En tiedä, että oliko meillä tämän blogin "perustajajäsenillä" mielessä kovinkaan tarkkaa kuvaa blogin tulevasta sisällöstä sitä aloittaessamme. Ainakin omalta osaltani olen valmis myöntämään, että en uhrannut kovinkaan paljoa aikaa etukäteissuunnitteluun. Niinpä siksi, että kommenttikeskustelu on tähän mennessä kallistunut enemmän tai vähemmän tuonne hengellisen väkivallan tai negatiivisten helluntaikokemusten suuntaan, ajattelin antaa virran viedä. Muutaman viimeisen vuoden aikana olen yleisemmin törmännyt moneen ihmiseen, joilla sekä on negatiivisia kokemuksi helluntailaisuudesta että ei ole paikkaa puhua niistä. Heillä ja meillä helluntaiseurakunnissa ei kai vielä(kään) oikein olla löydetty tapaa rakentavasti käsitellä uskomme tuottamia traumoja.
Kuten tuolla kommenteissa aiemmin jo mainittiinkin, niin keskustelut ex-helluntailaisten ja aktiivisten helluntailaisten välillä eivät aina ole menneet ihan ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla. Muiden ihanteellisten ideologioiden tavoin myös helluntailaisuus herättää voimakkaita tunteita, ja koska uskonnossa ollaan mukana niin syvästi koko ihmisyydellä, on luonnollista reagoida samassa mittakaavassa. Keskustelemisessa tai reagoimisessa ei varmastikaan sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos minä saisin muuttaa yhden asian tuossa keskustelussa, niin haluaisin kaikkien omaksuvan saman lähtökohdan suhteessa ihmisten kokemuksiin. Nimittäin sen, että yksilöihmisen kokemus on aina totta.
Minua aina toisiaan hämmästyttää se, että miten me näennäisen samanlaiset ihmiset voimme kokea saman tilanteen niin monella erilaisella tavalla. Siinä missä joku on voinut kokea jonkun helluntailaisen Pyhän Hengen, Sanan, ylistyksen, yhteyden ja rukouksen illan väkevästi siunaavana, niin toinen on lähtenyt puolivälissä koko touhusta syvästi ahdistuneena. Yhden hengellisyyttä aidosti hoitaa Joyce Meyer, erämaaisät, Sateet lähetä-illat, Leo Meller tai psykoanalyyttinen teoria, kun taas toinen aivan yhtä aidosti kokee juuri päinvastoin. Eikä näistä kokemuksista mitään voi minusta sanoa vääräksi, sillä eivät ihmisen tunteet sinänsäkään ole oikeita tai vääriä. Tunteet ja kokemukset pikemminkin vain tulevat ja ovat, eikä kukaan toinen ihminen voi sanoa toiselle, että tuntiessasi niin tai näin, tunnet ja koet väärin.
Tämä lähtökohta ei kuitenkaan minusta kumoa sitä, että yksilön kokemukset ovat subjektiivisia. Jos koet transsinomaiset ylistyshetket tai parannussaarnat ahdistavana, ei kukaan toinen voi sanoa sinulle, että koet väärin, mutta et myöskään sinä voi sanoa sille toiselle, että se sinun oma tapasi kokea on ainoa oikea. Siitäkin huolimatta, että ihmiselle tuntuu olevan melkoisen haastavaa ymmärtää ja hyväksyä, että toinen samanlainen ihminen voi kokea saman asian aivan toisella tavalla.
Mutta entä mitä tällaisesta kokemusten moninaisuuden lähtökohdasta voi sanoa helluntailaisuudesta itsestään? Varmaan ainakin sen melko kliseisen lopputuleman, että helluntailaisuudessakin on monta puolta, ja parhain kuva helluntailaisuudesta itsestään voidaan löytää näitä kaikkia kuuntelemalla.
Kokemuksesta ja totuudesta: nyt jo edesmennyt tuttu uskova kertoi kerran Radio Deissä, että on yksinäistä, seurakunnastakaan ei kukaan ole käynyt tervehtimässä. Koska olin itse käynyt häntä viikon sisällä katsomassa ja koska tiesin erään toisenkin uskovan käyneen, otti minua ns. pannuun.
VastaaPoistaTotta tietenkin oli hänen kokemuksensa yksinäisyydestä. Ehkä pari vierasta viikossa ei poista sellaista tunnetta. Totta sen sijaan ei ollut, etteikö seurakunnasta kukaan olisi pistäytynyt hänen luonaan. Kaksi oli käynyt.
Mitä opimme tästä? Kokemuksia kuunneltaessa tarvitaan aina hieman kriittistä asennetta. Kokeneet eivät aina ole täysin rehellisiä kun kertovat kokemuksistaan. Joskus he kertovat "muunneltua totuutta" käyttääkseni mainiota eduskunnasta lainattua ilmaisua. Usein he kyllä pysyvät totuudessa.
Helluntailaisuus on kokemus, ei oppi. Helluntailaiseen kokemukseen kuuluu uskoontulo, uskovien kaste sekä henkikaste. Tai noin oli ennen. Näyttäisi siltä, että nykyisin helluntailaisena oloon riittää riittävä sisäsiisteys, ennen kaikkea oikeaoppinen kaste sekä sellainen tunnekokemus, jota voidaan kutsua henkikasteeksi. Perinteisessä helluntailaisuudessa oppi Pyhän Hengen kasteesta perustuu kokemuksiin, ei Raamattuun. Siksi helluntailaista henkikasteoppia on suomalaisten helluntaisten kirjojen ja muiden kirjoitusten perusteella ainakin viittä erilaista. Tuo mielestäni aika surkuhupaisaa, koska helluntailaiset ovat ainakin omasta mielestään olleet niitä ensimmäisiä, jotka ovat tuoneet uudelleen kristikunnan tiettäväksi unohtuneita totuuksia. T. Knuutti
VastaaPoistaKnuutti, tuo ajatus, jonka mukaan "Perinteisessä helluntailaisuudessa oppi Pyhän Hengen kasteesta perustuu kokemuksiin, ei Raamattuun" voi jäädä vähän tulkinnanvaraiseksi. Varhaiset helluntailaiset varmasti kokivat ekstaattisten kokemustensa olevan olennaisesti sama ilmiö, jota Apostolien teoissa kuvataan. Voidaanko tällaisessa tapauksessa varsinaisesti tehdä jakoa "kokemus" vs. "Raamattu"?
VastaaPoistaJuu, olihan tuo hieman härnäävästi muotoiltu.
VastaaPoistaVäittäisin, että perinteisemmässä helluntailaisuudessa keskimääräinen (hmmm..) käsitys Pyhän Hengen kasteesta on muodostunut - myös ihan niiden ensimmäisten helluntailaisten, alkaen metodisti Barratista - siten, että omat kokemukset on otettu lähtökohdiksi ja sitten on löydetty oppi Raamatusta. Kuitenkin sen pitäisi mennä toisin päin eli että olisi tutkittu ja löydetty oppi Raamatusta ja sillä selitetty erilaisia kokemuksia.
Oma näkemykseni on se, että helluntailaisuudessa on annettu Raamatusta poikkeava merkitys 'henkikasteelle' eli armolahjojen (käytännössä kielilläpuhumisen) saamisen hetkeä on ruvettu sanomaan Pyhän Hengen kasteeksi.
Itse laitan yhtäläisyysmerkit näin: uskoontulo = Pyhän Hengen sinetin saaminen = henkikaste. Ja totta kai, pystyn tuon perustelemaan Raamatulla.
Tietty noissa edellisistä on löydettävissä näkökulmaeroja, mutta samasta hetkestä tai sanoisin 'samasta prosessista' on kuitenkin kyse. Prosessista siksi, että iso laivakin kääntyy hitaasti - esim. Paavalin laivaa käännettiin 3 pv.
Oikeasti aurinko ei nouse, vaikka uutisten lukija niin sanookin. Eikä monikaan helluntailainen saanut henkikastetta silloin, kun kertoi sen saavansa, vaan jo paljon aiemmin.
Tämä menee hieman otsikosta sivuun, mutta eiköhän henkikasteen saaminen ole yksi niistä helluntailaisen keskeisistä kokemuksista, joten jatkan hieman.
Heikosti perusteltu oppinäkemys on saanut helluntailaiset tavoittelemaan uudestisyntymästä erillistä henkikastetta. Sen sitten jotkut kokevat ja toiset eivät.
Miksikö se _näyttäisi_ kuitenkin tapahtuvan?
Siksi, että Jumala antaa leipää, vaikka kiveä pyydetään. Tosin sanottuna, vaikka pyydetään henkikastetta, saadaan armolahja - niitä armolahjojahan piti tavoitella, eikä henkikastetta.
Yleisin (taas hmm....) helluntailainen käsitys henkikasteesta johtaa mielestäni kokemusten tavoitteluun, koska kaikki eivät saa kielilläpuhumisen armolahjaa. Koska se on kuitenkin 'pakko' saada, sitä sitten haetaan kyseenalaisinkin keinoin ja kun on sinnikkäästi tavoiteltu, voidaan jotain saadaakin.
Ne, jotka eivät henkikastetta saa, kokevat olevansa toisen luokan helluntailaisia. Olen nähneet kymmeniä vuosia uskossa olleiden menevän siihen rukousjonoon, jossa rukoillaan Hengen täytettä odottavien puolesta. Voi, voi.
Oppia perustellaan (vanhempi väki ja seurakuntien nettisivut), jännä kyllä, mm. Barratin kokemuksilla ja opetuksilla. Ne kuitenkin ovat aika kaukana täkäläisestä ajattelusta. En muista opetetun sydämen puhdistautumisesta ennen henkikasteen saantia.
Eräänä syynä helluntailasien käyttöön henkikasteeseen liittyen ovat helluntailasit (=kokemukset?) uskoontulossa ja vesikasteopissa: Vain ne, jotka ovat käden nostaneet, alttarille menneet ja uskostaan todistaneet, voidaan kastaa.
Siksi helluntailaisten on vaikea selittää samarialaisten tapausta, kuten Pietari kehotti: Tehkää parannus, ottakoon kukin teistä kasteen, niin saatte Pyhän Hengen kasteen. Kuitenkin niinhän samarialaiset juuri toimivat: ottivat ensin kasteen ja sitten saivat henkikasteen eli uudestisyntyivät.
Itse koin helluntailaisittain henkikasteen ollessani noin 10v. mutta selitän sen kokemukseni nykyisin vähän toisin.
Ja vielä taustaksi käsitteitäni selventämään:
Uskovan normielämään kuuluu myöhemmässä elämässä Hengellä täyttyminen tai Kristuksen täyteys, joka ei mielestäni ole ensijaisestu mitään tavoiteltavia erityiskokemuksia, vaan jokaiseen arkipäivään kuuluvaa.
Kun Jeesus pyhittää uskovaa, sen kääntöpuolena tapahtuu Hengellä täyttymistä. Kertaluontoinen Pyhän Hengen kaste on siis eri asia kuin jatkuva Pyhällä Hengellä täyttyminen tai täyteydessä eläminen.
t Knuutti
Mielenkiintoisia ajatuksia, Knuutti! Lyhyesti jokunen ajatus keissiisi. Itselläni on erilainen käsitys tuosta henkikastekäsityksen alkuperästä. Ensin, Barratt ei kehittänyt ajatusta kielilläpuhumisesta henkikasteen ensitodisteena, vaan hän imi oppinsa Azusa-kadun herätyksestä. Ruohomäen helluntaiherätyksen historiakirjasta (Karismaattisuuden kutsu) voi tutustua Barrattin ja Azusa-kadun veikkosten kirjeenvaihtoon. Totta, Barratt toi henkikasteopin Suomeen, mutta hän ei sitä keksinyt. Hänen ”henkilökohtainen helluntaikokemuksensa” lähinnä vahvisti hänen Azusalta saamansa opin, ei toiminut sen pohjana ennen oppia.
PoistaToiseksi, olen kuullut kertomusta, että koko käsitys henkikasteesta ensitodisteena juontaa juurensa Charles Fox Parhamin Topekan/Kansasin raamattukouluun. Porukka olisi siellä kehittänyt käsityksen, että henkikasteen merkkinä on kielilläpuhuminen (tämän he johtivat Raamatusta – ottamatta tässä kantaa, onko oppi oikein vai ei). Tämän jälkeen tarina menee niin, että he rukoilivat, kunnes alkoi tapahtua, eli kunnes väki alkoi puhua kielillä. Eli näin ollen voisin väittää, että kokemus ei edeltänyt raamatuntulkintaa heidän tapauksessaan. (Historiantuntemustani saa kritisoida, koska siitä on jo tovi, kun luin aiheesta.) Joudun siis olemaan eri mieltä historiallisesta rekonstruktiostasi, ja näin ollen käsityksestä, mikä on helluntailaisen henkikasteopin pohja. Totta kai mukana on kokemuksen vaikutusta, sitä on vaikea kiistää (jos homma ei olisi ”toiminut”, kukaan ei olisi sitä niin liekeissä saarnannut).
Olen sympaattinen kannallesi siinä, että henkikasteoppia voisi oikeasti avata keskustelulle – mitä se on, mitä ei, ja mitä ihmettä siihen liittyy. Samoin kertaluontoisten kokemusten suhde Hengen täyteyteen voisi olla hyvä pöllyttää auki. Kuitenkaan en sanoisi, että helluntailainen oppinäkemys on ”heikosti perusteltu”. Jos taistellaan siitä, tuleeko henkikaste uskoontulossa vai onko se erillinen yliluonnollisesti voimaannuttava kokemus, meillä on edessä teknistä vääntöä siitä, luetaanko Luukasta (Apt.) Paavalin (esim. Room.) valossa vai toisin päin. Paavali puhuu Hengen osallisuudesta pelastavana eli soteriologisena asiana (”jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei voi olla hänen omansa”), kun taas Luukas tuntuu yhdistävän Hengen saamisen voimaannuttavaksi elementiksi (”saatte voima korkeudesta ja tulette olemaan minun todistajiani”). Keissi ei ole ihan mielestäni olankohautuksella ohitettava. Kuitenkin myös helluntailaisuudesta löytyy ääniä, jotka kannattavat esittämääsi käsitystä henkikasteesta.
Jaan ajatuksesi siitä, että henkikastekokemuksen tavoittelu johtaa myös sielunhoidollisiin haasteisiin. Niistä lisää jatkossa.
Mikä oikeasti oli noiden raamattukoululaisten löytö?
VastaaPoistaSe, että Pyhän Hengen kasteen merkki on kielilläpuhuminen vai se, että kielilläpuhumisen armolahja ei jäänyt apostoliseen aikaan.
Toisaalta jonkunmoisena totuutena pidetään sitä, että helluntailaisuus sai alkunsa Azusa kadulta, jonne yksi em. raamattukoululainen Seymour oli muuttanut.
Laitanpa tähän pienen lainauksen esille ottamastasi Ruohomäen kirjasta 'Karismaattisuuden kutsu' sivulta 198
"Oli jo lokakuu 1906, kun Parham pääsi vihdoin tulemaan. Kun hän tuli Azusa-kadulle ja näki kokoustoiminnan, hän järkyttyi vallitsevasta tilanteesta. Parham päätti heti puuttua ongelmiin ja oikaista kokouksessa esiintyviä ääri-ilmiöitä. Hänen mielestään kokousten ilmapiiri oli fanaattista, joka oli ylittänyt kaikki sovinnaisuuden ja terveen järjen rajat. Saarnattuaan siellä pari kolme kertaa kaksi Seymourin vanhinta kertoi 'Apostolisen uskon apostolille', että häntä ei kaivata tässä paikassa.
Tämä oli yllättävä käänne asioihin, sillä Seymour oli nimenomaan pyytänyt häntä apuun, jotta voitaisiin tehdä ero oikean ja väärän välillä. Azusan kokouksissa oli alkanut esiintyä spiritistien vaikutusta, hypnoottisia voimia ja ruumiillista vääntelyä. Kun sitten Parham saapui Azusaan,hän päätti käyttää hengellistä auktoriteettiaan ja palauttaa järjestys. Mutta hän kärsi melkein heti ankaran tappion. Jälkeenpäin hän muisteli Azusan tilannetta:
"Kiirehdin Los Angelesiin ja minun suureksi yllätyksekseni ja hämmästyksekeseni huomasin tilanteen pahemmaksi kuin olin osannut odottaa. Veli Seymour tuli luokseni avuttomana ja sanoi, ettei hän kyennyt 'patoamaan veden virtausta' kun se alkoi nousta. Istuin Azusan puhujakorokkeella ja näin lihalliset manifestaatiot (Parham todennäköiseati tarkoittaa erilaisia ruumiin liikkeitä), spiritistisen ohjauksen, näin myös ihmisten harjoittavan hypnotismia alttarilla henkikastetta odottavien kanssa, vaikka tosin monet saivat myös oikean Pyhän Hengen kasteen"
Kysyisinkin, että mikä oppi vaikuttaa helluntailaisuudessa ja varsinkin uushelluntailaisuudessa: Parhamin oppi vai se mitä nähtiin Azusa -kadulla?
Aika monelta on jäänyt huomaamatta myös se mitä T.B.Barratin kerrotaan sanoneen
(lainaus kirjasta Martin Ski: T.Barrat - Helluntaiapostoli, RV)
Vain joitakin päiviä tuon niin ihmeellisen marraskuun 15. päivän 1906 jälkeen - tulikruunuineen, tulikielineen ja kielilläpuhumisineen - hän osallistui erääseen kokoukseen New Yorkissa.
>>Kokoukseen, jossa olin maanantai-iltana, hiipi vieras henki jonkun todistaessa. Se oli täysin Jumalan minulle antaman Hengen vastainen. Minä en voi yhtyä siihen lihalliseen meteliin, jota jotkut pitävät, enkä noihin villeihin hyppyihin, aivan kuin he olisivat leikkikentällä. Lähdin kokouksesta yhdessä sisareni kanssa, joka merkillisen sattuman johdosta oli myös paikalla.
Minä riemuitsen ja voin huutaa halleluja yhdessä iloisten sielujen kanssa Siionissa, mutta hurjat huudot ovat aivan toista...>>
t. Knuutti
jatkoa...
VastaaPoistaEn ole vielä tähän päivään mennessä päässyt selville mikä oli oikeasti T.B.Barrattin oppi ja mikä oli Gerhard Olsen-Smidthin vaikutusta Suomen helluntailaisuuden alkuaikoina.
Kyseisillä herroilla oli näkemyseroja, joista mainitaan - että niitä oli - vain lyhyesti kirjassa 'Brofeldt, Pietari: Helluntai-herätys Suomessa : muistelmia 20 v. ajalta, Helluntaikansa, 2005'
Sattuneista syistä Gerhardin osuus on vaiettu helluntaihistoriikeissa ja helluntailaisuuden tulo Suomeen on laitettu Barratt'in tiliin.
Soppaan vaikutti myös narvalaisuuus omine ilmiöineen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Narvalaisuus
Luettuani joitain Barrattin saarnoja, olen tullut siihen käsitykseen, että Barrat oli uskossaan terveellä pohjalla. Oikeastaan näen jonkunmoisen ristiriidan hänen saarnojensa ja tuntemani helluntaiherätyksen tai sen historian välillä.
Pieni taustatieto Barratin kokemuksiin:
Hän piti aluksi 7.10.1906 saamaansa kokemusta Pyhän Hengen kasteena, mutta joidenkin "Los Angelesin ystävien" vaikutuksesta, hän alkoi kutsua 15.11. saamaansa kielilläpuhumisen armolahjan saamispäivää Pyhän Hengen kasteeksi.
Väistämättä mieleeni on tullut, että Barrat tuli uskoon 7.10.1906 ja, että hän sai silloin Pyhän Hengen kasteen. Marraskuun 15. hän alkoi puhua kielillä.
Tuollaiselta ajatukselta noin myöhäisestä uskoon tulosta ei voi välttyä kun lukee Barrattin elämäkertaa ja hänen uskonnollista puuhasteluaan aiempina vuosina - koko Ameriikan reissullekin hän lähti vain kerätäkseen rahaa kirkkorakennusta varten.
Tuon Helluntaiapostoli - kirjan kirjoittaja Martin Ski kirjailee näin:
"Jos Barrat olisi tulkinnut niin, että hänen lokakuun 7. päivänä 1906 saamansa kokemus oli todellinen henkikaste ja täsmentänyt, että hänen marraskuun 15. päivänä saamansa kielilläpuhumiskokemus oli hänelle persoonallisesti annettu armolahja, olisi koko helluntaiherätyksen henkikasteesta ja kielilläpuhumisesta voinut muotoutua erilaiseksi."
t. Knuutti
Kiitän taustoittamisesta ja lainausten postaamisesta, jolloin ne ovat porukan luettavissa! Helpottanee keskustelun seuraamista.
PoistaMikä oli raamattukoululaisten löytö? Molemmat, veikkaan. Eli oppi siitä, että kielilläpuhumisen armolahja ei jäänyt apostoliseen aikaan, ja että henkikasteen merkkinä on kielilläpuhuminen. Se, ovatko nämä totta, on tietysti ihan eri asia, eikä sitä voi ratkaista historiallisella katsauksella.
Totta, että Parhamin oppilas Seymour pisti Azusalla tuulemaan; ilmeisimmin hän sai käsityksensä Topekalla, ja sieltä vei sen Azusalle. Kun Parham yritti hillitä toimintaa Azusalla (ei vähiten myöskään rasistisista syistä, koska hänen mielestään mustien ei sopinut saada olla samassa asemassa kuin valkoisten), häntä ei kuunneltu. Iso syy oli tietysti, että porukka oli liian tohkeissaan ja innoissaan, että häntä olisi voitu kuunnella.
Voitko tarkentaa, mitä tarkoitat uushelluntailaisuudella? Itse en tässä yhteydessä ole varma, viittaatko ”opilla” konkreettiseen oppiin, vai tarkoitatko enemmän ”henkeä”. Opista puhuttaessa on vaikea tehdä eroa Azusan ja Topekan välillä (ainakaan kielilläpuhumisasiassa), koska ne olivat suoraa sukua toisilleen.
Tässä kohdassa on vaikea sanoa, miten voidaan määritellä, onko Barratt ”uskossaan terveellä pohjalla”. Tietysti ensin pitäisi todeta, että ”terveen” määrittely on kauhean subjektiivista meillä, jos määrittelemme ”terveen” sellaiseksi, mistä itse pidämme. Toiseksi, eikös Barrattilla ollut myös jotain tekemistä pyhitysliikkeen kanssa? Tästä syystä hänen määritelmänsä erilaisten kokemusten luonteesta lienee sidottu hänen teologiseen kokonaiskäsitykseensä, ja näin meidän näkökulmastamme hänen asioille antamansa merkitykset voivat olla vaikeasti hahmotettavia. Kolmanneksi, en pidä ihan reiluna sitä, että Barrattin matka tuomitaan siksi, että hän meni sinne hankkimaan rahoitusta kirkon rakentamiseksi. Ei kai sellaisessa ole mitään väärää, päinvastoin? Eikö logiikka ole vähän sama kuin siinä, että tuomittaisin Fidan Eväät elämään -keräyksen koordinaattorit lihallisiksi, koska he keräävät vain rahaa?
Se on kuitenkin totta, että jos hänen teologiansa olisi ollut erilaista, Suomen helluntailaisuuden teologia saattaisi olla erilaista nykyään. Ehkä, ehkä ei – on vaikea arvioida historiallista prosessia, koska siihen olisi saattanut vaikuttaa myös joukko muita tekijöitä.