Uhosin kevätpuolella,
että minun tarkoitukseni on mennä kasteelle ja liittyä
helluntaiseurakuntaan. Vaikka avoimesti tunnustan, että olen
kasteesta vähintään pihalla, päädyin silti omaehtoisesti
pihakasteeseen. Tietysti tarkoitus ei ollut jättää tätä kaikkea
lokakuulle, mutta ei sitten saatu aikaisemmin aikaiseksi. Vuodenaika
lisäsi tosin pienen määrän omaa ekstreme-eksotiikkaansa.
Kaksi viikkoa sitten lauantaina
kokoonnuimme rannalle pienellä kutsuporukalla. Mukaan sain kasan
läheisiä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa halusin jakaa tämän
tempauksen. Kaikeksi ironiaksi mukana oli myös äitini, joka oli
melkein kolme vuosikymmentä sitten mukana kastamassa minua
ensimmäistä kertaa luterilaisen kirkon jäseneksi. Muiden mukana
olleiden nimiä en tässä kerro; jos joku tästä kiskoo
nenäonteloonsa vihanneksia, niin kiskokoot minun kanssani niitä ja
jättäkööt vieraani rauhaan.
Itse kaste
Tarkoitus oli suorittaa kaste vähän
tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Olin luvannut tutulle
pastorille jo vuosia sitten, että jos menen kasteelle, niin hän saa
minut kastaa (nyt se oli muodossa, että saa kastaa jonkun toisen
kanssa yhdessä). Kuitenkin kävi niin, että hänellä oli juuri
silloin muuta pakollista menoa, joten hän ei päässyt paikalle.
Alun perin olin päätymässä kahden
kastajan malliin, mutta sitten huomattiin, että meikäläisen
massakaudesta on vielä jäljellä vähän liian monta kiloa, jotta
se onnistuisi tuskattomasti. Eräs ystäväni harmitteli, että en
ollut lähtenyt mukaan ajatukseen, että kymmenen merenneidoksi
pukeutunutta naista kastaisi minut. Tästä sain siis ajatuksen, että
jos kuitenkin tämän ruhon kastamiseen tarvitaan lisäkäsiä, niin
voisiko puolet näistä kätösistä kuulua naisille? Pyysin kahta
naispuolista ystävääni mukaan kastajiksi, mutta toisella ei ollut
vaihtovaatteita mukana. Sain kuitenkin siihen sangen hyvän
miespuolisen kastajan mukaan, joten tätä toimitusta oli
suorittamassa kolme miestä ja yksi nainen.
