Anteeksiannosta

Nyt on kesä, lämmintä ja laiskempi elämänrytmi - ja se näyttää pitävän paikkaansa myös tämän blogin kohdalta. En ole edes avannut tätä sivustoa viikkoihin ja vielä vähemmän olen antanut itseni ottaa mitään paineita tänne kirjoittamisesta. Markus on tämän blogin kirjoittajista se, jolta syntyy romaani minuutissa, kun taas itse olen oikeastaan huono kirjoittaja. Vaikka päässä saattaisikin liikkua jotain ajatuksia, niin niiden saattaminen järkeväksi tekstiksi on jotenkin vain niin vaivalloista.

Kesän aikana olen lisäksi suunnannut kaikki mahdolliset kirjoittamisresurssini Iso Kirjan maisteriopintoihin kuuluvaan pro graduun (tai mikä MTh thesis se nyt sitten oikeasti onkaan..). Ja varmaankin tuon gradun takia olen viimeisinä viikkoina miettinyt paljon anteeksiantoa ja sovitusta. Toivottavasti joskus valmistuva graduni tulee käsittelemään työstään poisjääneiden helluntailaistan pastoreiden kokemuksia, ja "kauniiden" lopettamistarinoiden lisäksi tämä rakas herätysliikkeemme sisältää kyllä aika karuja tarinoita työsuhteiden loppumisista. Jossain määrin aineistoni kertomukset muistuttavat hiukan Uskontojen uhrien tuen sivuilla esiintyviä kauhukertomuksia uskonnollisista yhteisöistä. Ihmiset ovat antaneet yhteisöilleen kaikkensa ja tulleet loukatuiksi nujerretuiksi ja henkisesti pahoinpidellyiksi.

Vaikka en pysty kyllä ihan joka kohdasta yhtymään UUT:n nettisivuilla olevan helluntailaisuudesta kirjoitetun kuvauksen kanssa, ajattelen kuitenkin, että Uskontojen uhrien tuki ry. on valtavan hyvä yhdistys. Hengellistä väkivaltaa totisesti on yhdessä jos toisessakin yhteisössä ja UUT tekee loistavaa työtä auttaessaan ihmisiä pois ahdistavasta uskosta. Uskontojen uhrien esilläpitämistä tarinoista (tai no ainakin mielikuvastani niistä) poiketen graduaineistoni pastoreista yllättävän moni tuntuu kuitenkin löytäneen jonkinlaisen sovituksen helluntaiseurakunnassa kulutetun uransa kanssa - siis antaneensa anteeksi kokemansa raskaatkin vääryydet. Tällä anteeksiannolla en kuitenkin tarkoita sitä, että pastorit olisivat onnellisina palanneet töihin helluntaiseurakuntaan, sillä moni oli pikemminkin siirtynyt kokonaan toisiin töihin ja jopa eronneet helluntailaisuudesta. Pikemminkin minua on mietityttänyt se, että mikä saa ihmisen antamaan anteeksi ja "sovittumaan" menneisyytensä vääryyksien kanssa.

En noin yleisesti ole siinä(kään) kovin uskovainen, että kauhean usein ajattelisin uskovaisten olevani millään tavalla parempia ihmisiä kuin muutkaan. Anteeksiannon kohdalla huomaan kuitenkin tekeväni ehkä pienen poikkeuksen, mutta silloinkin ehkä lähinnä itsenäni ajattelen. Yleisesti en todellakaan osaa arvioida, että ovat uskovaiset (ja mitä se sitten tarkoittaakaan) yhtään vähemmän katkeria ja enemmän anteeksiantavaisia, mutta itselleni kristillisyys on loppujen lopuksi tarjonnut ennen kaikkea mahdollisuuden antaa anteeksi. 

1. Anteeksianto ei ole tunnetta vaan tahtoa.

2. Viha ja empatia eivät sulje toisiaan pois. On oikein tuntea vihaa kokemastaan väärästä kohtelusta, mutta ihmiset usein loukkaavat toisiaan tahtomattaa, tietämättään ja omista "haavoistaan" käsin. Mutta toisen huono äitisuhde, kuollut läheinen tai vakava sairaus ei silti tee oikeaksi toisen väärää kohtelemista.

3. Asenne omaa elämäämme kohtaan on suurelta osin omassa vallassamme. Omaan elämäänsä voi vaikuttaa.

4. Se "kristillisin" pointti anteeksiantamisessa on jollain tavalla mielestäni jotenkin analogista kristinuskon perusajatukselle: oman kyvyttömyyden tunnustamista, sen kanssa nöyrtymistä ja kokemusta siitä, että maailma/elämä/Jumala tasaa, korvaa ja korjaa.