäkin yhteiskunnassa, mielikuvien voimaa ja omien tulkintojen suurta osuutta suhtautumisessamme toisiimme. Toisaalta dokkari oli minulle syvästi henkilökohtainen kokemus, joka varmaankin lopullisesti painoi vaikutuksen omaan ihmisyyteeni, ja taas kolmanneksi se sai aikaan aivan omanlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Jotkut puolitutut tai tuntemattomat suhtautuivat sen jälkeen minuun suoranaisen vihaisesti, kun taas toisaalta facebook-viestini täyttyivät helmikuun aikana ex-helluntailaisten koskettavista ja traagisista elämäntarinoista. Näiden lisäksi dokumentti sysäsi minut prosessiin, jonka päätteeksi (tai ehkä tämä nykyhetki on kuitenkin vain joku välivaihe) olen alkanut uskomaan hieman toisenlaiseen Jumalaan hieman toisin, mutta toisaalta näkemään myös ihmiset monisyisempinä, hauraimpina ja "harmaampina" kuin ennen.

Usein tällaisiin retrospektioihin sisältyy jossain muodossa kysymys siitä, oliko tehty teko niin arvokas, että sen tekisi kaiken kokemisen jälkeen kaikesta huolimatta uudestaan. Minultakin on muutaman kerran dokumentin jälkeen kysytty tätä, vaikka en oikein tiedä, mitä vastaisin. Dokumentti on yhtäältä tuonut omaan maailman katseluuni jotain sellaista avoimuutta, ymmärrystä, lempeyttä, haavoittuvuutta ja ihmisen haurauden melkein pyhää arvostusta, mitä en haluaisi antaa pois, mutta toisaalta en haluaisi olla ihminen, joka hankkii mitään edellä mainituista itkemällä telkkarissa.

Mutta ainakin ymmärrystä elämästä ja helluntailaisuudesta se on lisännyt. Ensiksi siinä, että mielestäni helluntailaisuudessa on monenlaisia siunattuja ja hyviä puolia sekä siinä, että ehkä helluntailaisuus on minulle kuitenkin se yksi ainut ja oikea, johon sitoutua kaikella kriittisellä lojaaliudella. Mutta toiseksi sitoutumisen ohella on henkistä tilaa myös ajatella, että autuaita ovat myös ne, joita helluntailaisuus on potkinut päähän, sillä maailma on onneksi helluntailaisuuden ulkopuolella monella muulla tapaa hyvä ja kaunis.

In retrospect: Markus

Kun itse mietin dokumenttia jälkeenpäin, itseäni mietityttää sitä seurannut keskustelu. Kuitenkaan minua ei ihmetytä ollenkaan se, miten asiaa tarkasteltiin, ja miten meidän uskoamme kyseenalaistettiin. Totta kai osasin varautua siihen, että helluntai-iltamat herättävät kohua; tunnustuksena, että itsekin paikanpäällä olin ajoittain kylmässä hiessä, kun tiesin, että tämä tulee ulos. Lisäksi en ollenkaan ihmettele sitä, että joku sai sen kuvan, että meitä ei kiinnosta tehdä mitään muuta kuin turmella kaikki viattomat sielut, jotka vaikutuspiiriimme eksyvät. Ehkä tärkein, jota jouduin monelle selittämään, oli, että dokumentti EI kuvaa meidän uskoamme Jumalaan, vaan meidän suhdettamme helluntailaisuuteen. Osa vanhoista kavereistakin vaikutti hieman hämmentyneiltä, miksi olin mukana tällaisessa.

Dokumentti nostatti paljon keskustelua, myös aihealueista, joita tahdoimme nostaa siinä ylös. Kuitenkin merkillepantavimpana pidin sitä, että dokumentti nostatti eniten keskustelua RV:ssä siitä, onko helluntailiikkeessä tarpeeksi opetusta kasteesta. Jotenkin jäi sellainen olo, että tämä herätti ihmiset. Siinä mielessä oli mielenkiintoista, että itselläni kaste oli vain yksi aihe muiden joukossa, ja siihen zoomailtiin vain muutama pätkä ohjelmassa, koska se määrittää väkisin suhdettani liikkeeseen. (Jos en ole oikein kastettu – kuten en tällä hetkellä ole – en voi olla liikkeen jäsenenä. Ihan asiaan kuulumattomana nippelitietona kerrottakoon, että dokumenttia varten kuvattiin noin tunnin mittainen keskustelu, jossa minä ja Matti Kankaanniemi keskustelimme kasteesta; se oli kuitenkin ohjaajan mielestä sellaisella tasolla, että asiaan perehtymättömät eivät saa siitä mitenkään kiinni, joten se jätettiin pois.) Mikä oli ihmisten ratkaisu kasteongelmaan? Mitä pitäisi tehdä, kun on ihmisiä (ilmeisesti nuoria), joille kasteasiat eivät ole kirkastuneet, ja jotka eivät ajattele aiheesta oikein? Monen vastaus tuntui olevan, että seurakunnissa ja Isossa Kirjassa pitäisi opettaa enemmän kasteesta. Itse yritin dokumentissa tuoda esille, että suurin ongelmani ei ole ollenkaan siinä, etten olisi kuullut tarpeeksi helluntailaista kasteopetusta; ongelma on siinä, että en vain ole vakuuttunut opetuksesta. Näin ollen keskustelun lopputulos tuntui etsivän nopeaa ratkaisua, jossa status quota heiluttava ja epävarmuutta aiheuttava asia saataisiin korjattua mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Ilmiönä on mielenkiintoista, että tällaiseen teemaan tartutaan eniten. Kaikkein eniten käsittelimme epäilyä ja sitä, kuinka paljon uskonasioissa saa kyseenalaistaa, ja silti olla vielä täysillä mukana. Tästä asiasta on ehkä vaikea keskustella yleisesti äärimmäisen tarkasti, koska tämä on enemmän koko keskustelukulttuuriin ja uskonkäsitykseen vaikuttava kokonaisuus, ei vain yksittäinen opillinen kysymys. Sen sijaan on helpompi ratkaista asioita. (Vertaa sitä, kun nainen selittää miehelle ongelmistaan: nainen voi kaivata vain olkapäätä ja päänsilitystä, kun taas mies kehittelee mielessään diagrammeja siitä, miten ratkaisi parhaalla mahdollisella tavalla naisen ongelmat) On siis helpompi zoomata yhteen ongelmakohtaan – joka tässä oli kaste – ja yrittää ratkaista tämä epäkohta – joka tässä oli se, että meillä oli molemmilla vähän poikkipuolisia kommentteja asiasta. Tämä ei ole yllättävää, koska kasteella ja kastekysymyksellä on merkittävä asema Suomen helluntailaisuudessa.

Itse analysoin dokumentin ympärillä pyörinyttä nettikeskustelua ja vastaan osaan kritiikistä facebook-muistiinpanossani ”Syyllinen, herrat ja rouvat tuomarit?” – Puolustuksen puheenvuoro ja välimerkkipohdintoja (tekstin lukeminen vaatii kirjautumisen facebookiin). Jos haluaa saada jotain kuvaa siitä, mitä dokumentissa käsiteltiin, ja mistä ihmiset tuohtuivat sen suhteen, tuo teksti kannattaa lukaista.

(Matti Kankaanniemi)

Matti Kankaanniemi ei ehtinyt kirjoittaa tähän omia pohdintojaan aiheesta, mutta jos on mielenkiintoa, kannattaa kurkata hänen Facebookiin kirjoittamansa muistiinpano ”Eihän me oikeesti olla tämmösiä! – hihhulidokkarin uskontososiologista pyörittelyä”. Teksti on takuuvarmaa nannaa vaikeista sanoista pitäville, ja pohjamuta-analyysien parissa viihtyville.

Pientä odotusta

Tämänkertainen päivitys sisälsi vähän vähemmän teknistä pohdintaa, mutta sitä voi lukea enemmän linkkaamistani teksteistä. Jos dokumentti jäi näkemättä, niitä voi lueskella sitä odotellessa – tai jos tuli nähtyä, niin teksteistä voi olla apua taustojen valaisemiseksi. En kuitenkaan odota, että tällä kertaa ohjelmasta nousisi suunnatonta kohua, koska aihe on jo kertaalleen käsitelty. En silti pahastuisi, vaikka asiasta pidettäisiin edelleen meteliä; helluntailaisuudessa saa minun puolestani edelleen miettiä enemmän sitä, miten helluntaitraditioon vaikeammin suhtautuvat mahtuvat kokonaisuuteen sisälle. Tämä keskustelu ei ole vielä vanhentunut, vaikka dokumentissa olevat naamat ovat saaneet jo lisäikää.

16 kommenttia:

  1. Jos saarnaaja/evankelistojen tila olisi samanlainen kuin Paavo Järvisellä,liike olisi jo hukkunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastalause. Järvisestä ei ole kauhean paljoa kokemusta, enkä laittanut häntä nimellä siksi, että haluaisin hänelle negatiivista julkisuutta. Mainintsin hänet nimeltä lähinnä siksi, että häntä pidetään joissakin piireissä "isona", ja siitä syystä oli lähinnä hauska yhteensattuma, että hän grillaa meikäläistä, kun istun yleisössä. Menen takuuseen siitä, että tuon nimen tilalle olisi voinut vaihtaa muutamansataa muuta pastorinnimeä, ja tapahtuma olisi voinut käydä täysin samanlaisena -- sillä erotuksella, että monet muut olisivat voineet käydä pureskelemaan asiaa (ja meitä) huomattavasti pidemmän ja piikkisemmän kaavan kautta.

      Toivomme, että yksittäisten henkilöiden grillaus tapahtuu jossakin muualla, ellei se jotenkin muuten liity blogin aiheeseen.

      Poista
  2. Vastalauseen vastalause. Ei löydy muutamaa sataa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastalause hyväksytään. Arviotani voisi pitää yläkantissa olevana. Jos Suomessa on noin 250 helluntaiseurakuntaa, joten pastoreita täytyy olla jonkun verran enemmän (suurimmassa osassa seurakuntia on pastori, ja monessa on useampikin). Jos esittäisin varovaisen arvion, että pastoreita olisi yhteensä 400 (google ei kerro kaikkea, mitä seurakuntaopas kertoisi, mutta käsissäni ei ole sellaista juuri nyt). Kuitenkaan en pidä aivan mahdottomana, että noin puolet väestä olisi suhtautunut dokumenttiin negatiivisesti. Määrää kuitenkin vähentää se, että kovin iso osa väestä tuskin katsoi dokumenttia. Korjaan lausettani muotoon "-- -- nimen tilalle olisi voinut vaihtaa melkoisen kasan pastorinnimiä -- -- ". Lause on edelleen epämääräinen, mutta josko tuossa kokonaisuus olisi vähän parempi. Ei edelleenkään spesifi, mutta jos mennään teknisiksi, niin kasan saa jo kolmesta (kuten jokainen armeijan käynyt tietää aamuja laskiessaan).

      Poista
  3. Minä kyllä katsoin sen ohjelman 2011, on hyvä fokusoida käytäntöjä joita helluntailaisuudessa toteutetaan, "joka uskoo ja kastetaan se pelastuu." Mistä helluntailainen se tietää? Vastaan: Ei mistään.

    Kun viisikymmentä vuotta kuuntelee herätys-opetuspuheita,ja jos ei yhtään kyseenalaista kuulemaansa, sekä käytä mahdollista aivokapasiteettiään, niin suuria ongelmia syntyy ( on syntynyt.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ihan saanut kiinni ajatuksestasi, mutta ilmeisesti mietit sitä, mistä helluntailaiset tietävät, että "joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu". Tällaisella kysymyksenasettelulla vastaus on helluntailaisessa kontekstissa selkeä: "Raamatusta". Se on tuossa muodossa Markuksen evankeliumin lopussa. (Tietysti heidän kanssaan voisi vääntää siitä, kuuluuko tuo kohta alun perin Markuksen kirjoittamaan tekstiin, mutta se ei yleensä ole kauhean hedelmällistä.)

      Tietysti voidaan miettiä, mikä se kasteen ja uskon suhde kokonaisuudessaan on. Siihen tulee paljon eksoottisempia vastauksia.

      Poista
  4. Olen monella foorumilla ja muissa keskusteluissa ihmetellyt ilman kunnollista vastausta: Miksi tuo 'uskoo ja kastetaan' olisi vesikaste eika Pyhan Hengen kaste? Helluntaiteologiassa ilmeisesti siksi, etta oppiin kuuluu uudestisyntymisesta erillinen PH:n kaste. Luterilaisuudessakin siksi, etta on niin totuttu ajattelemaan. ':.mutta joka ei usko, se tuomitaan' vaikka ei ole vesikastettu? Ei tuossa ole jarkea. '..mutta joka ei usko, se tuomitaan', koska ei tietenkaan uskomatonta Jeesus kasta Hengellaan. tv. Knuutti, seurakunnaton ex-hellari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilen, että raamatuntulkinnallisesti tuota kohtaa on vaikea saada henkikasteeksi; kohdan rakenne muistuttaa paljon Matteuksen ja Luukkaan lähetyskäskyjä. Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä puhutaan kastamisesta (Matt. 28:18-20), ja tämä kohta muistuttaa aika paljon sitä (saarnaaminen ja kastaminen yhdessä). Voimateot on mainittu erikseen Luukkaalla (vrt. Luuk. 24:47-49). Näin ollen ihan verrannollisuuden vuoksi olisi kummallista, jos yhdessä kohdassa kastaminen tarkoittaisi ihan eri asiaa kuin toisessa kohdassa, joka kuvailee samaa tapahtumaa (jos siis ajatellaan, että kaikki kohdat jollakin tavalla viittaavat samaan tapahtumaan). Lisäksi voidaan miettiä, mikä jakeen kontekstissa antaisi viitteitä siitä, että siinä kastetta tarkennettaisiin jollakin määreellä; eli mikä muuttaisi luonnollisen lukutavan (vesikaste) tarkennettuun tai määritettyyn lukutapaan (henkikaste). Mikään ei mielestäni anna siitä vihjettä.

      Tämä on tietysti suhteellisen raamatuntulkinnallinen keskustelu, joten en mene tässä syvemmälle siihen.

      Helluntailaisessa teologiassa voisi laittaa tietysti lisäselityksen siitä, että vaikka henkikastetta painotetaan ja painostetaan ajoittain oikein urakalla, siitä ei silti haluta tehdä pelastuksen ehtoa (mikä on sangen viisasta näin sielunhoidollisesta näkökulmasta).

      Kasteen ja uskoontulon irrottaminen toisistaan on anakronistista, ja ongelma, joka on lähinnä meidän vinkkelistämme. Kun ihmiset tulivat uskoon, heidät kastettiin UT:n kuvausten mukaan välittömästi. Näin ollen ei ollut "kastamatonta uskovaa". Käytäntö kuitenkin muuttui jossakin vaiheessa (kasteet suoritettiin joukkokasteina, mahdollisuuksien mukaan Pääsiäisen aikaan), jolloin esiteltiin meille tuttu ongelma, että joku on uskossa, mutta ei kastettu. Heidän teologiansa oli asiasta vain huomattavan erilaista kuin meillä.

      Poista
    2. Oikeastaan lähetyskäskyssä ei puhuta pelastumisesta mitään. Siellä annetaan vain kehoitus tehdä kansoista opetuslapsia. Vapaitten suuntien mielestä ensiksi opettamalla ja sitten kastamalla. Luterilaisella suunnalla kaste ensin - kuitenkin luterilaisten lähetysmailla taitaa tulla sielläkin opetus ensiksi.

      Opetuslapseus ei sinänsä pelasta ketään. Eikä kukaan ihminen voi tehdä toista Jumalan lapseksi. Jumala tekee itselleen lapsia opetuslasten joukosta. Kerettiläinen ajatus, vai mitä?
      Moni Jeesuksen opetuslapsistakin meni omille teilleen. Joh.6:64-66.


      Mitä tulee luonnolliseen lukutapaan, se taitaa olla hyvin sidonnainen sen kanssa mitä on opetettu.
      Jeesus lupasi kastaa Pyhällä Hengellä - eikö se siis ole luonnollinen lukutapa pelastukseen liitetyn kasteen yhteydessä?

      Huomaa myös jae
      'Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat. Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen..'
      Milloin elämän veden virrat alkavat tuon perusteella juosta? Vesikasteen jälkeenkö?


      1.Kor.12:12-13 puhuu Hengessä kastamisesta. Henkikasteessa tullaan yhdeksi ruumiiksi, siis pelastutaan.
      "..sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi,..."
      Siis kaikki. Myös ne, joita ei ole vesikastettu.

      Hyvin montaa Raamatun jaetta käytetään väärin luterilaisen/baptistisen vesikasteen puolustamiseen, vaikka mielestäni niissä puhutaan ensi sijaisesti uudestisyntymisen yhteydessä tulevasta ns. henkikasteesta. Esim. myös Room.6:3, Gal.3:27, Ef.4:5, Kol.2:12
      Mielestäni vesikastetta - joka sekin Raamatusta löytyy - ei pitäisi puoltaa niillä jakeilla, jotka eivät siihen ensisijaisesti liity.

      Selkeästi vesikasteeseen ottaa kantaa Pietari helluntain puheessaan ja 1.Piet.3:21

      Olen itse myös sillä kannalla, että vesikaste pitäisi suorittaa välittömästi silloin kun ihminen haluaa sen ottaa. Ei siksi, että olisi jo tullut uskoon, vaan siksi, että hän haluaa tulla uskoon eli Pyhän Hengen lahjan saamiseksi.

      Vapaissa suunnissa tunnetusti tuon kasteen ottamisen paikalla tarjotaan käden nostoa.

      En vastusta uskoontulleen vesikastamista, koska oikeastaan se, joka haluaa ottaa kasteen tullakseen uskoon, oikeastaan uskookin jo.

      tv. Knuutti

      Poista
    3. "Lähetyskäsky" viittasi tässä niihin kolmeen tekstipätkään, jotka ovat synoptikkojen (Matt., Mark, Luuk) lopussa; en viitannut vain Matteuksen versioon.

      En taida lähteä tässä syvemmälle tähän kokonaisuuteen, koska tällaisten kokonaisuuksien käsittely ei ole blogin ensisijainen tarkoitus. Lähinnä vain mietin, että varhaisestakaan kirkkohistoriasta löytyy tuskin vastinparia ajatuselle; ongelmaksi saattaa nousta se, millä saisi perusteltua, että esittämäsi tulkinta on se, joka on Raamatun kirjoittajien mielessä.

      Kasteesta yleisemmin, että tarkoituksenani on kirjoittaa pieni sarja aiheesta tänne blogiin (hyvin lähitulevaisuudessa tällä kertaa). Stay tuned, siis =)

      Poista
  5. Luin tuon Maken facebook- puolustuspuheen ja alkoi orastaa sellainen ajatelma että korkeakirkollisella (esim. katolinen / ortodoksinen) nuorella on varmasti kielellisesti helpompaa pohtia suhdettaan oman kirkkonsa traditioon koska traditio käsitteenä tunnustetaan olemassaolevaksi. Esimerkiksi liturgian jostain osasta voi keskustella liturgian osana.

    Vapaakirkollinen kielenkäyttö rakentaa helpommin retorisen umpikujan, traditiota ei tunnusteta ja siitä ei voi keskustella ilman leimoja vaikka se on käytännössä olemassa. Mun mielestä tällainen stealth-traditio-kulttuuri aiheuttaa helposti siviiliuhreja siten että traditiokriisi eskaloituu helposti joksikin muuksi. Traditiosta puhuminen uudelleentulkitaan helposti tarkoittamaan jotain toista asiaa, kuten klassisesti "ooks sä varmasti uudestisyntynyt kun luulet että meillä on joku traditio?" - ja tämähän siirtää pohdiskelun taas uusille tasoille.

    Miika Mäenpää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollos tervehditty, brotha!

      Aamen. Kun helluntailaisuudessa ei tunnusteta liturgiaa, traditiota tai raamatuntulkintaa, niistä on kauhean vaikea keskustella. Tähän vielä sekoittuu se, että traditiota pidetään ajoittain pyhänä; Jumalan toimintaa ja ihmisten osatoimintaa on joskus kauhean vaikea erottaa toisistaan, ja jos omaa traditiota ei nähdä traditiona, pyhitetään hirveän nopeasti rakenteita.

      Raamatuntulkinnan puolella ongelma on melkoinen: jos olet eri mieltä väen tulkinnan kanssa, olet saman tien eri mieltä Raamatun kanssa. Olen ollut keskustelussa (kasteesta, yllätys!), jossa vastapuoli ei millään käsittänyt, että minä en vastustanut Raamattua, vaan pidin heidän tulkintaansa Raamatusta perusteettomana. Siinä tuli melkoista kerettiläistekstiä vastapuolelta.

      Uskon kuitenkin, että helluntailaisuudessa on myös väkeä, jotka tunnistavat sen, että heidän traditionsa on traditio, ja heidän liturgiansa on liturgia. He ovat myös oppineet hyväksymään, että vaikka se ei tule kokonaisuudessaan Jumalalta (kamala!), niin se silti ansaitsee paikkansa.

      Ylistyskirjallisuudessa on muuten mielenkiintoinen piirre, kun siellä yritetään rakentaa ylistämisen pohjaa suoraan Raamatun kautta; ongelma on vain siinä, että Salomon temppelin ylistysjärjestelyjen kopioiminen on usein todella tulkittua, ja tapahtuu Hillsong-paradigmassa, yleensä kyseenalaistamatta. Kyllä sillä saadaan aikaan oikein mainiota ylistystä (mielestäni, mielipidekysymys), kelpo hurskautta ja itsensä kanssa koherentti teologinen järjestelmä, mutta ei se silti saisi julistaa monopolia Jumalaan.

      Poista
  6. Niinhän se kuitenkin on, että uskovienkaste on edellytys helluntaiseurakuntaan liittämiseksi, joten varsin merittävästä toimenpiteestä on kysymys, joissain seurakunnissa myöskin eukaristiaan ei voi osallistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aamenta, bro. Väkisin miettii, onko väärin mennä kasteelle vain ja ainoastaan sen takia, että pääsee mukaan porukkaan. Tällä hetkellä en näe ongelmaa asian kanssa. Nimimerkillä Ehtoollispakkosiirtolaisuudessa asustava.

      Poista
  7. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista