Pienen kesä(työ)tauon
jälkeen on aika palata katolisuuden ja helluntailaisuuden rajapinnan
äärelle. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdin niitä tekijöitä,
jotka saattavat estää helluntailaista vaihtamasta katoliseen
kirkkoon. Toisessa osassa käsittelin enemmän tekijöitä, jotka
katolisuudessa voivat tuntua vetoavilta – erityisesti, jos suhde
omaan seurakuntaan ja seurakuntaperinteeseen on alkanut tuntua
puuduttavalta.
Pohdin sarjan alussa
niitä tekijöitä, joita voisi ajatella liittyvän siihen, kun
helluntailainen kiinnostuu katolisuudesta ja vaihtaa kirkkokuntaa.
Kuitenkin tahdoin saada mukaan myös näkökulmaa sellaiselta, joka
on todella tehnyt itse tämän siirtymän. Tätä tekstiä varten
sain haastattelun Matilta (nimi muutettu), joka lupasi kertoa
omasta matkastaan helluntailaisesta katoliseksi.
Alku
Matti on tällä
hetkellä keski-ikäinen ja työskentelee akateemisella alalla. Hän
liittyi helluntaiseurakuntaan noin 20-vuotiaana ja ehti olla
helluntaiseurakunnan jäsenenä noin 15 vuotta. Hän oli mukana
aktiivina niin Suomen rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, järjesteli
työmuotoja ja jakoi Raamattuja.
Katolinen kirkko ei
kulkenut koko elämää mukana, vaan katolisuus oli suomalaiselle
tyypillisesti vierasta. Lapsuudessa hän muistaa kuulleensa
radiosta maininnan ”paavijohanannes paavalitoisesta”, mutta ei
osannut liittää tätä katolisuuteen.
”Nuoruudessa
luultavasti lukion uskontotunneilla, mutta siitä ei tainnut jäänyt
aktiivisia mielikuvia seitsemää sakramenttia ja Äiti Teresaa ym.
hahmoja lukuun ottamatta.” – – ”Katolilaisuus tuntui
jotenkin kaukaiselta sekä opillisesti että maantieteellisesti.”