sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Pyhä nauru – Helluntaihuumorista ja kristillisestä nauramisesta

Nauru ei ole ensimmäisiä asioita, joita ihmisille tulee mieleen seurakunnasta. Nauruherätys on jo jäänyt historiaan, ja kristinusko herättää monelle suomalaiselle mielikuvia enemmän sitruunaa syöneistä, mustapukuisista tuomiorovasteista. Kuitenkin naurulla on oma asemansa helluntailiikkeessä.

Helluntailaisilla, erityisesti nuoremmalla polvella, on tapana käsitellä asioita huumorin avulla. Osansa saavat menneisyyden muodot, nykyiset ihanteet sekä kaatajasaarnaajat. Sama nuorisojoukko voi perjantai-iltana matkia ylistyskokousta, heiluttaa käsiään ja sätkiä maassa kunnon naurunremakan keskellä. Kuitenkin sama joukko voi lauantai-illan nuortenillan ylistysosuudessa seistä paikallaan, laulaa kädet kohotettuina ja täydestä sydämestään etsiä Jumalan kohtaamista. Kuvio ei ole siis yksinkertainen.

Kaverini esitti, että helluntailaisilla ja luterilaisilla on erilainen tapa käsitellä asioita. Hän tuli uskoon helluntailais-karismaattisissa piireissä, joissa on normaalia käsitellä asioita huumorin keinoin ja nauraa itselleen. Hän meni kuitenkin raamattukouluun Suomen Raamattuopistolle (SRO). Kun hän oli siellä rennossa tilanteessa, ja heitti opiskelukavereilleen huumorimielessä kommenttia luterilaisesta kasteesta, he olivat melkein hämmentyneitä: ”siis kun meillähän on tämä oikea käytäntö”. Hän epäili, että helluntailaiset olisivat tilanteessa ainakin hymähdelleet.

Mietin tässä tekstissä, miten huumoria käytetään helluntailaisuudessa, ja millaista huumoria on kristillisessä ajattelussa perusteltua käyttää. Lisäksi pohdin huumorin terapeuttista merkitystä. Lähestyn asiaa kristillisen kentän sisäisestä näkökulmasta, joten käsitystä Jumalan olemassaolosta ei pyydellä anteeksi.

Nauru asioiden työstämisessä

Nauraminen on asioiden katsomista uudesta näkökulmasta, yllätyksellisyyttä ja kaiken lisäksi sosiaalista liimaa. Eräs huumorin puoli on myös kritiikki: siinä nostetaan asia esille paljaana, uutta taustaa vasten, ja nähdään se sellaisena, millaisena se on: erilaisena, kuin mihin on totuttu. Seurakunnissa havahdutaan ajoittain siihen, että maailma seurakunnan ympärillä muuttuu, mutta seurakunnassa voi vieläkin hengittää ilmaa, joka on pakastettu kolmekymmentä vuotta sitten. Moni saattaa olla tottunut tähän, mutta erityisesti nuoret näkevät tämän selvästi. Ai että kuinka niin joskus meidän juttumme ovat vain yksinkertaisesti outoja, eikä se johdu evankeliumin hullutuksesta tai Jumalan toiminnasta, vaan ihmisistä. Kun ehtoollisen ilojuhla on tummapukuisten miesten haamukulkue, kun Pyhän Hengen toiminnan varjolla hyväksytään hengellistä väkivaltaa (”katso, lapseni, tuossa vieressä on tuleva miehesi...”) ja toinen toistaan eksoottisempia jännyyksiä, ja kun ainoat hyväksyttävät toimintatavat ovat 50-luvulla keksittyjä (tervetuloa telttakokoukseen!), voi olla tarve sanoa jotain poikkipuolista – vaikka hymy suupielessä. Nauru on joskus pohdintaa, silmien avaamista ja itsensä näkemistä uudessa valossa. (Tämä on eri asia kuin se, että nuori sukupolvi ei arvostaisi vanhojen työtä; tästä enemmän jossakin myöhemmässä postauksessa.)

Helluntailaisuudessa nauretaan yllättävän paljon asioille. Liikkeellä on villi menneisyys, joten yhtä sun toista käsiteltävää saattaa olla. Helluntailaiset (erityisesti nuoret) käyttävät asioiden, uskonsa ja elämänsä työstämisessä SHIP-menetelmiä: Sarkasmia, Huumoria, Ironiaa ja Parodiaa.

Monet nuoret käyttävät huumoria (todennäköisesti tiedostamattaan) käsitelläkseen sitä, miten he voivat löytää paikkansa helluntailiikkeessä ja suhteessa Jumalaan. Toisaalta on ääniä, jotka käskevät mukautumaan seurakuntakulttuuriin sellaisena, kuin se oli viisikymmentä vuotta sitten, toiset äänet käskevät mukautumaan nuorteniltakulttuuriin, ja kolmannet äänet puhuvat siitä, miten kokonaisuus suhteutuu ympäröivään kulttuuriin ja muuttuneeseen maailmaan. Millaisia meidän tulisi olla, millaisia me saamme olla, millaisia meidän ei tulisi olla, ja mitä ihmettä meidän pitäisi kopioida ja mistä? Välissä äänten ristiaallokko on voimakasta: jotta voisimme olla todellisia Jeesuksen seuraajia, onko meidän seurattava kaikessa menneitä (kieltämättä ajoittain väkeviä) sukupolvia, vai onko meidän tulkittava asia jotenkin uudestaan – ja jos on, niin miten?

”Ei ole kuules naurun asia!” – Rajoissa vai rajatta?

Kaikki eivät halua nauraa hengellisten teemojen kanssa; toiset pitävät kaikkea hengellistä huumoria parjauksena ja jumalanpilkkana. TV:stä tuli aikanaan dokumentti Nuoret hihhulit, jossa itse asiassa koko blogia kirjoittava revohka oli mukana. Ohjelma herätti yhtä sun toista kohua, mutta erityisesti helluntai-iltamat, joissa käsiteltiin helluntailaisuuden eri muotoja huumorin kautta, herätti pahennusta. Siinä parodioitiin kokouskaavoja, kommentoitiin pukeutumisvaatimuksia ja ylipäätään sitä painolastia, joka on tullut menneiden sukupolvien perintönä. Osa huumorista oli puhdasta traumojen purkua, kun taas osa oli pohdintaa siitä, miten meidän tulisi tehdä asiat, ja pitääkö meidän uskomme näyttää tänä päivänä samalta kuin menneinä aikoina. Yllättävän moni tuntuu vaativan, että meidän tulee näyttää myös ulospäin samalta, jotta voisimme elää samaa elävää uskoa todeksi. Silloin voi olla vapauttavaa pitää hauskaa asian kustannuksella.

Toisena henkilökohtaisena esimerkkinä on kirjoittamani Kaanan kielen sanakirja, jossa heittelen kieli poskessa selityksiä helluntailatinankielisille fraaseille. Pääasiassa kirja otettiin ymmärtäväisesti vastaan (luonnollisesti, kun ottaa huomioon raivokkaan ennakkosensuurin), mutta ainakin yksi kirjoitus Netmissionin foorumilla kommentoi, että siitä tuli ” hallaa Raamatun sanaa kohtaan ja [jos Onni Haapala olisi sen tehnyt] huumorikin kuvineen olisi ollut enemmän Jumalaa kunnioittavia.” Kun kommentoin jotain niin viatonta kuin kielenkäyttöämme, asia nähdään jumalanpilkkana.

Harva ihminen väittää, että kaikelle saa nauraa. Kokeile nauraa katulapsille, maahanmuuttajille, keskitysleireille, Afrikan raiskaussodankäynnille, vammaisille, Nanjingin verilöylylle, Ruandan kansanmurhille tai Stalinin puhdistuksille. Naura vaan, sika, mutta kummasti ympärilläsi on hiljaista. Teknisesti ottaen kukaan ei kiellä nauramasta esimerkiksi Auschwitzin polttouuneihin käveleville juutalaisille, mutta toisaalta tämä valottaa takaisin myös naurajaa: ai että sinun mielestäsi on huvittavaa, kun valtava määrä ihmistä teurastetaan kylmäverisesti? Huumorilla on siis rajansa joka paikassa. (Tässä on kuitenkin tärkeää huomata sävyeroja: voin pitää Pohjois-Korean tilannetta naurettavana farssina, ja kuittailla maata hallitsevalle kimileegiolle – joista pääosa on jo kuolleita – mutta en pidä yhtään hauskana niitä hirveyksiä, joita rajojen sisällä tapahtuu.)

Kristillisessä yhteisössä huumorin raja menee viimeistään siinä, että Jumalaa ei pilkata. Tai siis, naura vaan Jumalalle, mutta hän on kuitenkin se, joka saa viimeiset naurut, jos lähdet kilpasille. Tuntuu oudolta ajatella, että kristityt pilkkaisivat sitä Jumalaa, jota he väittävät palvovansa. Eli kyllä, siinä on kristityillä raja.

Kristillisessä kentässä on kuitenkin se ongelma, että ihmisten ja Jumalan osuus on väkisinkin sekoittunut toisiinsa. Kun saarnaaja puhuu pelkällä Kaanaan kielellä, huutaa kuin suolistotukoksinen myskihärkä, ja paasaa täysin tuulesta temmattuja asioita Raamatusta, mutta pystyy samalla välittämään evankeliumin perusasioita, ihmisiä voi tulla uskoon. Kyllä, Jumala on vaikuttanut ainakin siinä, että ihminen tulee uskoon, ja tämä on hienoa. Kuitenkin ihmisen osuutta on se, mitä hän häröilee, ja tätä voidaan kommentoida poikkipuolisesti. Samoin esimerkiksi telttakokoukset olivat aikanaan melkoisen päteviä evankeliointiratkaisuja; kuitenkin nykyään niiden toimivuudesta voi olla montaa mieltä – moni näkee ne mieluummin syväjäädytettynä historiana, joka kaivetaan aina kesäisin pakastimestaan, kun ihmiset haluavat mennä muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Kuinka siis on? Voinko kritisoida ensimmäisen esimerkin saarnaajan toimintaa ilman, että kritisoin Jumalan toimintaa? Tai voinko kritisoida nykyistä telttakokouskäytäntöä kritisoimatta sitä, että ne ovat joskus toimineet, tai että Jumala voi vieläkin siellä tehdä jotakin?

Tässä tulee suuri valaistumiseni ja tämän jutun villakoiran ydin: hengellisessä elämässä ihmisten osuus on kuin kietoutunut Jumalan osuuteen: ne ovat kuin kaksi toisiinsa kierrettyä köyttä, joita on vaikea erottaa toisistaan muuten kuin teoriassa. Vaikka sinä olisit täysin perillä siitä, että kritisoit vain ihmisten osuutta, joku saattaa käsittää, että kritisoit Jumalan osuutta. Ensimmäinen ryhmä nauramisen kieltäjistä on niitä, jotka eivät huomaa tätä eroa. Minä voin tehdä parodiaa kaatajasaarnaajista, jotka heittävät kohteitaan judoheitoilla maahan; kuitenkaan minä en pilkkaa sitä, jos joku nyt ihan oikeasti kaatuu rukoiltaessa.

Toinen nauramisen kieltävä ryhmä ovat ne, jotka ihan oikeasti näkevät ihmisten rakenteet niin pyhinä, että niihin ei saa koskea. Telttakokoukset ovat pyhä formaatti, koska Jumala toimi sen kautta 50-luvulla. Hengellinen laulukirja on pyhä ja kritiikin yläpuolella, koska Jumala on sen kautta koskettanut minua. Tietysti on mahdollista, että tämä on käytännössä kyvyttömyyttä erottaa ihmisen toiminnan osuutta asioista, mutta saattaa olla, että jotkut pitävät itse toimintatapoja maagisina ja siunattuina. Seurakunnissa nauramiskritiikin kohdalla on kysyttävä, milloin ihmisten järjestelmistä on tullut niin pyhiä, että niille ei saa nauraa? Jos ihmiset tekevät järjestelmiä, niiden on oltava avoimia kritiikille. Jos minä perustan seurakunnan, mutta tärkeimpänä asiana on se, että mitään ei saa kritisoida, homma karkaa väkisin väärille vesillä jossakin vaiheessa (totisuus on yksi vaarallisen lahkon tunnusmerkkejä). Tärkeää on siis ymmärtää, että kaikkea, mitä saa kritisoida tai arvioida, saa myös käyttää nauramisen maalitauluna.

Missä menee raja, jonka yli ei kannattaisi uskovana mennä? Se lienee jokaisen ihmisen itsensä löydettävissä. Tämän pitäisi toimia niin kauan, kun jokainen on sitoutunut kunnioittamaan Jumalaa, mikä lienee seurakunnassa suhteellisen toivottavaa. Minun on vaikea tuntea toisen ihmisen ajatuksia, miksi hän heittää vitsiä jostakin asiasta, tai mitä hän pohjimmiltaan tarkoittaa; on parempi siis jättää asian tuomitseminen Jumalalle. Kukaan ei tietysti kiellä kysymästä, mitä tämä toinen tarkoittaa asialla (siis jos sen osaa tehdä fiksusti, koska muuten tulee varmasti tappelu).

Tässä voisi tietysti käsitellä sitä, että terveen järjen käyttö ei ole koskaan kiellettyä. Toisten tahallinen mollaaminen ja ilkeä toisille ja toisten vilpittömille saavutuksille nauraminen ei ole koskaan reilua. Seurakunnallisessa kentässä nauru on kuitenkin monesti toisenlaista: se on tapa käsitellä sitä, mitä meiltä vaaditaan, ei sitä, mitä toiset ovat tehneet (on eri asia nauraa sille, että me menemme vieläkin telttakokouksiin, kuin sille, että 30-luvulla porukka henkensä uhalla järjesti telttakokouksia). Ajoittain mopo karkaa käsistä, ja siitä seuraava ihmisten parjaaminen ei ole koskaan kaunista.

Nauraa vai itkeä? Tapa käsitellä asioita

Nauraminen ei ole vain pelkästään oman traditionsa ja menneisyytensä analysointia. Nauraminen on tapa käsitellä vaikeita tai hämmentäviä asioita. Nauraminen tarjoaa tarpeellisen etäisyyden vaikeisiin asioihin, joita ei ehkä pystyisi puhumalla käsittelemään: ne saa käsivarrenmitan päähän, eivätkä ne ole suoraan sylissä. Nauraminen on myös tapa yrittää lähestyä vaikeita, hämmentäviä tai ristiriitaisia tunteita herättäviä asioita. Kun yläastelaiset nauravat seksille (”psihihihi pippeli kika-kika-kika!”), se on myös tapa käsitellä asiaa, joka kiinnostaa kaikkia, mietityttää kaikkia, jännittää kaikkia ja varmasti pelottaa kaikkia. On vaikea kuvitella seiskaluokkalaisia istumassa rauhassa sängynreunalla, siemailemassa Tehoa ja pohtimassa sitä, millaisia odotuksia ja pelkoja heillä on seksin suhteen. Että olenko outo, kun en ole vielä saanut, että asian kanssa on kauheasti paineita, että toimivatko värkkini tositilanteessa, että levitelläänkö minusta typeriä juttuja sen jälkeen, että itse asiassa olen ihan täynnä ristiriitaisia tunteita suhteessa itseeni, saati sitten seksin suhteen. (Itse en voisi edes kuvitella, että olisin silloin kyennyt noin kypsään ajatteluun, kun en meinaa vieläkään pystyä. Anteeksi tytöt, pojat kypsyvät hitaasti.)

Huumori vie asiat pienen matkan päähän. Kun niille on ensin nauranut, niitä voi tarkastella sen jälkeen vähän paremmin. Meidän kissamme haluavat aina haistella uusia asioita, ja vasta sen jälkeen suostuvat jotenkin tottumaan niihin. Kun asiat ovat tarpeeksi tuttuja nauramisen kautta, niitä voi peilata vakavammin.

Ketään ei yllätä, että seurakunnissa voi joskus tulla vastaan asioita, jotka tuntuvat hämmentäviltä tai pelottavilta. Samoin on vaikea väittää, ettei seurakunnissa koskaan kukaan saisi kipeää. Että rukoustilanteessa joku yrittää väkisin puristaa sinusta henkiä tai Henkeä sinuun, että ihmiset sanovat rumasti, että joku tuomitsee ajattelusi, tai että jumalakuvasi kieroutuu jonkun höyrypäisen vierailevan opettajan takia.

Joskus rankkojen kokemusten jälkeen ihmisten huumori voi olla ulkopuolisille julman kuuloista. Kuitenkin pitää muistaa, että rankkojen kokemusten jälkeen ihmisten kommentit sielunhoidossa voivat olla hyvin painokelvottomia; kyllä minä olen useamman kertaa tilittänyt, että tuntuu siltä, että tahdon ihan tosissani tappaa jonkun. Se ei silti tarkoita, että olisin hankkimassa aseistusta ja vaanimassa ihmisten pihapuskissa. Tunteet huutaminen ääneen vapauttaa, jonka jälkeen voi taas katsoa asiaa rakentavammin. Ei, en halua tappaa sitä ihmistä, mutta ilmeisesti pitäisi mennä juttelemaan. Tunnepuheelle on paikkansa sielunhoidollisessa asioiden purkamisessa – miksi ei myös pikimustalle huumorille?

Julkista vai ei?

Huumorin suhteen voi keskustella myös siitä, pitäisikö meidän seurakunnallinen huumorimme olla yhteisön sisäistä vai julkista. Eräs pastori nuhteli minua Nuoret hihhulit -ohjelman jälkeen ja sanoi, että tuollainen huumori on kyllä sellaista, että sitä voi heittää, mutta sitä ei pitäisi laittaa kaiken kansan näkyville. Mielessäni mietin, mikä siitä tekee erilaista, jos me teemme samaa julkisesti kuin mitä te teette pastorien teemapäivillä.

Verkosta löytyy OHO! Siioni -blogi, jossa vanhoillislestadiolaisuutta käsitellään huumorin keinoin. Eräs kommentoija arvioi blogia ja kritisoi:
Huumori omasta liikkeestä täytyy pitää omiensa keskuudessa, eikä vuotaa sitä näin kaikkien lukevitten tietoisuuteen. Ulkopuoliset eivät aina meidän huumoria ymmärrä, vaan näkevät sen helpommin sellaisena, ettemme arvostaisi kuitenkin oikeasti tätä uskoa. Minäkin tunnustan usein heittäneen OHO!-siionin kaltaista huumoria jopa puhujaveljien kanssa, eikä se ollenkaan tarkoita sitä, ettenkö kunnioittaisi vakaumustani.
On totta, että ulkopuoliset voivat ymmärtää yhteisön sisäisen huumorin väärin. On totta, että joku voi ajatella, että me emme ota vakavasti omaa uskoamme, vaan olemme valmiita pilkkaamaan asioita. Totta. Toisaalta on totta, että jokaisella ammattiryhmällä ja alakulttuurilla on oma huumorinsa, joka käsittelee heidän omaa alaansa itseironisesti (kapiaiset kertovat armeijavitsejä, gootit goottivitsejä, marjanpoimijat marjanpoimijavitsejä); tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he eivät arvostaisi itseään tai olisi valmiita puolustamaan omaa alaansa, jos sitä arvioidaan. Lisäksi kokonaisuudessa on se piirre, että kun sisäpiiriläinen sanoo sisäpiiriläiselle asiasta, tilanne on aivan eri, kuin että ulkopuolinen nauraisi asiasta. Kun mörkögootit naureskelevat itselleen ja miettivät, pitäisikö naama vetää Tikkurilan valkoisella talomaalilla (että tulisi tarpeeksi kalpeaa), pitäisikö käydä pöllimässä hautuumaalta kunnon kaularisti ja pitäisikö käyttää tynnyrinpuolikasta silinterihattuna, se on aivan eri asia, kuin ulkopuolinen kuittailisi asiasta.

Onko sillä mitään väliä, että ihmiset käsittäisivät meitä väärin? Saattaa olla. Tämä tuo tietysti vastuun ulottuvuuden huumoriin: jos ei halua sitä, että ihmiset voivat käsittää väärin, kannattaa varoa sanojaa. Toisaalta väärinymmärryksiä ei voi varoa loputtomiin, koska silloin ei uskalla kommunikoida mitään tai elää ylipäätään.

En osaa nähdä, että voisimme tasapainoisella huumorilla karkottaa pois niitä, jotka ovat kiinnostuneita uskonasioista. Jos sen sijaan näytämme, että emme ole jatkuvasti haudanvakavia, muutkin uskaltavat löysätä kravattiaan. On tärkeää huomata, että on eri asia olla vakavissaan kuin olla vakava. Joku voi olla täysin vakavissaan uskonsa kanssa, mutta vähemmän vakava seurakunnallisen traditionsa suhteen. Uskoisin, että tämän eron voi huomata. Voin siis elää täysillä Jeesukselle, mutta silti hihitellä ehtoolliskokousten pukupakolle.

14 kommenttia:

  1. Nauruherätykset jne. kuuluvat karismaattisen liikkeen toimintaan, ei Suomen helluntailaisuuteen. Sama asia kuin luterilainen pilkkaisi tilaisuuksissaan helluntailaisten kielimongerrusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viittasin nauruherätykseen johdantokappaleessa, jossa yleisesti käsittelin ihmisten mielikuvia seurakunnasta; siinä en zoomannut vain helluntailiikkeeseen, vaan yleisemmin kristinuskoon.

      Käytän sanaa "nauruherätys" viittaamassa yleisemmin ilmiöön, joka oli jossakin vaiheessa yleisempää (siihen tietysti liittyy paljon erilaisia hurmoksellisia piirteitä, joista nauraminen oli yksi silmiinpistävimmistä). Käsittääkseni niitä piirteitä oli myös helluntailaisissa seurakunnissa (muistan kyllä nähneeni hysteerisiä naurutuokioita helluntaiseurakunnista, vaikkakin useamman vuoden takaa), vaikka kaikki seurakunnat eivät tietystikään aiheesta innostuneet. Helluntailaisuudesta puhuttaessa voi harvoin tehdä kauhean suuria yleistyksiä, koska asiat ilmenevät virtauksina, eivät kokonaisuuksina, jotka koskisivat koko liikettä. Eli vaikka nauruherätys ei sinänsä tullut helluntailaisuuteen, se kävi kyllä kylässä osassa paikoissa, ja sen kanssa flirttailtiin toisissa paikoissa.

      Poista
  2. Uhkuuko sama lähde makeaa ja karvasta vettä?Kantaako sama puu hyviä ja huonoja hedelmiä?Onko koskaan nauru-vitsi tuokioiden jäljeltä äärettömän tyhjä olo? Minulla on monesti mennyt liian kevyeksi ja Pyhähenki on herätellyt tekemään parannusta. Me näemme
    toistemme "roskat" mutta emme huomaa omiamme. Eiköhän olisi parasta keskittyä säilyttämään oma sydämemme puhtaana ja sillä tiellä monet (turhat) naurut jäävät pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joudun tietysti kysymään, onko asioille nauraminen automaattisesti "karvasta vettä" ja "huonoa hedelmää"? Kuten ylempänä määrittelen, on eri asia nauraa meidän seurakunnallisille jutuille. Se on vähän sama asia, kun voidaan nauraa vaikka suomalaisuudelle [meidän loistava itsetuntomme ja meidän äärimmäinen puheliaisuutemme] tai pohjalaisuudelle [leviä murre, tapa heiluttaa puukkoa, tapa hankkia isompi navetta kuin naapurilla], joista molemmista saa hyvää huumoria. Kuitenkaan se ei välttämättä tarkoita, että siinä naurettaisiin Jumalalle.

      Tietysti jossakin vaiheessa asiat voivat karata lapasesta, ja jokaisella on varmasti karannut. Samoin jokaisella voi ihan normaali seurakunnan nykytilan pohtiminen karata rasasta: että pastori on huono, vanhimmisto on huono, piano on epävireessä ja kaikki on muutenkin pielessä, mutta jos minut päästettäisiin päättämään asioista, niin olis luvassa parempi huomen'.

      Huumorissa on tietysti monta eri ulottuvuutta. On eri asia miettiä huumorin keinoin vaikka miesten ja naisten eroja, mutta silti se on kaikkea muuta kuin samaa kuin oman vaimon kustannuksella nauraminen tai vaikka naisten mollaaminen.

      Poista
  3. Nuoret Hihhuli saarnaajatähti Marko Selkomaan Jumalan johdatus nokiamission raunioilla kesti 7 kk. Nyt hänen tiedot ja avauksensa on poistettu Missiomaailman sivustolta. Toivottavasti ei ole valvojien veljien tarvinnut ojentaa. RiVo odotti hänestä uutta Yli-Vainiota...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Missiomaailman tiedote asiasta osoitteessa http://www.missiomaailma.fi/index.php/8-uutiset/98-kiitos-yhteistyoestae

      Sanovat, että Marko oli Thunder Bayn Saalemin lähettinä heillä, ei suoraan työsuhteessa heillä. Neuvottelivat jatkosta ja siitä, että Marko olisi palkattu heille, mutta ei onnistunut. Tietysti voi vain arvailla tarkempia syitä, mutta en ensimmäisenä lähtisi spekuloimaan valvovien veljien väliintuloa; en ikinä ylläty, jos evankelista ei pysy kauhean kauaa paikallaan (ainakaan sellainen, joka pyörii muutenkin ympäri planeettaa). Tässä kohtaa sanottava, että oma kokemukseni Selkomaasta on, että vaikka hän on aika monen makuun liian innokas ja "väkevä", hän ei ole tyhjäpäinen eikä -sydäminen. En siis ensimmäisenä oleta, että siellä on sodittu miekoin ja seipäin. En kuitenkaan väitä, että tietäisin tuon siirron taustoja, koska en ole edes kunnolla seurannut tilannetta.

      Poista
  4. Minä olen tallentanut kaiken sen mitä Missiomaailma/Selkomaa ovat julkisuuteen tuottaneet, ja useita arkkeja onkin kertynyt, niiden kuittaaminen muutamalla lauseella yhteistyön päätyessä tuntuu vähintäänkin säälittävältä. Eiköhän monet hymähtele koko touhulle, ja taitaapi siitä Jumalakin saada osansa.

    Tieto Selkomaan parantamista diabetes,- keliakia ja sepelvaltimotaudeista ei ole ainakaan vielä ehtineet kyseisten liittojen rekistereihin, olen saanut kirjallisen vastauksen kyselyyni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sopii kysyä, niin miksi olet niin kiinnostunut Missiomaailmasta/Selkomaasta? Ovathan ne toki mielenkiintoisia, ei siinä mitään, mutta onko tämä jonkun akateemisen tutkimuksen vai henkilökohtaisen mielenkiinnon asteella?

      Kieltämättä jälkimmäinen kappaleesi viittaa mielestäni helluntailais-karismaattisen kristillisyyden mielenkiintoiseen osatekijään: ihmeitä harvemmin dokumentoidaan (tämä siis sitä vastaan, kuinka paljon niitä uskotaan tapahtuvan). Jokin ajattelumallissa sanoo, että se olisi väärin, tai että se olisi ihmeen epäilyä, joten sitä ei saa tutkia. Tässä yhteydessä en lähde argumentoimaan, tapahtuuko ihmeitä vai eikö tapahdu, mutta tuo piirre on mielenkiintoinen; henkilökohtainen todistus nähdään riittävänä, siihen ei tarvita lääkärien papereita. Liittyy jollakin tavalla käsitykseen yliluonnollisesta ja luonnollisesta, uskosta, järjestä ja seurakunnan/ulkomaailman suhteesta.

      Poista
  5. Hei, tuossa olis mielenkiintoinen artikkelin aihe.

    Ihmeiden dokumentointi, parantamiskertomusten luotettavuus, miten sen haluaakin ilmaista. Ei siis niin että avataan ketju paranemistodistuksille. itse olen ainakin kuullut ja lukenut paljon kuinka Herra paransi selkävaivoista, sydänsairaudesta jne.

    Nyt kaipaisin aloitusta, jossa joku "sisäpuolella oleva" kirjoittaisi todistusten aitousvaatimuksista.

    Vai onko liikaa pyydetty?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatuksena on ollut ihan jo aikaisemmin miettiä asiaa myös täällä. Ei siis ole liikaa pyydetty. Asiakokonaisuus on vain niin monimutkainen, että pohtisin ensin jokusen viestin verran muun muassa uskon ja järjen suhdetta (joka on ihan oma lääninsä) ja seurakunnan/ulkopuolisten suhdetta. Eli pidän mielessä tämän aiheen, mutta en lupaa, että ihan kauhean nopeasti pääsen siihen kiinni.

      Poista
  6. Ihan yhden henkilön mielenkiinto viiden vuosikymmenen ajalta helluntailaisena, ehkä poikkeuksena se, että olen pyrkinyt ajattelemaan omilla aivokalvoillani, ja kyseenalaistamaan asioita, jotka käsittääkseni kuuluuvat "jokamiehen" oikeuksiin. Muita ehkä enemmän, olen pykinyt sevittämään mitä faktoja löytyy. Poikkeuksetta, kun tällaisista asioista kerrotaan/kirjoitetaan on sairaudesta tehty lääketieteellinen diagnoosi, mutta ns. ihmeparanemisesta ei sitten löydykkään mitään tai sitten niitä ei haluta näyttää.

    Missiomaailmassa kiinnostaa lähinnä Helluntaikirkon julkinen mukana olo, joka käytännössä toteutui Selkomaan kiertueena Kirkon suurimpiin jäsenseurakuntiin. Kuuntelin kaikki tilaisuudet, ja esille tuli varsin arveluttavaa toimintaa. Hän ei rukoillut sairaiden puolesta, vaan käskytti ne ulos esim. "diabetes parane NYT!" Toiminnan tekee varsin oudoksi se, että asiantuntijoiden minulle antamien lausuntojen mukaan, ei Suomessa eikä muuallakaan tunneta, vaikkapa diabeteksestä tai keliakiasta parantunutta.

    Kun näitä juttuja levitetään vastuuttomasti lehdissä ja "pönttöjen" takaa, niin en ymmärrä mitä haetaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokamiehen oikeuksiin kuuluu oikeus kyseenalaistaa, ainakin, jos vaikuttaa siltä, että jokin mättää. Mielestäni Missiomaailma (ja kaikki muutkin systeemit) tekisivät oikein, jos painottaisivat, että jos olet kokenut parantumisen ja tästä voi missään muodossa saada mitään lääkärintodistusta tai lausuntoa, niin ryntää ihmeessä poimimaan sellaista. "Menkää ja näyttäkää itsenne lääkäreille" ;) Tällä myös saataisiin jotain kontrollia sille, kun toisaalta toiset puhuvat, että "ihmeitä tulee ilman määrää" ja toiset sanovat, että ei niitä tapahdu ollenkaan.

      Poista
  7. Joo, kiitos vastauksesta. Jään odottamaan.

    Kun täällä blogissa kirjoitellaan asiallisia ja perusteltuja aloituksia, niin todellakin kiinnostaisi tietää millä perusteella johonkin asiaan voi uskoa. Hiljattain luin erään ystäväni seinältä kuinka Burman Taka-Hikiällä oli buddhalainen munkki kuollut ja heräsi kuolleista ja tuli uskoon. Ja tämän todistaa pari buddhalaista "pappiakin" (?). Tuleeko tarinasta tosi silloin kun siihen liittyy Jeesuksen nimi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä hyvin monimutkainen asia, ja sitä voi lähestyä ihan kauhean monelta kantilta. Tietysti siitä, että millä perusteella voidaan sanoa ihmeitä tapahtuneen, miksi ihmiset kertovat asioista, miten tietoa levitetään, ja miten suhtaudutaan niihin, jotka epäilevät. Erityisen mielenkiintoinen on tietysti dokumentoinnin puute, joka on melkein silmiinpistävä -- kaikkein silmiinpistävintä niillä, jotka aidosti uskovat kokeneensa ihmeen, mutta eivät halua lääkärintodista.

      Oma kategoriansa ovat sitten jutut, jotka ovat tapahtuneet "jossakin", ja joista on vaikea sanoa mitään varmaksi. Joskus niihin suhtautuu kauhean skeptisesti, mutta joskus en uskalla olla ihan liian kyyninen; esimerkiksi joistakin todella eksoottisista tapauksista ovat kertoneet paikanpäällä olleet tuttuni, joilla ei vaikuta olevan syytä valehdella. Todistaako tämä asian tieteellisellä tarkkuudella? Eipä tietystikään, ja se onkin eri keskustelu. Mutta jätän tämän vielä tällä kertaa tähän =)

      Poista