Tämä postaus on toinen osa
vastauksestani Anonyymin kommenttiin. Ensimmäisessä osiossa
määrittelin hengellistä väkivaltaa, ja tässä osiossa kommentoin
jotain siitä, voiko kenellekään ylipäätään sanoa mitään.
(Tiedoksi, että Jeesus ja Johannes sarjan otsikossa viittaavat
Anonyymin raamatunpaikkoihin, joita käsittelen seuraavassa
postauksessa.)
[– –] Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?
Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?
(Lue koko kommentti tästä)
Edellisessä viestissäni määrittelin, että hengellinen väkivalta on
vallankäyttöä, joka perustellaan hengellisesti/uskonnollisesti, ja
joka aiheuttaa kohteelleen
vahinkoa ja ahdistusta, ja jonka kohdehenkilö määrittää
väkivallaksi. Rajatapauksista huomioin, että kokemus on monesti
subjektiivista, joten yleispäteviä määritteitä voi olla vaikea
luoda. Samoin kommentoin mielensäpahoittajia, jotka loukkaantuvat jo
asenteensa puolesta kaikesta hengellisyydestä.
Miten siis on?
Saako ihmisille puhua synnistä? Saako sanoa, että jokin toiminta on
syntiä? Tilanne on monitahoinen, joten käsitellään ensin joitakin
asiaan liittyviä aihekokonaisuuksia. Pohdin ensin kysymystä, voiko
seurakunnan sisällä puuttua toisten asioihin millään tasolla.
Tämän jälkeen mietin, miten tämä kuvio toteutuu niihin, jotka
ovat seurakunnan ulkopuolella. Tärkeää on huomata, että
tarkastelen kysymystä tässä yhteydessä näkökulmasta, joka on
suhteellisen irrallaan teologisista kysymyksistä – tämä
mahdollistaa vuorovaikutuksen myös niiden kanssa, jotka eivät usko
samoihin asioihin, kuin me.
Yhteisön oikeus määrittää
itsensä
Kun joukko ihmisiä perustaa yhteisön,
he määrittävät, mikä yhteisö on, ja mitä sen jäseniltä
velvoitetaan. Jos joukko moottoriöljyä rakastavia partamiehiä
kasaa itselleen pyöräntorsoista Harrikat ja perustavat yhteisön MC
Pärinäpojat, heillä on oikeus keksiä, mikä yhteisö on.
Yhteisöön mukaan pääsemiseksi voidaan vaatia, että omistaa
Harrikan. Tietysti rajankäyntiä voidaan käydä siitä, onko joku
Hondan iso pyörä tarpeesi hyvä, jotta yhteisö tunnustaa sinut
jäsenekseen; kuitenkaan ei kannata ihmetellä, jos Pappa-Tunturisi
kanssa sinua ei pidetä oikeasti yhteisön jäsenenä.
Samoin yhteisöllä on erilaisia
määritelmiä sen kanssa, milloin ihmistä voidaan todella pitää
yhteisön jäsenenä. Jos Kampiakseli-Reiska myy Harrikkansa ja ostaa
potkulaudan, hän voi edelleen argumentoida voimakkaasti sen
puolesta, että hänen tulee saada kuulua MC Pärinäpoikiin –
onhan yhteisö ollut hänen tärkeä viiteryhmänsä, ja hän on
viimeisen vuosikymmenen hahmottanut identiteettinsä Pärinäpoikien
nokkamiehenä. Kuitenkin yhteisö voi yhteisymmärryksessä todeta,
että Kampiakseli-Reiska ei enää ole vakavasti otettava
Pärinäpoika, vaan hän on luopunut yhteisön arvoista. Asia
sanotaan joko suoraan, tai sitten asiasta kuittaillaan tarpeeksi,
jotta Reiska tajuaisi joko ostaa uuden (kelvollisen) pyörän tai
lähteä kiusaamasta muita potkulaudallaan.
Edellä kuvatut asiat eivät ole
sellaisia, että niiden todentamiseen tarvittaisiin kauhean
monimutkaisia sosiologisia malleja: ihmisten välinen toiminta
tapahtuu suurin piirtein tuolla tavalla (Anna ja Matti voivat antaa
nättejä nimiä asioille jossakin teknisemmässä postauksessa).
Kuitenkin edellä olevasta esimerkistä ymmärretään, että
yhteisöllä on oikeus määrittää identiteettinsä (mitä/mikä se
on) sekä jäseniltään vaaditut ominaisuudet (milloin olet osa
”meitä”, milloin osa ”muita). Jälkimmäiseen liittyy myös
rajankäynti: milloin voidaan sanoa, että olet yhteisön
näkökulmasta ”sisällä”, milloin ”ulkona”.
Case nuhtelu seurakunnassa
Seurakunta on myös yhteisö, jolla on
oma identiteettinsä; samoin sillä on (vaihtelevia) määritelmiä
siitä, miten yksilö liittyy yhteisöön, mitä yksilöltä
vaaditaan yhteisön jäsenenä, ja mitkä ovat tilanteita, jolloin
yksilön katsotaan poikkeavan liikaa yhteisön
arvoista/toimintamalleista/uskomuksista, jotta häntä ei voida enää
pitää yhteisön jäsenenä.
Helluntailaisessa ajattelussa ihminen
liittyy kaksivaiheisesti seurakuntaan: Esivaihe on se, että ihminen
tekee uskonratkaisun (nostaa käden kokouksessa ja menee alttarille,
tai tekee vähän yksityisemmän valinnan – tietysti oma luokkansa
ovat ne, jotka sanovat olleensa ”aina uskossa”). Todellinen
liittyminen tapahtuu kasteen kautta. Samoin jäsenenä pysyminen
vaatii sen, että osoitat seurakunnalle, että olet osa ”meitä”
– uskot ja toimit tarpeeksi samalla tavalla.
Rajatapaukset ovat tietysti oma
juttunsa. Helluntaiseurakunnan jäsen voi käyttää viiniä ruoan
kanssa, mutta hän saa varmasti myös pahoja katseita osakseen
kertoessaan asiasta. Samoin helluntaiseurakunnan jäsen voi ajatella
melkein mitä tahtoo lopun ajoista – pre-, mid-, post- ja
tiesmitkä-tribulationalistiset mallit ovat kaikki käytössä. Mutta
odotas vaan, jos helluntaiseurakunnan jäsen valitsee
tankotanssija-stripparin rahakkaan uran paikallisessa baarissa, tai
jos hän alkaa esittää liian pontevasti Marian palvontaa,
lapsikasteen ylivertaisuutta tai kaikkien uskontojen
samankaltaisuutta; siinä vaiheessa hän ei ole enää osa ”meitä”,
vaan osa ”muita”.
To the asia. Anonyymi kysyi: ”Saako
ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen
keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?” Kun
puhutaan seurakunnan sisällä, seurakunnalla on samat oikeudet kuin
millä tahansa yhteisöllä määrittää itsensä. Näin ollen
seurakunnan sisällä pitäisi tältä pohjalta olla oikeus sanoa
toiselle, ”sinun käytöksesi ei ole enää sellaista, kuin mitä
tämä yhteisö edustaa; muuta sitä!”
Eräs (mielestäni perusteltu) tapa
hahmottaa seurakunta on niiden ihmisten yhteisö, jotka tunnustavat,
että ”Jeesus on Herra”. Tämä on valtasuhdetta ilmaiseva
julistus, jolla on hengellisen sisältönsä lisäksi myös kaikkia
mahdollisia muita tasoja. Jos joku sanoo, että Jeesus on hänen
Herransa (tai pomonsa, nykytermejä käyttäen), eläminen Herran
ohjeiden vastaisesti riittää kyseenalaistamaan sen, onko henkilön
julistus todella totta (onko Jeesus hänen Herransa vai ei).
Seurakunnat eivät voi rakentaa
itselleen sattumanvaraisesti identiteettiä, vaan Raamattu ja
seurakunnallinen traditio (johon kuuluu myös raamatuntulkinta)
ohjaavat tätä. Näin ollen kukaan yksittäinen henkilö ei voi
”keksiä” sitä, mitä kristinusko tai seurakunta on; tämä
perustuu seurakunnan yhteiseen hyväksyntään. Kaikki tietävät,
mitä seurakunta edustaa; näin ollen viittaaminen seurakunnan
olemukseen tai identiteetin pohjana olevaan tekstiin (Raamattu) on
ymmärrettävää ja yhteisesti hyväksyttävää. Näin ollen
ainakin teoriassa vältytään äärimmäiseltä mielivaltaisuudelta.
Mitä siinä tapauksessa voidaan tehdä,
jos yksilö kieltäytyy muuttamasta toimintaansa tai ajatuksiaan
yhteisön hyväksymään suuntaan? On täysin mahdollista, että
yhteisö toteaa henkilöstä, että tämä ei kuulu meihin; toinen
vaihtoehto on, että yksilö itse ottaa etäisyyttä yhteisöön.
Näin ollen myös seurakunnalla on yhteisönä mahdollisuuksia
kertoa, millaista käytöstä sen jäseniltä toivotaan, ja myös
mahdollisesti evätä jonkin yksilön jäsenyys yhteisössään.
Mitä sitten, jos joku pahoittaa
mielensä siitä, että seurakunnassa häntä kehotetaan muuttamaan
käyttäytymistään? Jos ollaan oikein epäempaattisia, niin voidaan
sanoa, että sellaista sattuu. Jos minä olen luomassa hyvää uraa
strippiklubilla, ja minua kielletään tekemästä sitä, minä voin
kyllä pahoittaa mieleni asiasta, mutta se ei muuta sitä, että
yhteisöllä on oikeus määrittää itsensä. Samoin
Kampiakseli-Reiska voi olla kauhean loukkaantunut siitä, että hän
ei potkulautoineen ole tarpeeksi hyvä MC Pärinäpoikiin, mutta tämä
ei muuta sitä, että hän ei enää täytä yhteisön jäsenen
tunnusmerkkejä.
Tietysti seurakunnassa on hyvä miettiä
myös tuota mielensä pahoittamista; on erilaisia tapoja kertoa
ihmiselle, että hänen toimintansa ei täytä yhteisön mielestä
vaadittuja kriteereitä; samoin on erilaisia tapoja sanoa, että
toisen käytös huolestuttaa. Eräs oma kokemukseni liittyy etäisesti
asiaan: kun otin lukiolaisena ensimmäiset korvakoruni, eräs Isojoen
kirkon mummoista pelkäsi kovasti puolestani. Hän sanoi minulle
asiasta niin, että hän on kovasti surrut sitä, että olen ottanut
korvikset, ja on kovasti rukoillut Jumalalta, etten lankeaisi.
Kuitenkin hän heitti perään, että hän nyt on vain tällainen
vanha mummu, joka ei liikaa ymmärrä nykynuorten jutuista. Koska
tämä mummo oli aidosti huolissaan tilastani (mielestäni erittäin
tarpeettomasti) ja ilmaisi asian minulle fiksusti, en loukkaantunut
hänen kommentistaan. Itse asiassa mietin vähän aikaa, mitä
tekisin diabolisten nappikorvitseni kanssa. (Nykyisin minulla on
niitä kolme paria.) Eli vaikka (vähemmän) ”rakkauden hengessä
ojentaminen” kuuluu kristillisen huumorin peruskuvastoon, se ei
kuitenkaan ole niin huono ajatus.
Tähän yhteyteen voisin liittää
keskustelun niistä rajoista, joissa yhteisöstä erottaminen on
vastuullista, ja missä määrin sillä aiheutetaan lisäongelmia
ihmisille ja hajotetaan heitä, mutta tästä kirjoitan myöhemmin
pidemmin. Seurakuntayhteisön rajapinnoilla suoritetaan myös
hengellistä väkivaltaa, kun ihmisiä potkitaan rumasti pihalle
seurakunnasta.
”Ulkopuoliset tuomitsee Jumala”
Seurakunnan sisällä uskovilla on
yhteisön olemukseen viitaten mahdollisuus sanoa toiselle, että
tämän toiminta ei ole yhteisön arvojen mukaista. Kuinka sitten käy
siinä vaiheessa, kun puhutaan ihmiselle, joka ei kuulu meidän
yhteisöömme?
Itse ajattelen, että meillä ei
pitäisi olla liian paljon huudeltavaa heille, jotka eivät kuulu
kristilliseen yhteisöön. Jos joku ei lähtökohtaisestikaan halua
seurata Jeesusta (”Jeesus ei ole Herrani, ei tod!”), miksi meidän
pitäisi vaatia häneltä niitä käyttäytymissääntöjä, joita
Jeesuksen seuraajilta odotetaan?Jos asia sanotaan teknisesti, niin
yhteisöön kuulumatonta ei voida velvoittaa yhteisön
käyttäytymisnormeihin – ainakaan, jos tällä ei ole mitään
aikomusta liittyä yhteisöön. MC Pärinäpojat eivät vaadi minua
pitämään Harrikkaa (vaikka sellainen on varmasti parempi kuin
Pappa-Tuna), minä en vaadi heitä olemaan panematta kavereidensa
vaimoja (vaikka voisin luvata heille, että näin elämässä on
vähemmän ongelmia).
Jos asiaa mietitään teologisesti
(mikä on tarpeellista kristilliselle yhteisölle), Paavali tuntuu
olevan kovasti samoilla linjoilla:
1. Kor. 5: 9. Minä kirjoitin teille kirjeessäni, ettette seurustelisi huorintekijäin kanssa; 10. en tarkoittanut yleensä tämän maailman huorintekijöitä tai ahneita tai anastajia tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän täytyisi lähteä pois maailmasta. 11. Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. 12. Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella? 13. Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha."[1]
Tekstistä nousee esille se, mitä
esitin: meidän tehtävämme on hoitaa seurakunnan sisäiset asiat;
jätetään ulkopuolella tapahtuvat jutut Jumalalle, koska Hän on
ainoa, joka oikeasti tajuaa juttuja suuremmasta näkökulmasta.
Tietysti seurakunnan sisäisesti voidaan todeta, että joku
ulkopuolisen käytös on syntiä Raamatun tekstien perusteella, mutta
tästä huolimatta meillä ei ole oikeutta huudella asiasta
asianomaiselle.
Case aviorikos
Nyt siis siihen, mitä Anonyymi kysyi:
”Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se
rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen
syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin
tekemistä?”
Ensin todettiin, että seurakunnan
sisällä asia on suhteellisen yksinkertainen. Kuitenkin laajemmassa
kentässä asiaa joudutaan vähän pyörittämään. Ensin on
mielekästä kysyä, miksi haluaa tuomita toisen aviorikoksen. Miksi
minä sanoisin toiselle, että ”mitä hittoa sinä huoraat menemään
ja petät puoliskoasi, tee parannus!”? Jos motiivina on halu olla
oikeassa ja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, sanansa voi yhtä
hyvin pitää itsellään; mitä hyötyä niistä olisi? Jos
kuitenkin motiivit ovat jotenkin rakentavammat (tai kysymys nähdään
teoreettisena), asiaa voi pohtia eteenpäin.
Mitä aviorikoksesta ylipäätään voi
sanoa? Ensiksi sen, että se on vähintään sopimusrikos: jos tekoa
kutsutaan ”pettämiseksi”, niin siinä tosiaan petetään
jotakin/jotakuta. Asiaa voidaan lähestyä lupauksen ja sosiaalisten
odotusten näkökulmasta. Meillä parisuhde on sosiaalinen sopimus,
johon kuuluu ajatus siitä, että seksiä harrastetaan vain
parisuhteen sisäisesti. Kun pari aloittaa parisuhteen, se on
käytännössä sanaton sopimus, jossa oletuksena on, että seksiä
harrastetaan vain kumppanin kanssa. (Jos asiasta kysyisi ääneen,
vastaus olisi ”totta kai!” Nykyään ovat tietysti erikseen
käsitykset osittaisparisuhteesta, johon ei kuulu ajatusta
uskollisuudesta. Jos toinen on vain fuckbuddy, ei siihen sisälly
tällaisia odotuksia; kuitenkaan siinä kohdassa ei puhuta
”pettämisestä”, koska ketään ei petetä.)
Mitä aviorikkojalle voi sanoa?
Ensiksi, jos yhtään lainataan vaikka Kantia (”toimi aina niin
kuin tekosi voisi olla yleinen laki”), asia voidaan melko lailla
järjellisesti perustella vaikeaksi: ylipäätään luottamus
parisuhteessa on mahdottomuus, jos pettäminen on yleinen kaava. Jos
parisuhteessa toinen osapuoli paneskelee ympäriinsä, hän pettää
sen sosiaalisen lupauksen, jonka on tehnyt. Samalla hän omalta
osaltaan tuhoaa oletusta siitä, että parisuhteeseen kuuluu
kiinteänä osana uskollisuus (jota suurin osa parisuhteen
kannattajista varmasti kannattaa). Näin ollen on perusteita sanoa
tekoa ”vääräksi” ilman viittausta kristilliseen ajatteluun.
Toiseksi, teon seuraukset eivät välttämättä ole pettäjän(kään)
kannalta suotuisat, joten pelkästään oman edun tavoittelun takia
voi olla järkevää kehottaa pitäytymään teon toistamisesta.
Kolmanneksi, yleisinhimilliseen empaattisuuteen voi olla reilua
vedota: ”katso mitä teit, nyt tuolla toisella on paha mieli, oliko
reilua?”
Tietysti voisi olla mahdollisuus sanoa,
että kristillisen yhteisön mukaan ihmisen tekemä teko on synti.
Teoriassa tässä ei pitäisi olla mitään kummallista – minulle
voi ihan vapaasti sanoa, että sika-nauta-jauhelihassani on hindujen
mielestä sangen sopimattomia ainesosia. Vaikka käytännössä
kysymys on siitä, että joku yhteisö määrittelee yhteisöön
kuulumattoman teon kielletyksi (eikä tällä pitäisi olla mitään
tekemistä yksilön elämään), tästä voi jostakin syystä saada
kauheasti meteliä aikaan. Kummasti tämä vain on vähän vaikeampi
kenttä, josta voi helposti saada kaikkea avokämmenellä läpsäisyn
ja kunnianloukkaussyytteen välillä. Tarkemman analyysin jätän
laioppineille.
Lopuksi
Esitin, että seurakunnan
sisällä yhteisön jäsenillä on oikeus seurakunnan perustuskirjan
(Raamatun) ja tradition valossa vaatia toisiltaan kristillistä
käytöstä, ja pakkokeinona määritellä toinen ihminen pois
yhteisöstä. Samoin esitin, että seurakuntien ei tulisi olla liian
hanakoita tuomitsemaan ulkopuolella olevia. Nyrkkisääntönä voisi
esittää, että ulkopuolisille voi saarnata siinä vaiheessa, kun he
kysyvät asiasta.
Jos tilannetta analysoisi
vielä syvemmälle, erilaiset filosofiset näkemykset ihmisen
autonomiasta ja yhteisön jäsenyyden välisestä jännitteestä
voisi ottaa tarkemmin suurennuslasin alle. Tämä jää kuitenkin
toiseen kertaan.
VIITTEET
[1] Olen ikävän tietoinen, että
Jehovan todistajat käyttävät tätä paikkaa karttamissääntönsä
perustelemiseksi. En kuitenkaan tässä lähde tarjoamaan siitä
kokonaisvaltaista tulkintaa, koska tämä vaatisi syvempää
perehtymistä siihen, miten tekstiä pitäisi soveltaa tähän
aikaan, jotta olisimme totuudenmukaisia alkuperäiselle
tarkoitukselle. Kuitenkin mielenkiintoista on huomata, että tekstissä
puhutaan pääasiassa ”pahiksista” (tahallaan radikaalia syntiä tekevistä),
ei niistä, jotka lankeavat tai ovat heikkoja.
Pappa Tunturin aliarvostus nostattaa verenpaineita, muuten oikein nyökyttelemisenarvoista tekstiä:)
VastaaPoistaEn nyt nyökyttelisi ihan joka kohtaan. Selkeä peruslinja opetuksessasi on siis se, että meillä uskovilla, Jeesuksen seuraajilla, ei ole juuri sanomista siihen, miten maailma ympärillämme elää. Historia kuitenkin kertoo, että Rooman valtakunnassa oli tapana tappaa vastasyntynyt, jos lapsen eloonjääminen ei itselle sopinut. Ja nuo ryökäleet, nuo Jeesuksen seuraajat alkoivat julistaa, että noin ei tule toimia. Miten kävi? Kyllä kristittyjä moisesta suvaitsemattomuudesta vastustettiin, mutta ajan myötä lasten tappaminen loppui, tai ainakin väheni. (vrt. aborttikeskustelu.)
VastaaPoistaMeidän tulee olla maan suolana, ettei se pilaannu. Jeesus aloitti julistuksensa "tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi". Jos me vaikenemme, me kadotamme kutsumuksemme, koska lähetyskäskyn mukaan "parannusta syntien anteeksiantamisen on saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille...".
Jos suurin haluni on pysytellä mukavan miehen maineessa, olen ongelmissa ja syvällä, koska "maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan".
Nimimerkki "Sebulon"
Sebulon: Kiitän kritiikistä! Ensiksi, joudun myöntämään, että poliittinen teologia ei ole omaa alaani, joten rakentelen mallejani varovaisesti. Toiseksi, teksti oli tarkoitettu keskustelun aloitukseksi, ei omaksi viimeiseksi sanakseni asiasta. Kriittiset kannanotot ovat siis tervetulleita!
PoistaMuutama kommentti keissiisi sekalaisessa järjestyksessä. Ensiksi, kertomuksesi Rooman historiasta ei ole aivan kohdallaan: paljon oleellisempaa on, että kristityt alkoivat adoptoida hylättyjä lapsia; tämä oli huomattavasti tärkeämpää ja silmiinpistävämpää kuin se, että he vastustivat vauvojen hylkäämistä. Tässä itsensä uhraava toiminta oli huomattavasti tärkeämpi kuin puhuttu sanoma. Ihan ajatuksena, olisiko tässä jotain mallia myös nykyiseen aborttikeskusteluun? Oletko valmis sanomaan aborttia suunnittelevalle naiselle: ”Synnytä lapsesi, niin minä kasvatan sen, tai autan sinua kasvattamaan.” Onko seurakunta yhteisö, jossa tuollainen on niin mahdollista ja tavallista, että voimme tältä osin hoitaa aborttiongelmaa? Kysymys ei ole siitä, mitä muiden ihmisten pitäisi tehdä, vaan siitä, miten meidän tulisi elää maailmassa, jossa ihmiset tekevät väärin.
Toiseksi. Tekstini keskittyi (kysymyksestä johtuen) siihen, miten yksittäisessä tapauksessa voidaan sanoa toiselle, että sinä kuules teet väärin. Tarkoitukseni ei ollut puuttua kristittyjen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse asiassa minulla oli aiheeseen liittyvä alaotsikko, mutta teksti alkoi mennä niin pitkäksi ja monimutkaiseksi (myös itselleni), että jätin tekstin myöhempään kertaan. Siinä yritin hahmottaa sitä, miten meillä itse asiassa on oikeus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen demokratian hengessä. Postailen aiheesta myöhemmin, jos saan sen jotenkin relevantiksi blogin kannalta.
Kolmanneksi. Liittyen myös edelliseen, tekstissä yritin jollakin tavalla hahmottaa sitä, miten olisi mahdollista pukea sanoiksi niitä lainalaisuuksia, joita sosiaalisessa kanssakäymisessä ja elämässä on. Mallin luominen on aina vaikeaa, koska vaarana on se, että se ei joko vastaa todellisuutta tai sallii käyttäytymistä, joka tuhoaa ihmisiä. Onko sinulla ehdottaa mallia, jonka puitteissa voisi olla mielekästä nähdä, miten meillä on oikeus sanoa muille ihmisille, että heidän toimintansa on oikein ja väärin – ja miten se olisi sellainen, että myös me voisimme elää siinä: eli missä rajoissa myös ateisteilla ja muiden uskontojen edustajilla on oikeus sanoa samaa meille? Eli jos varaamme itsellemme oikeuden sanoa toisille ”tee parannus!” meidän on hyväksyttävä, että hindut sanovat meille samaa (tai mitä he ikinä sanovatkaan).
Neljänneksi. Erityisen mielekästä voisi olla sen määrittely, mitä parannuksen julistaminen tarkoittaa. Onko se sitä, että sanomme ihmisille ”olet syntinen p*ska, tee parannus!” vai mitä se on? Onko se saarnaamista niille, jotka eivät halua kuunnella? Vai eikö evankeliumin kertomiseen (ideaalitilanteessa) liity myös se, että vastaanottaja on jollakin tavalla kiinnostunut sanomasta? Jos vastaanottaja antaa meille luvan puhua, kokonaisuudessa ei ole eettisiä ongelmia, vaikka sitten ”saarnaisimme synnin synniksi ja vilauttaisimme armoa päälle”.
Kirjoitit: ”Ensiksi, kertomuksesi Rooman historiasta ei ole aivan kohdallaan: paljon oleellisempaa on, että kristityt alkoivat adoptoida hylättyjä lapsia; tämä oli huomattavasti tärkeämpää ja silmiinpistävämpää kuin se, että he vastustivat vauvojen hylkäämistä.”
PoistaOliko se ”huomattavasti” tärkeämpää, lienee kiistanalaista. The Rise of Christianity, Rodney Stark, s.125, kertoo, että toisen vuosisadan “Christians were not only proclaiming their rejection of abortion and infanticide, but had begun direct attacks on pagans, and especially pagan religions for sustaining such crimes.”
Selvää, on, että pelkkä oikean julistaminen ilman sen tekemistä ei johda juurikaan eteenpäin. Tässä pätee Jaakobin kirjeen sanat ”Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi.”
Hämmästelin muuten asennettasi aviorikokseen. Sinulle se on PARISUHTEESSA mahdollisesti tapahtuva väärä teko. 6. käsky kieltää kuitenkin huorin tekemisen ja jo alussa se tarkoitti KAIKEN avioliiton ulkopuolella tapahtuvan seksuaalisen kanssakäymisen kieltämistä. Kirjoitit mielestäni kovin kevyesti ”fuckbuddystä”, irtoseksistä. Se on myös haureutta.
Se, millä tavoin sitten julistaa (meidät on kutsuttu julistamaan), on tietenkin tärkeä kysymys. Ei kannata ehdoin tahdoin hankkia konflikteja. Niitä kuitenkin tulee, jos julistamme Jumalan tahtoa ja valtakuntaa (2.Tim.3:12). Paavali oli taitava kohdatessaan ateenalaisia (Apt.17:22-) ja samaan tulisi meidänkin pyrkiä.
Abortin suhteen kirjoitit asiaa. Meidän tulee suhtautua lämpimästi jokaiseen lapseen ja antaa vahva tukemme esim. yksin lastaan kasvattaville äideille. Jos seurakuntalainen nuori nainen pyöräyttäisi yllätysvauvan ilman puolisoa, meidän tulisi ottaa lapsi iloiten vastaan, onhan tuo äiti jättänyt abortin tekemättä, mikä on täysin oikein ja Jumalan tahdon mukaista.
Kirjoitit: ”Eli jos varaamme itsellemme oikeuden sanoa toisille ”tee parannus!” meidän on hyväksyttävä, että hindut sanovat meille samaa (tai mitä he ikinä sanovatkaan).”
Eihän tuossa ole mitään vaikeaa. Ilomielin suon hindulle oikeuden kehottaa itseäni. Samalla varaan oikeuden puolustaa omaa näkemystäni.
Ihanne on saarnata niille, jotka haluavat kuulla. Joskus on saarnattava niillekin, jotka eivät halua kuulla. Eivät Englannin parlamentin KAIKKI jäsenet olleet innostuneita kuulemaan William Wilberforcen näkemyksiä orjuuden lopettamisesta Britanniassa. Se ei estänyt häntä puhumasta siitä, mikä on oikein.
Sebulon
Hyviä pointteja. Pari kommenttia. Ensin, toivoisin, että katsottaisiin määritelmiin tarkemmin. Keissini koski ”aviorikosta”, ei muita seksuaalisia syntejä (kuten me määrittelemme); kysymys koski tätä, joten vastasin vain tähän. Kun mietitään, niin AVIOrikos viitannee sanana vain avion rikkomiseen, ei muuhun – jos ei ole aviossa, voi olla vaikea rikkoa sitä. Näin ollen se, että paneskelee ympäriinsä kaikkia olematta naimisissa kenenkään kanssa, ei voi teknisesti ottaen olla aviorikos – siitä huolimatta, että pidän sitä moraalisesti ongelmallisena (sen tarkemmin menemättä πορνεία (porneia)-sanan määrittelyyn).
PoistaKuitenkin koko vastaukseni pointti on siinä, missä määrin voimme huudella asioista ulkopuolisille. Ja edelleen, en ole ottanut vielä kantaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joten en voi kauheasti kommentoida Wilberforcen tapausta. Kuten olet huomauttanut, asia on monimutkainen, ja jos osaat rakentaa jonkun keissin, miten asia pitäisi oikeasti hahmottaa (siis mielellään kaikki asian puolet), se on tervetullut. Ongelma on erityisesti siinä, mikä on se perusta, jolle kokonaisuuden voi rakentaa; toisin sanoin, miten saa sellaisen keissin rakennettua, että keskustelun kaikki osapuolet (uskovat, ei-uskovat ja muiden uskontojen edustajat) hyväksyvät pelisäännöt? Tietysti voidaan kysyä, ”onko tämä mahdollista?” ja ”onko tämä mielekästä?” mutta silti haluaisin ainakin kokeilla sellaista.
Vanhemmassa käännöksessä 6. käsky kuului "älä tee huorin". Sen käsitettiin tarkoittavan KAIKEN avioliiton ulkopuolisen seksin kieltämistä Jumalan tahdon vastaisena. Uudessa käännöksessä onkin "älä tee aviorikosta". Toivottavasti tämä ei ole johtamassa siihen, että uskovat nuoret hankkivat itselleen irtosuhteita (fuckbuddyjä) selitellen, että eihän tässä ketään kohtaan olla uskottomia. Oletko tällä kannalla itse, vai ymmärsinko aivan väärin?
PoistaMietin myös ajatustasi "keskustelun kaikista osapuolista ja heidän hyväksymistään pelisäännöistä". Jeesus antoi lähetyskäskyn mennä ja saarnata parannusta ja uskoa evankeliumiin. Jos odotamme esim. ateistin ensin hyväksyvän kaiken tekemämme, saamme odottaa Herran paluupäivään asti. Ei ateisti voi olla meidän määrääjämme. Ohjemme löytyy uuden testamentin puolelta.
Sebulon
Sebulon, näyttää kovasti siltä vaihtoehdolta, että ymmärsit väärin. Sanoin, että rakentamani keissi koskee AVIOrikosta. En tässä puhunut ollenkaan siitä, saako pitää fuckbuddyä tai saako tehdä jotakin muuta. Ne voivat olla toisen kirjoituksen aihe, mutta en puhunut ollenkaan niistä. Jos jotenkin tiivistän, niin ainakaan Raamatun pohjalta on vaikea hyväksyä irtoseksiä kristillisenä elämäntapana.
PoistaMyös tuossa toisessa asiassa vähän epäilen, että puhumme ristiin (niin kristillistä kuin se onkin;). Yritän lähinnä miettiä sitä, miten voidaan rakennella ymmärrettäviä malleja aiheen tiimoilta. Tarkoitamme kai sanoilla eri asioita.
Hyvä. Kiitos Markus. Antoi ajattelemisen ja myös monen hyväksyvän nyökkäyksen aiheen.
VastaaPoistaTulen seuraamaan tätä blogia ylipäätään mielenkiinnolla!
Jumala joka vihaa syntiä niin Käskikö Hän minua osoittelemaan sormella synnin orjuudessa elävää esim.aviorikos, huoraaminen juoppous, homous. Vai käskikö Jumala rakastamalla rakastamaan synnin orjuudessa elävää. synnillistäminen saa syyllistä kietoutumaan tiukemmin "takkiinsa" ja puolustelemaan tekojaan. Ennemmin tahdon uskoa siihen että Isä tahtoo meidän olevan RAKASTAJIA ja rakastamaan, rakkaus lämmittää ja saa "riisuutumaan". Rakastan mieluummin ja jätän Jumalan huoleksi synnin näyttämisen synnin orjuudessa elävälle.
VastaaPoistaTekikö Jeesus mielestäsi oikein vai väärin, kun puhui aivan suoraan eräälle syntiselle naiselle: "...viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi; siinä sanoit totuuden."
VastaaPoistaJeesus ei kierrellyt eikä kaarrellut, vaan puhui asian niinkuin se oli. Emme varmaankaan väitä Häntä rakkaudettomaksi tuossa tilanteessa?
Eikö se suoraan puhuminen ole hyvä malli meillekin, jotka sanomme olevamme Hänen seuraajiaan?
Sebulon
Mutta meillä ihmisinä on harvoin yhtä syvällistä ihmisen elämän- ja sieluntilanteen tuntemusta kuin Jeesuksella, joten aina on varaa käyttää vähän ekstra tilannesilmää silloinkin kun olisi mahdollista tarjoilla toiselle totuuksia tämän elämästä, ettei varsinainen pointti huku. Nainen jäi ihmettelemää tosiseikkaa että Jeesus tunsi hänen tilanteensa, ei kieriskelemään syyllisyydessä ensisijaisesti.
VastaaPoistaViitannet varmaan tässä Joh.4 tapahtumaan eräällä samarialaisella kaivolla? Tulkinnastasi olen samaa mieltä; tekstin mukaan nainen lähinnä yrittää väistöliikettä ja sivupoluille menemistä. (Itse asiassa sarjan kolmososassa aukaisen näkökulmaani tähän)
Poista