Jeesus, Johannes ja hengellisen väkivallan määritelmä: Vastaus 1/3

Blogin aloitusviestiin tuli keskustelujen lomassa suoraan kirjoittajille suunnattu kysymys. Vastaan kysymykseen mielelläni vähän tarkemmin, koska olisin muutenkin kirjoittanut jossakin vaiheessa aihealueesta. Tehdään se siis tässä.

Viittaan tässä Anonyymin kommenttiin, jonka inspiroituneena kirjoitan vastaukseni:

Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. [– –] Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä? 

Näillä kysymyksillä en pyri vähättelemään sitä, jos joku johtava hahmo herätysliikkeessä on tehnyt esim. johtamiseen liittyviä syntejä. Nekin ovat vääryyttä ja Jumala vihaan vääryyttä.

(Lue kommentti kokonaisuudessaan tästä) 

Anonyymi kysyy, mihin hengellisen väkivallan rajat tulisi vetää, ja mikä on meidän mielipiteemme asiasta. Vastaan tässä omasta puolestani; Matti (1, 2) ja Anna ovat kirjoittaneet jo omia pohdintojaan asiasta.

Jaottelen vastaukseni kolmeen osioon, koska muuten nämä postaukset paisuisivat niin pitkiksi, että kukaan ei jaksaisi näitä lukea. Ensimmäisessä eli tässä osiossa kehittelen jotain ajatuksia hengellisen väkivallan määrittelemisestä. Toisessa osassa tarjoan jotain alustavia ajatuksia kristityn suhteesta omaan yhteisöönsä ja ympäröivään yhteiskuntaan: mitä saa sanoa, vai saako mitään. Kolmannessa osiossa tarjoan jotain pohdintoja Anonyymin esille nostamiin raamatunkohtiin.

Mikä on hengellistä väkivaltaa?

Kuten Annakin viestissään jo ehti kommentoida, hengellisen väkivallan määritteleminen ei ole ollenkaan niin helppoa, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi. Tärkeää on myös huomata, että kaikki hengellinen vallankäyttö ei ole hengellistä väkivaltaa. Valta kuuluu oleellisena osana useimpiin uskonnollisiin järjestelmiin: Raamatun selittäjät, pastorit, papit, kulttijohtajat, vanhimmistoveljet, saarnaajat, shamaanit, profeetat ja akateemikot saavat eri järjestelmissä eri määriä valtaa: heidän sanaansa kuunnellaan, ja heidän mielipiteellään on painoarvoa. Normaali vallankäyttö ei ole itsessään väärin, paitsi ehkä anarkistien mielestä. Kuitenkin valta tarjoaa mahdollisuuksia väärinkäytölle.

Eri kirjoittajat tarjoavat erilaisia määritelmiä hengelliselle väkivallalle, mutta he myös kritisoivat toistensa määritelmiä (liian epämääräinen, liian kapea, liian laaja). En tee tässä syvällistä analyysiä siitä, mikä pohjimmiltaan on hengellisen väkivallan olemus, vaan annan joitakin työmääritelmiä, joita on tähän mennessä käytetty (tarkemmasta määrittelystä kiinnostuneita kehotan tutustumaan lähteluettelooni). Kukkula lainaa Juutisen (1989) gradun erästä määritelmää:

hengellinen väkivalta on ihmisoikeuksiin kuuluvan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden riistämistä tai rajoittamista tai henkilön henkistä alistamista uskontoon, sen normeihin vetoamalla (Juutinen 1989, 71, teoksessa Kukkula 2007, 13).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen työn väkivaltatyöryhmän mukaan

 “hengellinen väkivalta” voidaan katsoa sellaiseksi uskonnollissävytteiseksi käyttäytymiseksi, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Viljanen 1985, 29–31, teoksessa Kukkula 2007, 13.)

Kukkula (ja Nieminen) määrittelevät uskonnollisen painostuksen hengellisen väkivallan alalajiksi (huomaa, että määritelmä muistuttaa hyvin paljon edellistä):

”uskonnollinen painostus on sellaista uskonnollisesti perusteltua käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin tai vaatimuksin tai uskonnollisesti perusteltuja fyysisiä tai taloudellisia pakotteita käyttäen toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Nieminen 1990, 18–20 teoksessa Kukkula 2007, 14.)

Asiaa voidaan tarkastella myös muista suunnista; esimerkiksi Ruoho (2010, 7, 9–10) pohtii hengellisen väkivallan ja aivopesun suhdetta gradussaan.

Rajanvetoa

Hengellisen väkivallan määritelmässä on oltava tarkkana, että se ei ole liian laaja. Jos kaikki on hengellistä väkivaltaa, mikään ei ole hengellistä väkivaltaa. Toisin sanoin, jos termi on liian laajasti määritelty, se menettää merkityksensä, koska kaikki saadaan ympättyä sen alle.

Jotta harjoitettua painostusta voidaan kutsua uskonnolliseksi, on painostuksen myös liityttävä jollakin tavalla uskonnollisiin perusteluihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painostajan pitäisi itse tietoisesti ja suullisesti myöntää painostamisensa. (Nieminen 1990, 21, teoksessa Kukkula 2007, 15.)

Keskeistä on myös se, että hengelliseen väkivaltaan liittyy uskonnollinen motiivi tai tähän rinnastettavissa oleva uskonnollinen ulottuvuus. Uskonto on syynä väkivaltaan, tai se on väkivallan väline. Pappi, joka pahoinpitelee aviopuolisonsa, ei ole varsinaisesti hengellisen väkivallan harjoittaja, sillä hänen tekoonsa ei liity uskonnollista motiivia. Tekijän uskonnollisuus ei siis vielä riitä määrittelemään tekoa hengelliseksi väkivallaksi. Kyseinen tapaus muuttuisi hengelliseksi väkivallaksi, jos pappi kertoisi Jumalan kehottaneen häntä kyseiseen tekoon. (Sulander 2003, 8).

Sulanderin kommentti on tärkeä, koska se pakottaa meidät erottamaan eri väkivallan muodot, joita yhteisössä tapahtuu: kaikki ei ole suoraan hengellistä väkivaltaa. Seurakunnassa voi olla idiootteja, jotka tekevät muiden elämästä vaikeaa, mutta he eivät perustele toimintaansa hengellisesti; tällöin asian leimaaminen hengelliseksi väkivallaksi on yliammuttua. Rajanveto on myös hieman haasteellista, koska vääristynyt vallankäyttö ja väkivalta voivat saada jossakin vaiheessa uskonnollisen perustelun, ja näin tekoon tulee hengellisen väkivallan ulottuvuus. Esimerkiksi setämies, joka lestadiolaisessa yhteisössä käyttää hyväksi pikkulasta, ei vielä sellaisenaan harjoita hengellistä väkivaltaa; hengelliseksi väkivallan ulottuvuuden teko saa viimeistään siinä vaiheessa, kun lasta käsketään uskonnollisilla motiiveilla antamaan teko anteeksi, eli unohtamaan ja olemaan hiljaa. 

Subjektiivisuus hengellisessä väkivallassa

Anna viittasi siihen, että hengellinen väkivalta on usein koettua väkivaltaa: mikä toiselle on ihan normaalia, on toiselle maailmaa tuhoava kokemus. Esimerkiksi Kukkula lähestyy gradussaan ihmisten kokemuksia, jotka he määrittelevät hengelliseksi väkivallaksi.

On kuitenkin muistettava, että se mikä voi olla toiselle väkivaltaa, voi taas toiselle antaa määrätynlaista turvallisuuden tunnetta. Ihmiset, jotka kaipaavat tiukkoja auktoriteetteja, voivat kokea tiukkojen normien tuovan turvallisuutta, eivätkä koe niitä ollenkaan väkivaltaisina. (Jantunen & Pyykkönen 1983, 5.) Tämä tekee uskonnon niin positiivisten kuin negatiivistenkin piirteiden määrittelemisen ja tutkimisen varsin haasteelliseksi, koska ei ole yksiselitteistä määritelmää sille, miksi toiset kokevat eri uskonnon muodot ahdistavina ja painostavina, ja miksi toisille nämä samat muodot voivat olla elämää rikastuttavia. Kysymyksessä on aina subjektiivinen kokemus painostuksesta. Se, mikä toiselle luo ahdistusta, luo toiselle turvallisuutta. Tämän vuoksi tiukkojen mittausten tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta samalla myös haastavaa ja se asettaa tutkimukselle tietyt rajat. (Kukkula 2007, 2.)

Kuten edellä olevasta käsittelystä  huomataan, hengellisen väkivallan tyhjentävä määritelmä on ongelmallista. Samoin rajatapauksissa voi olla tärkeä muistaa, että asia on monimutkainen. Sulander jättää gradussaan hengellisen väkivallan määrittelyn pienesti auki: 

Tarkkaa rajaa sen välille, mikä on hengellistä väkivaltaa ja mikä ei, näyttää olevan vaikea vetää.
– – Tarkoitus ei tässä olekaan muodostaa mitään tarkkaa hengellisen väkivallan määrittelyä vaan antaa perustaa pohdinnalle. Kuva hengellisestä väkivallasta nousee lopulta vasta hengellistä väkivaltaa kokeneiden kuvauksista. (Sulander 2003, 8).

Eli mitä?

Hengellisen väkivallan tiukkarajainen määrittely ei ole helppoa. Edellä olleen keskustelun perustella voidaan kuitenkin sanoa, että hengellinen/uskonnollinen väkivalta on vallankäyttöä, joka (a) perustellaan uskonnollisin motiivein ja selityksin sekä (b) aiheuttaa henkistä, fyysistä tai muuta tuskaa objektilleen. Molempien ehtojen on täytyttävä, jotta toiminta olisi hengellistä väkivaltaa. 

Kokonaisuutta vaikeuttaa myös yllä ollut kommentti kokemusten subjektiivisuudesta. Tässä kohdassa määritelmät vaikeutuvat: ihmiset kokevat asiat hyvin eri tavalla. Menneillä kokemuksilla on erityisen suuri vaikutus: tasapainoisesta seurakunnasta kotoisin oleva (tai tasapainoinen ateisti) saattaa suhtautua lopun ajoilla pelottelevaan katusaarnaajaan lähinnä säälivästi tai huumorilla; sen sijaan lahkolapsuuden viettänyt saattaa tarvita kokemuksesta selviämiseen tukkupakkauksen Diapamia ja Dawkinsin kirjallisen tuotannon läpilukemisen. On siis tunnustettava, että toisista pieneltä tuntuvat asiat saattavat olla ratkaisevan ahdistavia toisille.

Tietysti oman lisänsä kokonaisuuteen tuovat mielensäpahoittajat, jotka itkevät kaikesta mahdollisesta:  kaikki on väärin ja hengellistä väkivaltaa, jos missään koskaan milloinkaan missään tilanteessa ikinä mainitaan uskonnosta. He pitävät perustavaa laatua olevana oikeutenaan olla koskaan törmäämättä ihmisiin, joilla on erilaisia uskonnollisia käsityksiä kuin heillä (tai joilla ylipäätään on uskonnollisia käsityksiä), ja nostavat kauhean älämölön joka kerta, kun joutuvat törmäämään tällaisiin tapauksiin. He tuntuvat olevan eniten pahoillaan siitä, että Euroopasta ei ole vieläkään saatu kitkettyä kaikkea uskonnollisuutta pois. Tiukka mielipiteeni on, että tällaisten ääritapausten ei tulisi antaa johta keskustelua aiheesta. Näin ollen hengellisen väkivallan määritelmän tulisi olla sellainen, että se on sensitiivinen ammattimaisille mielensäpahoittajille, joiden elämän päätehtävä on loukkaantua kaikesta ilman parempaa syytä. 

Kokoavasti vielä, että edellä olevan käsittelyn tarkoitus ei ole sanoa, että mitään hengellistä väkivaltaa ei ole, tai että suhtautuisin asiaan kevyesti. On olemassa räikeitä tapauksia, joissa ei voi muuta kuin huutaa "väkivaltaa!" ja tuomita teon. Tarkoitukseni on tuossa osoittaa, että termin määritelmä ei ole yksiselitteistä, ja että harmaa alue voi olla suurempi, kuin monet ehkä tahtovat uskoa. Tulkinnanvaraisuus tulee siis sisältymään osaan keskustelusta, joka koskee ihmisten kokemuksia hengellisestä painostuksesta ja väkivallasta.

KIRJALLISUUTTA

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan. Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro Gradu. Turku: Turun yliopisto. 

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta. Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Helsinki: Helsingin yliopisto. 

Sulander, M. 2003. Hengellä hakatut. Hengellisen väkivallan kokemus, kokemus yrityksestä päästä irti hengellisestä väkivallasta ja hengellistä väkivaltaa kärsineiden kokemukset autetuksi tulemisesta. Pro Gradu. Joensuu: Joensuun Yliopisto.