Naiset seurakunnassa, osa 1: pastorius, mahdollisuudet, auktoriteetti ja ullakkopallisyndrooma

Naiset ovat puuhailleet helluntaiseurakunnissa yhtä sun toista viimeisen sadan vuoden ajan. He ovat evankelioineet, saarnanneet, opettaneet, todistaneet, perustaneet seurakuntia, tehneet lähetystyötä, tiskanneet ja keittäneet kahvia siinä sivussa.

Perinteisesti helluntailaisuudessa on ollut painotus, että pastorin on oltava mies. Samoin vain miehet voivat kuulua vanhimmistoon. Lisäksi löytyy vielä tiukempi marginaali, jonka mukaan nainen ei saa saarnata tai opettaa miehille Raamattua.

Maailmanlaajuisesti katsoen Suomen helluntailaisuus edustaa marginaalia. Muualla maailmalla naiset ovat olleet aktiivisia ties missä toimissa: pastoreina, vanhimpina ja jopa piispoina. Tämä on totta ainakin Yhdysvalloissa (Assemblies of God, Pentecostalism), Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Paras esimerkki lienee Yhdysvalloissa syntynyt Foursquare Church , jonka perusti Aimee Semple McPherson vuonna 1927. Ei liene yllättävää, että naisen perustamassa kirkkokunnassa ei keskustella siitä, voiko nainen olla pastori? Suomessa luterilaisuus on vaikuttanut helluntailaisuuteen voimakkaasti (myönnettiin sitä tai ei), joten merkitystä lienee sillä, että luterilaisessa kirkossa perinteisesti vain miehet saattoivat toimia pappeina.

Teoria: sovinismia vai teologiaa?

Jo ennen kuin aihekokonaisuuden kanssa on päässyt vauhtiin, joutuu turvautumaan heti käsijarruun. Keskustelussa täytyy muistaa, että kyse ei ole siitä, että suomalaiset miehet olisivat helluntaiseurakunnissa (ja muissa seurakunnissa) lähtökohtaisesti punaniskaisia sovinistipaskoja, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin sortaa naisia (sellaisiakin toki löytyy). Moni katsoo asiaa nykyajan tasa-arvonäkökulmasta (johtajan sukupuolella ei ole merkitystä), ja käsittää tilanteet ratkaisevasti väärin. Kyse on paljon enemmästä: kyse on teologiasta ja raamatuntulkinnasta.

Ensin täytyy ymmärtää, että kristityille Raamattu on tärkeä kirja: koko tämä homma perustuu Raamattuun. Jos ihan vähän yksinkertaistetaan, niin vain siellä kerrotaan, mikä Jumala ylipäätään on, mikä tämä Jeesus on, ja mitä pelastus oikein on – suhteellisen keskeisiä asioita kristityille. Tästä syystä kristityillä on tapana ottaa vakavasti asiat, joita Raamattuun on kirjoitettu. Kun Raamatussa näyttää lukevan, että naiset eivät saisi olla pastoreita,[1] kristityt ovat usein todenneet, että ”jos Jumala näyttää ajattelevan näin, niin mitäs me olemme siihen puuttumaan”. Periaate on vähän sama kuin siinä, että jos Uusi testamentti sanoo pelastuksen olevan vain Jeesuksen kautta, niin se yleensä halutaan ottaa huomioon, kun aiheesta tehdään oppia.[2]

Toimintaa tärkeämmät tittelit

Hyväksytään siis, että asia on pohjimmiltaan teologinen. Kuitenkin mielenkiintoisena puolena on teologian, käytännön ja titteleiden kietoutuminen yhteen. 

Kaikesta maallikkoliikehengestään huolimatta helluntailaisuudessa vaikuttaa olevan tärkeää se, mitä titteleitä ja leimoja asioihin laitetaan. On suurin piirtein sama, mitä ihminen tekee, mutta se on kovasti tärkeää, millä tittelillä ihmistä kutsutaan. Nainen on tietysti voinut olla seurakunnalla hommissa, mutta hän on ollut ”evankelista”. Jossakin vaiheessa naiset pääsivät ”nuorisotyöntekijöiksi”, ja kehitys meni siihen suuntaan, että jossakin vaiheessa heitä alettiin kutsua ”nuorisopastoreiksi”. Ketään ei tietysti haittaa, jos nuorisopastori myös opettaa ajoittain myös päiväkokouksessa. Hänhän on vain nuorisopastori.

Kaikkea tietysti koristaa se, että reilu osa Suomen helluntaiseurakunnista on naisten perustamia. Joskus ne naiset ovat saaneet tehdä yhtä sun toista. Mukana saattaa olla sitä, että järjestäytymisen myötä tuli tarve tehdä teologiaa seurakuntaviroista. Sitä ennen ei ollut virkoja, joten peli oli auki kaikille.

Nainen ei tietysti ole saanut olla vanhimmistossa, koska vanhimmisto on se seurakunnan sisäelin, joka hoitaa johtamista. Joissakin harvoissa paikoissa asia on kierretty niin, että eri asioista vastuussa olevat naiset ovat mukana vanhimmiston kokouksissa, mutta heitä ei kutsuta ”vanhimmiksi”. Kenelläkään ei ole mitään ongelmaa asian kanssa, vaikka tässä ei ole mitään käytännön eroa siihen, että naiset olisivat vanhimmistossa. Mutta voi hyvänen aika sitä huutoa, jos naiset otettaisiin vanhimmistoon! Se olisi Ilmestyskirja ja Ilmestyskirjan peto nyt!

Mielenkiintoinen twisti kokonaisuuteen tulee tietysti lähetystyöntekijöiden kohdalla. Naisia on pitkin helluntaihistoriaa lähetetty maailman ääriin ja kolmeen ilmansuuntaan (Pohjoisessa on vähemmän hedelmällistä lähetyslääniä), eikä ketään ole häirinnyt se, että he ovat toimineet ihan oikeasti pastorin roolissa siellä, minne ovat menneet. Hehän vain täyttävät lähetyskäskyä, joten miksi me asiasta itkisimme? Kaiken lisäksi, hän on ”lähetti”, ei ”pastori”; sitä paitsi hän on silloin lähettävän seurakunnan vanhimmiston alaisuudessa. (Vanhimmistohan hänen toimintaansa kätevästi valvoo siellä Kenian pusikoissa.)

Funktio vai asema?

Jos naiset eivät saa olla pastoreina tai vanhimpina, niin mitä he sitten ovat puuhastelleet Suomen helluntaiseurakunnissa? Kaikkea muuta, eli kaikkea – ja kaikkea sitäkin, mitä pastorit ja vanhimmat. 

Kaikki on tietysti kovasti kaukana siitä, että naiset olisivat hiljaa seurakunnan kokouksissa (kuten 1. Kor. 14:34–35 perinteisesti tulkitaan). Hiljaisuus ei tule mieleen, kun naiset soittavat pianoa, hoitavat esilaulamisen, todistavat ja ajoittain myös saarnaavat (puhumattakaan kahvituksen järjestämisestä). On myös esimerkkejä siitä, että kun pariskunnan mies on pastori, nainen tekee ihan samoja asioita suurin piirtein samanlaisella panostuksella. Yksi harvoista asioista, joita naiset eivät yleensä saa tehdä, on ehtoollisen jakaminen. Tämä on useissa paikoissa varattu vanhimmistolle, joten naisia ei yleensä nähdä jakamassa leipää ja viiniä. 

Karismaattisten lahjojen kanssa asia menee tietysti monimutkaiseksi. Harvalla lienee ollut sanottavaa siihen, että naiset profetoivat tai rukoilevat. (Pitkään rukoukseen saa muuten sisällytettyä melko pitkän saarnan ihan vain ”kehotuksena meille kaikille”) Kuitenkin profetointiin jos mihin liittyy vallankäytön ulottuvuus: kun Herra minun kauttani jotain puhuu, niin siinä saarnaajankin valta totta vieköön kalpenee. Silti kukaan ei ole vaatinut, että naisten profetointia pitäisi rajoittaa.[3]

Kokonaisuudessa nähdään, että naisten toimintaa ei juuri rajoiteta. Kuitenkin heidän pääsyään esimerkiksi pastorin virkaan rajoitetaan. Tämä on suhteellisen eksoottista, koska naiset saavat kuitenkin tehdä kaikkia yksittäisiä asioita, joita pastorin virkaan kuuluu. Mitä eroa sillä ihan oikeasti on, että Rouva Jokinen tekee kaikki samat asiat kuin pastorikin – paitsi että hän ei ole pastori; tämä nähdään jotenkin kovasti eri asiana kuin se, että Herra Virtanen on virallisesti pastori.

Joissakin paikoissa käytännön ja tittelin erot huomataan, mutta tiedetään, että paljoa ei aina voi tehdä. Joissakin paikoissa osa väestä näkee asian niin, että naiset voivat toimia vapaasti myös johtavissa toimissa, ilman isoveljien virallisia ja valvovia testosteronisilmiä. On myös paikkoja, joissa naisia istuu vanhimmiston kokouksissa, käyttäen täysivaltaisesti mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin – he vain eivät istu siellä ”vanhimpina”. Kuitenkin lauma saattaa olla eri mieltä, ja naisen nimittäminen virallisesti vanhimmistoon saisi aikaan ydinräjähdyksen. Tästä syystä on turvauduttu kaksoiskäytäntöön, jotta johdonmukaisuuden kustannuksella on saatu aktiiveille mahdollisuus toimia. Ehkä siinä ajatellaan, että parempi näin, ja jääty odottamaan aikaa, joka on kypsä asian virallistamiselle.

Mikä on ”pastori”?

Osa kokonaisuudesta koskee sitä, mitä on olla pastori; mikä pastorin roolissa/toimessa on itsessään sellaista, joka voisi toimia selittävänä tekijänä sille, että nainen ei saa olla pastori? Itse liitän pastorin rooliin ainakin neljä tekijää: toiminta (mitä pastori tekee, mitkä ovat toimintoja, joita pastorin odotetaan ja sallitaan tekevän), odotukset (mitä pastorin roolissa olevalta odotetaan), auktoriteetti (pastorin asemaan sidottu auktoriteetti, joka tulee yksinkertaisesti siitä, että hän on pastori) ja päätösvalta (mahdollisuus vaikuttaa seurakunnan päätöksentekoon keskeisellä tavalla, koska hän on mukana monessa). Edelliset liittyvät myös vanhimman kuvaan, vaikka käsittääkseni kaksi jälkimmäistä (erityisesti viimeinen) korostuvat. 

Voisiko joku pastorin rooliin liittyvistä tekijöistä olla sellainen, että se selittäisi, miksi ajatusmallissa nainen ei saa olla pastori? Rooliodotuksia tuskin tarvitsee käsitellä, koska ne eivät suoraan liity asiaan. Samoin edellä olemme huomanneet, että naiset voivat tehdä käytännössä kaikkea sitä, mitä pastorikin tekee. Osaselitys voi löytyä valtakäsityksistä. Pastorin ja vanhimman rooliin kuuluu auktoriteetti seurakunnassa: heillä on valtaa ja vastuuta, sekä mahdollisuus vaikuttaa seurakunnalliseen päätöksentekoon.

Jos hetkeksi tarkastellaan asiaa vähän vinossa valossa, niin auktoriteetti ei aina määräydy aseman mukaan – erityisesti, kun kyseessä on vähemmän muodollinen yhteisö. Hyvät puhujat, väkevät karismaatikot, lavaleijonat ja muuten vain valovoimaiset persoonallisuudet voivat ohjailla seurakuntaa suhteellisen pätevästi, vaikka heillä ei olisi virallista valtaa. Tässä kohdassa ei silloin kysytä, onko tämä asennejohtaja nainen vai mies. Auktoriteetti ja päätösvalta kietoutuvat toisiinsa, ainakin jossakin suhteessa. On totta, että on vaikea tehdä päätöksiä, jos ei istu vanhimmiston kokouksessa, mutta jos on tarpeeksi vaikutusvaltaa, saa vanhimmistonkin mukailemaan omia linjauksiaan. Toisaalta voidaan sanoa, että tässä eivät ole kyseessä teoreettiset ja ideaalit valtasuhteet, vaan edellä esitettyä tilannetta voidaan paheksua.

Oma käsitykseni mukaan oleellinen syy naisten epäämiseen pastorin roolista on auktoriteettikäsityksessä: Raamatun nähdään sanovan, että nainen ei saa olla miehen yläpuolella hengellisessä auktoriteettisuhteessa. Sivujuonteena voi mainita, että useimmille miehille, jotka pitävät naispastoreita mahdottomuutena, ei ole mitään ongelmaa työskennellä naisjohtajan alaisuudessa muilla aloilla. Harvempi aloittaa pyhää sotaa siinä vaiheessa, jos hitsausfirman vuoropäällikkönä on nainen. Naisen auktoriteettiasemaa ei nähdä sinänsä ongelma, vaan se nähdään vain seurakunnallisessa kontekstissaan vääränä. 

Auktoriteettiselitykseen viitaten olen kuullut, että nainen ei voi olla vanhimmistossa, koska muut miehet olisivat silloin hänen kanssaan samalla tasolla. Nainen ei myöskään voi olla pastori, koska hän olisi auktoriteettiasemassa seurakunnan miehiin – tämä siis siitä huolimatta, että vanhimmisto olisi hänen yläpuolellaan. Kuitenkin nainen saa olla evankelista samassa seurakunnassa, vaikka hän tekisi melkein samat asiat kuin pastori. Lienee reilua kommentoida, että myös käsitys pastorin asemasta (suhteessa vanhimmistoon) ei ole aina kaikkein yksiselitteisin.

Ullakkopallit takaavat hengellisen laadun

Joskus auktoriteettisuhteet ovat enemmän totta paperilla kuin todellisuudessa. Joskus vain riittää, että ”kaikki vain tietävät”, että tietyt ihmiset ovat vanhimmisto, vaikka heitä näkyisi lavalla vain ehtoolliskokouksissa kuukauden ensimmäisinä sunnuntaina.

Kokonaisuudesta muodostuu kuva, että naiset saavat puuhata melkein mitä tahansa (paitsi olla pastoreina), kunhan heillä on joku nimellinen miesauktoriteetti heidän yläpuolellaan. Tämä saa olla niin nimellistä kuin vain mahdollista, mutta sitä sen täytyy olla. Naiset saavat seurakuntahierarkiassa tehdä, mitä tahtovat, kunhan heidän hierarkkiselta ullakoltaan löytyvät jotkut nimellisesti kirjatut pallit, jotka takaavat sen, että kaikki pysyy raamatullisena. Jos sanotaan asia vähemmän kauniisti, niin ”nainen, pussit pääsi päällä pyhittävät palvelutyösi”. Se on sitten ihan sama, mikä konkreettinen suhde tällä miesjohdolla on naisen toimintaan, eli ei ole mitään merkitystä, vaikka he eivät olisi edes ollenkaan perillä siitä, mitä nainen puuhastelee ja opettaa.

Nyt ei saa käsittää väärin, että minulla olisi jotain komplementarianistista teologiaa vastaan itsessään (miehellä ja naisella eri roolit mm. seurakunnassa). Tässä yhteydessä tarkoitan lähinnä sitä, että on oikeutettua kysyä, mitä nimellinen ”neiti XX toimii nyt herra XY:n alaisuudessa” todella siunaa, jos sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tekee kaikesta raamatullista? Tuskin.

Mielenkiintoista kokonaisuudessa on se, että pelkästään miesauktoriteettia korostamalla ei saada johdonmukaista käsitystä siitä, että nainen ei voisi olla pastori: jos esimerkiksi miehistä koostuva vanhimmisto olisi hänen yllään, hän olisi käytännössä heidän ”alaisuudessaan”. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Jos tiivistän kokonaisuuden, niin helluntailaiset (siis ne, jotka ajattelevat, että nainen ei voi olla pastori/vanhin) perustelevat asian yksinkertaisesti Raamatulla; ”Jumala ei nyt vaan halua naisia pastoreiksi, tai että he olisivat miesten yläpuolella päättämässä. Ihan sama, miksi niin on, tai kuinka looginen kokonaisuudesta tulee, mutta näin vain toimitaan.” [4]

Marginaaliäänet: ”Nainen olkoon hiljaa – ainakin teoriassa!”

Helluntailiikkeestä löytyy myös ääniä (aiemmin enemmän), jotka sanovat, että naisen tulisi täyttää kaksi Raamatullista käskyä: olla opettamatta miehiä (kuten 1. Tim 2:13 on tulkittu) ja olla hiljaa kokouksissa (1. Kor. 14:34–35, johon viitattiin jo aiemmin). Jotkut miehet tahtovat, että tämä asia olisi selkeästi tällä tavalla. Kuitenkin, jos huomioni pitää paikkansa, moni tätä asiaa ajavista ei todella tarkoita, että nainen ei saisi tehdä mitään. He haluavat silti tarjota naiselle mahdollisuuden tehdä yhtä sun toista seurakunnassa. (Tietysti on niitä tapauksia, jotka tahtovat naiset lähinnä seurakunnan harmittomaksi sisustukseksi ja tiskikoneiksi lähetyslounaille, mutta he ovat käsittääkseni marginaalin marginaali.)

Marginaalisesta ajattelusta on tunnustettava yksi tärkeä asia: se on pidemmälle menevien vaatimustensa kanssa johdonmukaisempi kuin yleinen vaatimus, että pastorin tulee olla mies (joka perustuu suurin piirtein siihen, että 1. Tim. 3:2 sanoo, että seurakunnan kaitsijan tulee muun muassa olla ”yhden vaimon mies”). Se ottaa pidemmälle menevät lauseet huomioon, yrittää tulla toimeen niidenkin kanssa – vaikkakin nikotellen ja kiemurrellen.

Itsestäni näyttää, että kyse on enemmän Raamatun auktoriteetin puolustamisesta kuin käytännön järjestelyistä päättämisestä. Kun perinteisen tulkinnan mukaan Raamattu käskee naisia olemaan hiljaa ja opettamatta, niin on tärkeä olla sitä mieltä, että asia on näin. On tärkeää olla samaa mieltä Raamatun kanssa, ja korostaa Raamatun auktoriteettia. Kuitenkin tämä ei välttämättä näy kovin selkeästi, kun siirrytään teoriasta käytäntöön: naiset saavatkin tehdä yhtä sun toista seurakunnassa, kunhan vain kaikki kirkkain silmin vakuuttavat, että Raamatun käskyjä silti noudatetaan. Johdonmukaisuus loppuu siinä vaiheessa, kun kiertotiet otetaan käytännöllisiä. Jos siis – erityisesti aikaisemmin – nainen on opettanut seurakunnassa, hän on ”todistanut”. Kun sisar väkevästi todistaa Herrasta, niin eihän siinä kenelläkään ole pahaa sanottavaa. Hän ei ole virallisesti opettanut miehiä, mikä oli kiellettyä.

Helluntailaisuus painottaa voimakkaasti pragmaattisuutta: jos jokin asia toimii käytännössä, sen täytyy olla oikein. (Tietysti tämä kuorrutetaan kauniilla Kaanaan kielellä ja tilanteeseen sopivalla, hihasta varistetulla teologialla, jotta se saadaan kuulostamaan perustellulta, mutta se on jo toinen asia.) Jos vaikka ihmisiä tulee uskoon jonkun toiminnan seurauksena, se on osoitus siitä, että Jumala hyväksyy sen. Kun siis on huomattu, että jollakin naisella on armoitusta vaikka puhumiseen tai todistamiseen, niin olisi epähengellistä pitää hänet penkissä. Samoin se olisi vähemmän järkevää, koska naiset muodostavat seurakuntien enemmistön, joten olisi haaskausta jättää kokonaan käyttämättä enemmistön potentiaali seurakunnissa. Naisten hiljaisuutta painottavien on kuitenkin suoritettava tiettyjä väistöliikkeitä, jotta nämä sisarten hengelliset lahjat saataisiin käyttöön seurakunnan raamatuntulkinnan puitteissa.

Sivujuonteena voisi mainita, että tietysti on totta, että myös ulkomaisissa liikkeissä, jotka eivät salli esimerkiksi naisten opettamista, on omat sisäiset ongelmansa. Esimerkiksi, mitä tehdä, jos nainen saa opettaa lapsia ja nuoria, mutta ei aikuisia? Mihin vedetään raja? Grudemilainen ”nainen saa opettaa vain alle 18-vuotiaita tai naisia” sortuu kevyeen anakronismiin: esimerkiksi Jeesuksen (ja Raamatun) ajan juutalaisuudessa mies tuli täysi-ikäiseksi 13-vuotiaana. Tekninen rajanveto on vaikeaa, kun kulttuurit kohtaavat toisensa. Rajanvedon haasteet eivät ole vain suomalaisen helluntailaisen yksityisomaisuutta.

Jatkoa odotellessa

Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin kaiken mahdollisen naisten asemasta seurakunnassa, raamatunpaikkojen tulkinnasta ja kokonaisuuden nykytilasta. Koska kyseessä on kristillisen yhteisön sisäinen keskustelu, tulisi mielestäni perehtyä tarkemmin Raamatun tulkintaan ja argumentteihin, joita käytetään keskustelussa. Seuraavassa postauksessani mietin tilannetta hieman eteenpäin, ja tarjoan viisautta uhkuvan vastaukseni kaikkeen mahdolliseen. En lupaa mennä eksegeettisiin yksityiskohtiin, mutta lupaan ainakin viitata niihin, jotka ovat sen matkan kulkeneet. Stay tuned!

HUOMIOT

[1] Ensi viikon postauksessani lupaan luonnollisesti kertoa, mitä Jumala ajattelee naisista pastoreina.

[2] Kysymys siitä, onko Raamattu itsessään sovinistinen tai alistava tai muuta, kuuluu toiseen yhteyteen, eikä sitä ole mielekästä myllätä tässä.

[3] Profetoinnissa ylimenevät tapaukset ovat tietysti oma kokonaisuutensa, ja niihin on puututtu seurakunnissa eri tavoin: toisissa paikoissa tiukemmin, toisissa paikoissa ei ollenkaan. Tämä on kuitenkin oma aihealueensa.

[4] Tämä ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista tehdä komplementaarista teologiaa, joka välttäisi näitä sudenkuoppia ja karhunrautoja. Päinvastoin. Sen sijaan väitän, että helluntailainen tapa tehdä tällaista teologiaa ei edusta suurinta johdonmukaisuutta.

KIRJALLISUUTTA

Helander, Eila. 1988. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 142. Helsingin yliopisto.

Kurki, Eija. 2005. Näkyvä ja näkymätön. Nainen Suomen helluntailiikkeen kentällä. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 262. Jyväskylän yliopisto.