Helluntailainen kastenäkemys – Pieni vedetön ruumiinavaus

Johdanto

Tässä kirjoituksessani tarkoituksenani on avata hieman helluntailaista kastekäsitystä; erityisen paljon kiinnitän huomiota siihen, mikä kaste helluntailaisesta näkökulmasta on, ja mitä siinä tapahtuu. Tämä on kastesarjani kolmas osa; ensimmäinen osa käsitteli luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla vaikuttavia teologisia näkemyksiä, ja toinen osa käsitteli tarkemmin sitä keskustelua, jota luterilaiset ja helluntailaiset käyvät keskenään.

Edelleen joudun muistuttamaan, että tämä ei ole raamattutunti kasteesta eikä lopussa ole linkkiä Tampereen helluntaiseurakunnan nettisivuille, että voisit käydä kastamassa itsesi (tai Luther-säätiön sivuille, jossa voisit virtuaalisesti esittää katumuksesi mahdollisen uudelleenkasteesi johdosta). Tämä ei myöskään ole erityisen sosiologinen kirjoitus, vaikka käsittelen vähän tiedon sosiologiaa ja näkemysten rakentumista tässä sivussa. Tämä on eniten katsaus helluntailaiseen kasteteologiaan ja sen sisäiseen johdonmukaisuuteen. Toisaalta pidän tätä mielenkiintoisena keissinä myös sosiaalisesti, koska tämä toisaalta avaa opillisten käsitysten syntyä ja toisaalta sitä, millaisia käsityksiä eri tilanteissa syntyy.

Helluntailaiselle lukijalle joudun muistuttamaan, että en tässä kritisoi kenenkään henkilökohtaisia motiiveja mennä kasteelle, enkä heidän vilpitöntä haluaan miellyttää Jumalaa, kun he ovat kasteen ottaneet. Tarkoitukseni on lähinnä avata sitä, miten asiasta ajatellaan, ja sen jälkeen pohtia, muodostuuko näistä ajatuksista johdonmukaisia kokonaisuuksia.

HELLUNTAILAINEN KASTE

Millainen kaste?

Helluntailainen kastenäkemys on suhteellisen ehdoton siinä, että kaste voidaan ottaa vasta sen jälkeen, kun ihminen on tullut uskoon, ja tämä kaste toimitetaan upottamalla henkilö kokonaan veteen ja sen jälkeen tempaisemalla hänet sieltä takaisin pinnalle. Kasteessa on mukana kastaja ja kastettava, jotka ovat yleensä molemmat pukeutuneet valkoiseen pukuun. Kaste suoritetaan usein ”Jeesuksen nimessä” ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. (Tämä johtuu siitä, että siinä pyritään yhdistämään kaksi raamatun esikuvaa: toisaalta kaste Jeesuksen nimessä – ks. Apostolien teot – ja kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ks. Matteuksen evankeliumin lopun Lähetyskäsky.) Kaste toimitetaan useimmiten seurakunnan sunnuntaikokouksessa, mutta myös muita mahdollisuuksia löytyy (esimerkiksi kasteet fifteen-leireillä).

Kasteesta käytetään nimitystä ”uskovien kaste”, koska sillä halutaan painottaa sitä, että vain uskonsa tunnustavat pääsevät kasteelle (tämä tarkoittaa negatiivisesti sitä, että jos et tunnusta uskoasi, sinua ei kasteta; näin ollen vauvat ja vastaanpanijat jäävät kastamattomiksi). Termiä ”aikuiskaste” sen sijaan pidetään vääristelevänä, koska moni kasteelle menevä ei ole kuitenkaan aikuinen, vaan esimerkiksi 12–15-vuotias.

Kasteen sosiologiasta

Kaste on helluntailaisuudessa toinen initaatioriitti eli liittymisriitti. Initaatioriitti tarkoittaa tässä toimitusta tai tapahtumaa, jonka jälkeen henkilö nähdään jollakin tavalla vihkiytyneen yhteiseen asiaan (tässä yhteydessä ryhmän uskontoon) ja hänen nähdään olevan osa ryhmää tämän toimituksen jälkeen. Ensimmäinen initaatio on uskoontulo ja syntisen rukous. Tästä tilanteesta eteenpäin ihminen lasketaan uskovaksi. Kuitenkin, kun ihminen käy toisen initaatioaskeleen eli käy vesikasteella, häneen suhtaudutaan sen jälkeen paljon enemmän ryhmän jäsenenä. Hän ei ole pelkästään tullut uskoon, vaan hänet on myös kastettu ”oikein” ryhmään.

Kaste määrittää sisäryhmää (”meikäläiset”) ja ulkoryhmää (”muut”) yllättävän paljon. Kun joku käy kasteella, häneen suhtaudutaan sen jälkeen jotenkin erityisen paljon lämpimämmin. ”Nyt sekin ymmärsi tämän asian oikein ja kävi kasteella ihan raamatullisesti!” On erityisen mielenkiintoista, että kasteesta ei välttämättä tarvitse ajatella samalla tavalla kuin muiden, mutta siitä huolimatta hänestä tulee osa ”meitä”.

Kaste on ehdottomasti myös se asia, joka jakaa luterilaiset ja vapaakristilliset (erityisesti helluntailaiset). Yksi syy tähän voi olla (edellisissä postauksissa avattu) luterilainen näkemys siitä, että kasteessa itse asiassa välitetään pelastusta; jos siis helluntailaiset hylkäävät tämän, he luterilaisesta näkökulmasta hylkäävät Kristuksen. Samoin historiallisesti helluntailaisuutta vastustettiin Suomessa ajoittain hyvinkin aktiivisesti; tästä syystä tämä pienen ryhmän liittymisen symboliksi tullut kaste on saanut erityisen suurta merkitystä. Se on myös hyvin näkyvä ja tavallaan hyvin symbolinen ja mystinen toimitus, joten se saa helposti voimakkaan symbolisen arvon.

Käsitys kasteesta on jostakin syystä erityisen tärkeä helluntailaisille. Ehkä osa siitä on aikaisemmassa viestissäni huomioitu asia, että uskovien kastekäytännön perustelu Raamatun materiaalin pohjalta on usein helpompaa kuin lapsikastekäytännön. Asia herättää muutenkin tunteita: tämä tulee ilmi jo pelkästään siitä, että kasteesta on helppo saada aikaan mehevä riitä ihan asiallisellakin keskustelunaloituksella. Ehkä osasyynä on se, että jos väittelyssä tulee kokemus, että omat argumentit eivät toimi, lämpöjen nousu on todennäköistä, koska alitajuiseksi uhkakuvaksi nousee, että tässähän jäädään lapsikastenäkemyksen jalkoihin – ja se jos mikä on niin epäraamatullista, että tilanne vaatii pientä pyhää kiukkua.

Helluntailaisesta kasteteologiasta yleisesti

Helluntailainen kasteteologia on yleensä keskittynyt kasteen asiaan. Ensiksi on tutkittu Uuden testamentin mallia siitä, miten kaste suoritetaan. Tässä on mielestäni onnistuttu varsin hyvin: on etsitty Apostolien teoista esimerkkejä, miten kaste toteutettiin varhaisessa vaiheessa, ja tämän jälkeen on yritetty toteuttaa samaa nykyaikana. Usein kasteteologiaa on tehty Uuden testamentin käytäntöä kopioimalla ja sen jälkeen asiaa saman materiaalin valossa reflektoimalla. Matti Kankaanniemen kirjoitus Eksegeettisellä safarilla hahmottaa kokonaisuutta (ja sen ongelmia):

”Helluntailainen käytäntö on pyrkinyt tavallaan imitoimaan Ut:sta kohoavia toimintamalleja useinkaan reflektoimatta niitä kovinkaan syvällisesti. Kuuliaisuus ei siis ehkä ole ihan niin teologinen kannanotto kuin miltä se vaikuttaa. Toisaalta kaste nähdään myös vastauksena julistetun evankeliumin haasteeseen mutta itse kastetta ei mielletä ihmisen teoksi siinä mielessä, että koko paketti olisi ihmisen teko. Kasteeseen liitetään koko joukko jumalallista toimintaa kuten usein lainatun metaforan Punaisen meren ylityksestä käyttö vihjaa.”

Toinen asia, jota kasteteologian tekemisessä on harrastettu, on negaatiologiikka (tai antiteettisuus). Tämä tarkoittaa jonkun asian määrittelemistä jonkun toisen vastakohdaksi; toisin sanoin, ”olemme sitä, mitä tuo toinen ei ole.” Kuten ystäväni Tuomas Havukainen totesi aikanaan:

“[L]apsikastetta ei Raamatusta löydy” kokoaa helluntailaisen kaste-eksegeesin hedelmät alleen kuin juhannuksen alla Keuruun S–Marketista ostettu sateenvarjo tai juhlatelttamajan kastekaapuakin valkoisempi kattokangas.

Tässä suhteessa ainakin monen helluntailaisen kasteteologia määrittyy sen kautta, että vaihtoehtona on luterilainen näkemys. ”Mitä kaste ikinä onkin, se ei ole sitä, mitä luterilaiset väittävät sen olevan!” Tietty negaatioluonne tulee erityisesti retoriikan ja argumentoinnin tasolle: väittelyissä ei ole aina oleellista perustella, miksi oma kanta olisi oikea, vaan että vastustajan kanta on väärä. Jos siis minä saan kauhean paljon kritisoitua luterilaista näkemystä, on minun näkemykseni pakko olla oikea. Oma kokemukseni on, että kun olen yrittänyt keskustella monen helluntailaisen kanssa kasteesta yleisellä tasolla, he ovat vain hyökkäilleet luterilaista näkemystä vastaan – mikä on sinänsä hauskaa, koska en ole missään vaiheessa kannattanut luterilaista näkemystä.

Negaation kautta lähestyminen on kontekstissaan ymmärrettävä: Suomessa ei ole kauhean montaa kilpailevaa kastetapaa, ja luterilainen kirkko on (ainakin ollut) valtaroolissa keskustelussa. Jos siis vähemmistön on perusteltava näkemyksensä olemassaolo, se joutuu väkisin ottamaan kantaa valtaapitävien näkemykseen. Tämä ei tietysti muuta sitä tosiasiaa, että tämä on yksinkertainen ajatteluvirhe: maailmassa on monta muutakin kastenäkemystä kuin luterilainen ja helluntailainen (tai baptistinen), ja yhtä hyvin nämä molemmat näkemykset voisivat olla väärässä.

Negaation käyttö on vaikuttanut teologian tekemiseen sillä tavalla, että monen helluntailaisen käsitys kasteesta on ohut siinä, mikä kasteen sisältö on. Tämä on luonnollisesti kärjistetty väite (harvempi helluntailainen myöntäisi, että heidän käsityksensä juuri kasteesta olisi ”ohut”!), mutta uskoisin, että siinä on oma mielekkyytensä. Perustelen väitteeni alla.

Kolmas mainitsemisen arvoinen asia on, että helluntailainen kasteteologia on yleensä alisteista käsitykselle vapaasta tahdosta ja uskonratkaisusta. Tämä tarkoittaa sitä, että helluntailaisuudessa käsitys siitä, että jokainen voi tehdä uskonratkaisun, on perustavanlaatuinen käsitys, jota ei voi viedä pois. Mitä kaste sitten onkaan, se on selitettävä niin, että se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voi tehdä uskonratkaisun. (Tähän on kyllä tiettyjä poikkeuksia, kuten alla tullaan huomaamaan.)

Kasteen ja pelastuksen suhteessa yksi merkittävä raamatunpaikka löytyy Roomalaiskirjeen kuudennesta luvusta:

”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa” (Room. 6:3–5).

Tällainen kielenkäyttö Raamatussa liittää kasteen ja helluntailaisuudessa pelastukseen liitetyt elementit hyvin tiukasti toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta; kuten edellisissä viesteissäni (1, 2) esitin, helluntailaisuus eroaa tunnustuksellisesta luterilaisuudesta siinä, että luterilaisuudessa kasteella on selkeä, pelastuksellinen funktio: kaste välittää pelastusta. Kaste pelastaa. Kun helluntailainen sanoo, että uskonratkaisu pelastaa (todellinen helluntailainen huomauttaisi tässä, että ei se uskonratkaisu pelasta, vaan Jeesus pelastaa!), hän ei tarvitse enää kastetta pelastamaan. Mikä siis jää kasteen merkitykseksi?

HELLUNTAILAISIA TULKINTAMALLEJA KASTEEN SISÄLLÖSTÄ

Helluntaiseurakunnat hyväksyivät vuoden 2001 Talvipäivillä Seinäjoella kasteesta seuraavan julkilausuman:

”Jeesuksen asettama kaste liittyy Jumalan pelastustyöhön. Kaste toimitetaan uskovalle Jeesuksen Kristuksen käskystä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen veteen upottamalla. Kastettu liitetään paikalliseen seurakuntaan.”

Julkilausuma jättää kasteen olemuksen melko epäselväksi. Esittelen tässä eräitä tulkintamalleja, joita olen löytänyt helluntailaisuudesta. Tässä esitetyt kategoriat ovat omia tulkintojani, ja on mahdollista, että kentältä löytyisi vielä paljon muutakin, jota en ole tässä käsitellyt. Toiset mallit edustavat valtavirtaa, toiset marginaalia; osa käsityksistä on ristiriidassa toistensa kanssa, kun taas toisia näkemyksiä voi sujuvasti yhdistää keskenään. Toisaalta ajoittain näkemykset elävät yhdessä loogisista ristiriidoistaan huolimatta.

Kuten jo alussa kommentoin, helluntailaisen näkemyksen ongelma nousee siitä, että sen funktio ei ole erityisen selkeä. Esimerkiksi luterilaisittain kasteen ja uskoontulon hyvin läheinen yhteys on yleensä katkaistu. Tämä saa aikaan sen, että erilaisia Raamatun viittauksia aiheeseen on jouduttu tulkitsemaan eri tavoin. Samoin täytyy muistaa, että teologia ei synny tyhjiössä: katkerissa väittelyissä luterilaisten kanssa on vastustettu jotain näkemystä, ja tämä on määrittänyt erityisesti sitä, mitä asiasta ei ajatella.

(1) Kaste on Jeesuksen käskyn täyttämistä

Yksi monen kastenäkemyksen taustalla vaikuttava ajatus on, että kaste on lähtökohtaisesti Jeesuksen käskyn täyttämistä. Jeesus käski mennä kasteelle (Jeesus näytti siitä esimerkin ja käski kastaa kaikki kansat); kasteelle meneminen on siis lähtökohtaisesti Jeesuksen tottelemista.

Tässä on merkittävänä osana se, että kasteen sisältö ei sinällään ole oleellinen. Se on enemmän vain jotain, mitä käskettiin tehdä. Jos Jeesus olisi käskenyt juoda uskoontulon jälkeen kuusi litraa mustikkasoppaa, se olisi samanlainen: kysymys ”Miksi?” saisi vastauksen ”Älä kysele, vaan tottele.”

Tämä lähestymistapa on siinä mielessä helppo, että siinä ei tarvitse tuskailla sen kanssa, mitä kaste tarkoittaa. Siinä kohdassa saa helposti vain todeta, ”En minä ymmärrä tätä, mutta kun Jeesus käskee tehdä niin, niin minä teen, ja se riittää minulle.” Tämä on pohjimmiltaan erityisen pragmaattista: ”älä mieti liikoja, vaan tee!” Helluntailainen uskonnollisuus on perinteisesti vierastanut liiallista teoreettista pyörittelyä ja keskittynyt enemmän hartaudenharjoittamiseen (rukoilu, Raamatun lukeminen hartausmielessä) ja aktiiviseen toimintaan (saarnaamiseen, kokouksessa käymiseen, lähimmäisen auttamiseen). Tämä kastenäkemys linkittyy mainiosti tähän.

Näkemys sopii hyvin helluntailaiseen mentaliteettiin, jossa ”yksinkertaisten asioiden monimutkaiseksi tekemistä” ei katsota hyvällä: ei kannata talloa kirkasta vettä niin kauan, että se muuttuu sameaksi. Kuten eräs tuntemani pastori sanoi, ”Kun löydän Raamatusta jotain, mitä en ymmärrä tai mitä pidän vaikeana hyväksyä, nostan hattua ja menen eteenpäin.” Loogiset ristiriidat (tai ”näennäiset loogiset ristiriidat”) ja vaikeasti hyväksyttävät asiat on helppo perustella niin, että kaikkea ei ole edes tarkoitettu ymmärrettäväksi: ”me emme ole Jumala, joten Jumala on jättänyt monta asiaa mysteereiksi, jotta turvaisimme paremmin Häneen.”

Kun kokonaisuudessa on kyse tottelemisesta, niin mahdolliset kysymykset ja pohdinnat voidaan nähdä lähinnä vastaväitteinä: vaikka väität, että yrität oikeasti ymmärtää kastetta, käytännössä vain asetat tekosyitä sille, miksi et mene kasteelle eli tottele Jeesusta. Koko keskustelu kasteen sisällöstä voidaan pahimmassa tapauksessa nähdä uppiniskaisuutena. Näin ollen asian kanssa kamppailevaa ei välttämättä nähdä älyllisen ongelman ratkojana, vaan kapinallisena. ”Mikä siinä nyt on ongelmana, ettet voi Jeesuksen selkeää käskyä totella? Ei noilla muilla asioilla ole merkitystä; mieti ne sitten sen jälkeen, kun olet kasteella käynyt! Tärkeintä on totteleminen!”

Tämä lähestymistapa kuitenkin ohittaa sen kysymyksen, mikä kaste pohjimmiltaan on. Samoin sen ongelmana on se, että Raamatussa esimerkiksi Paavali kirjoittaa kasteen sisällöstä yhtä sun toista (Room. 6:2–7; Kol. 2:9–14). Vaikka näkemys on yksinkertaisuutensa vuoksi ymmärrettävä, se silti jättää vastaamatta siihen kysymykseen, johon sen pitäisi vastata.

(2) Kaste on pelastuksen ehto, mutta ei pelastustapahtuma

(2a) Kaste nyt vaan on pelastuksen ehto. Yksi mahdollisuus kasteen sisällön hahmottamiseksi on sanoa, että kaste on käytännössä pelastuksen ehto. Usein lainataan Markuksen evankeliumin lopun kohtaa, ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark 16:16). Tässä kommentoidaan vain, että tämän kohdan perusteella pelastukseen tarvitaan sekä usko että kaste. Tässä on täysin yhdentekevää, miten tuo kaste vaikuttaa, mutta kun nyt tässä vain sanotaan, että molemmat tarvitaan pelastukseen, niin eikö homman pitäisi olla sillä selvä? ”Oletkos valmis kokeilemaan onneasi ja jättämään kasteen väliin; mitä, jos taivaan portit sulkeutuvatkin edestäsi viimeisenä päivänä?”

Kasteella ajatellaan olevan yleensä jotain tekemistä pelastuksen kanssa. Kuten Talvipäivien julkilausuma kuuluu, ”Jeesuksen asettama kaste liittyy Jumalan pelastustyöhön.” Se liittyy siihen jollakin tavalla, mitä ei julkilausumassa tarkemmin määritellä tai avata.

Tässä on huomattava, että teologisesti joudutaan hyvin nopeasti ongelmiin sen kanssa, mikä on kasteen ja uskonratkaisun suhde. Jos uskonratkaisu ei ole sellaisenaan pitävä, niin mitä se kaste siihen lisää? Samoin, miksi halutaan sanoa, että uskoontullut on jos sellaisenaan täysin kelpaava Jeesuksen edessä – mutta silti siihen pitäisi lisätä jotain. Mitä kaste ylipäätään tuo siihen lisää? Tässä ongelmaksi saattaa tulla, että turvaudutaan retoriikkaan ja hyökkäävyyteen (”Tuossa se lukee Raamatussa, alatko sinä väitellä Jumalan sanaa vastaan?!”) sen sijaan, että pyrittäisiin tekemään johdonmukaista teologiaa.

(2b) Jeesuksen seuraamista kapinan vastakohtana. Näkemys voidaan nähdä myös sovelluksena ensimmäisestä näkemyksestä: koska kaste on Jeesuksen käskyn täyttämistä, kasteelle menemättömyys on tottelemattomuutta ja kapinaa Jeesusta vastaan. Kuka siis voi sanoa olevansa Jeesuksen seuraaja, jos kieltäytyy tottelemasta tätä? Toivo Haapalaa lainaten:

”Tästä on kysymys uskovan kohdalla myös silloin, kun Sana kehottaa häntä astumaan Jeesuksen jäljissä kasteelle. Moni on seurannut Jeesusta Jordanin rannalle saakka, mutta katsonut sitten taakseen, perääntynyt ja kadottanut Jeesuksen. Jokainen uskova on kutsuttu astumaan Jeesuksen esimerkkiä seuraten oman elämänsä Jordanvirtaan, kastamaan itsensä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? Aikamedia 2006, 48–49)[1]

Ensimmäinen vaihtoehto tämän näkemyksen sisällä on jättää suhde seuraamiseen ja tottelemiseen epäselväksi, mutta kuitenkin jostakin syystä vaatia kasteella käymistä uskossaolon vahvistamiseksi. Toinen näkemys tuo johdonmukaisuutta siihen ongelmaan, että kaste söisi uskoontulolta pelastuksen osiota: kyse ei ole mystisestä, pelastusta vaikuttavasta pesusta, vaan uskollisuuden koetinkivestä. Se, kiemurteleeko moni tällaisen tulkinnan edessä, on tietysti toinen asia (kuulen erityisesti luterilaisten teologien tuskanhuudot; toisaalta ne helluntailaiset, jotka yrittävät selittää Uuden testamentin moninaisia ja paljon syvemmät kasteviittauksia tuskin riemastuvat tästä).

Molemmissa edellä kuvatuissa tilanteissa on jälleen huomattava, että todellinen helluntailainen kieltää jyrkästi mahdollisuuden, että kaste olisi pelastus. Kaste ei ole pelastus! Pelastuksen on tultava ennen kastetta, ja vasta uskoontullut voi mennä kasteelle. Tämän allekirjoittavat käytännössä kaikki. Kuitenkin kasteessa on jotain, mikä auttaa säilyttämään pelastuksen – tai ainakin kasteesta kieltäytymisessä on jotain, mikä auttaa tekemään uskosta turhan. Toisin sanoin, uskoontulosta ei ole hyötyä, jos kieltäytyy kasteesta. Uskoontulo on kuitenkin kaikkea muuta kuin kaste.

Tämän näkemyksen alle mennee se ajatus, että kaste on ihmisen puolelta liitto Jumalan kanssa: siinä ihminen sitoutuu seuraamaan Jumalaa. Tämä on silloin tottelemattomuuden vastakohta, päätös ja konkreettinen askel seurata Jeesusta.

Vielä tässä voi olla mahdollisuutena, että kaste nähdään pelastuksen ehtona, mutta siinä on jotain syvempää, mystistä, uskoa vahvistavaa merkitystä. Tämä kuitenkin ajautuu jo seuraavien näkemysten alueelle, joten käsittelen tätä tarkemmin myöhemmin.

Tässäkin näkemyksessä kasteen sisältö jää hieman hämäräksi: se on asia, jonka Jeesus käskee tehdä, tai asia, jonka Raamattu nyt vaan asettaa pelastuksen ehdoksi. Tässä kierretään jälleen kasteen sisällön analyysi: siinä kyllä annetaan näkemys sen funktiosta, mutta ei olemuksesta.

(3) Kaste on pelastustapahtuma

Vaikka harva helluntailainen ainakaan retoriikan tasolla pitää kastetta suorana pelastuksena, voi marginaalista löytää tällaisia näkemyksiä. Tämä on lähinnä johdonmukaisuuteen asti vietynä se, mitä edellisessä näkemyksessä sanotaan. Siinä uskoontulon ja kasteen suhde jätetään epäselväksi ja jännitteiseksi, mutta tässä se ratkaistaan kasteen hyväksi.

Vaikka tämä käsitys kasteesta ei ole erityisen laajalle levinnyt Suomen helluntailaisuudessa, Christian Churches / Churches of Christ -seurakunnat kannattavat tällaista näkemystä. Sen mukaan uskoontulo ei ole vielä pelastuksen hetki. Se on kyllä se hetki, jossa alat uskoa Jeesukseen, mutta pelastus tulee vasta siinä vaiheessa, kun otat kasteen. Uskoontulo on siis ikään kuin asioiden valaistuminen ja se hetki, jossa ymmärretään, mistä uskossa on kyse ja halutaan lähteä seuraamaan Jeesusta, mutta pelastava askel tulee vasta kasteen hetkellä. Kaste on pelastus.

Tämä näkemys on mielestäni sisäisesti suhteellisen johdonmukainen, koska siinä vesikasteelle annetaan selkeä funktio. Lisäksi tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä ajatellaan uskoontulosta. Kuitenkin uskon, että valtaosalla helluntailaisia on halu korostaa uskoontulon merkitystä niin paljon, että he eivät halua antaa kasteelle näin suurta merkitystä. Samoin oletan, että ”kaste pelastaa” -näkemys kalskahtaa liian luterilaiselta monen korviin, jotta se voitaisiin niellä sellaisenaan.

Oletan, että helluntailaiset vetoavat erityisesti uskoontulokokemuksiinsa tätä vastaan puhuessaan: ”Kun tulin uskoon, tiesin heti saaneeni syntini anteeksi! Ei tarvinnut odottaa kasteelle asti, että taakka lähti sydämeltä.” ”Kun tulin uskoon, sain sisäisen varmuuden, että jos tänä yönä kuolisin, pääsisin taivaaseen.” Samoin Raamatusta kaivettaisiin varmaan monta kohtaa, joissa puhutaan siitä, että usko tuo pelastuksen.[2] Näkemys ei siis pysty toimimaan kattavana esimerkkinä helluntailaisesta näkemyksestä.

Monesti argumenttien ja retoriikan ristiriidat ovat ongelmallisia. Monessa tilanteessa retoriikka tasapainoilee sillä välillä, onko kaste pelastus, pelastuksen ehto vai jotain muuta. Esimerkiksi Toivo Haapalan esityksessä ongelma on se, että tasapainoillaan jatkuvasti konkreettisten väitteiden ja niiden poisselittämisen välimaastossa, myös kasteen ja pelastuksen suhteesta. Haapala kirjoittaa helluntaipäivän kuvauksesta Apostolien teoissa:

”On tärkeää huomioida, missä järjestyksessä pelastuksen prosessi eteni ihmisissä: julistus – kääntyminen – usko – kaste – syntien anteeksisaaminen.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 26)

Samoin:

”Kun annamme tänään kasteelle edellä kuvatun alkukristillisen mallin mukaisen merkityksen eli että uskoontulo ja itsensä kastattaminen olivat sama asia, täsmäävät muutkin sanat ja ilmaisut, joita Uudessa testamentissa kasteesta käytetään.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 49–50).

Kuitenkin hän huomauttaa toisaalla:

”Kastevedessä ei siis ole mitään syntejä poispesevää maagista voimaa. Ihmisen syyllisyys ja synti pyyhitään pois Jeesuksen veren kautta, kun ihminen uskoo Kristukseen.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 38)

Kuten edellä (malli 2a, ehkä myös 2b), kasteen ja pelastuksen suhde jää usein jännitteiseksi, vaikka siitä puhuttaisiin suoraan pelastuksena.

(4) Kaste on julkista tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi

Helluntailaisuudessa on korostus, että seurakunta on kutsuttu pois maailmasta. On tehtävä julkisesti selväksi, että pesäero maailmaan on kertaheitolla selvä. Kaste toimii eräänlaisena vedenjakajana tässä suhteessa: siinä jää taakse entinen elämä ja uusi elämä alkaa. Tämä näkemys voidaan jakaa tarkemmin alanäkemyksiin.

(4a) Kaste on tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi ihmisten edessä. Erityisesti aikaisemmin kasteet suoritettiin julkisilla paikoilla. Kaverini kertoi mummostaan, joka meni viime vuosisadan alkupuolella kasteelle julkisella uimarannalla; paikalla oli katsomassa käytännössä koko kylän väki. Siinä tilanteessa kaste oli totaalista julkista erottautumista muista.

Nykyäänkin kaste suoritetaan mielellään seurakunnan päiväkokouksessa. Lisäksi kastettavia kehotetaan pyytämään mukaan kaikki kaverit ja sukulaiset; näin kastetilanteet toimivat tilaisuuksina saada mahdollisimman monta ihmistä sanankuuloon (ja mahdollisesti ajattelemaan uskonasioita). Usein kastettavia vielä toivotaan sanomaan jotain omasta uskostaan tilanteessa (lyhyt omakohtainen todistus). Kaste on siis osaltaan evankeliointimahdollisuus.

Kasteen julkisen tunnustuksen funktio on kieltämättä yksi elementti, joka monessa paikassa kasteeseen liitetään. Kuitenkin moni ajattelee, että kasteessa on jotain enemmän kuin pieni todistushetki. Näin ollen harva helluntailainen väittänee, että kaste on pelkästään todistusmahdollisuus.

(4b) Julkinen tunnustautuminen auttaa tekemään paremmin pesäeron vanhaan ja tuo rohkeutta. Tämä vaihtoehto lomittuu selkeästi sen alle, että kaste on julkista tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi, mutta tässä zoomaus on lähinnä omassa uskonelämässä.

Usko on sellainen asia, jota on helppo piilotella länsimaisessa kulttuurissa. Täällä usko kuuluu omalle reviirille, josta voi hätistellä muut pois, ja jonne ei kuka tahansa tule heti urkkimaan. Uskoontuloaan voi mahdollisesti myös piilotella. Jos joutuu elämään jonkintasoista kaksoiselämää ja piilottelee uskoaan, voi varmasti huomata, että uskossaolo ei ole ihan niin vapaata kuin jotkut hehkuttavat. Tähän helluntailaisuudessa on ratkaisuna se, että uskoontulo on mahdollisimman julkinen tapahtuma (perinteisesti isommissa kokouksissa nostetaan ensin käsi ilmaan, ja sen jälkeen joutuu vielä saapastelemaan eteen); tällöin asiasta tiedottaminen tapahtuu käytännössä itsestään. Kasteella on tässä myös funktio: kun se on julkista tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi ja uskonyhteisön jäseneksi, niin se on varsin mainio tapa estää sitä, että kynttilä pysyisi vakan alla.

Toiminta on psykologisesti tehokasta. Uskoontuloon liittyy usein suurta jännitystä ja mahdollisesti häpeäntunteita: ”mitä ihmettä muut ajattelee musta, ja onko kukaan enää tän jälkeen mun kaverini?” Asian kertomista on helppo lykätä eteenpäin, pyöriä iltaisin sängyssään ja miettiä, josko ehkä huomenna saisi asian kakistettua ulos. Tässä suhteessa kaste on helppo: alaikäinen joutuu kertomaan siitä vanhemmilleen, ja ylipäätään julkinen tilanne saa aikaan sen, että joku kynnys on ylitetty. Sen jälkeen on helpompaa olla vapaammin asian kanssa. Samoin on totta, että jos pyrkii piilottelemaan jotain osaa elämässään, sen kanssa ei voi olla täysin vapaa. Niin siistiä kuin piiloteltu, kielletty teinirakkaus onkin, uskonto ei toimi samalla tavalla: uskonnon kanssa voi olla helpompaa olla avoin.[3]

”Kun syntinen antaa elämänsä Jeesukselle, maailma elättelee vielä toivoa hänen paluustaan. Hänen uskonsa aitoutta koetellaan ja epäillään. Kun hän sitten ottaa vastaan vesikasteen, maailman suhtautuminen muuttuu. Sen jälkeen hän on aivan kuin saavuttamattomissa ja on lopullisesti asettunut vastapuolelle. Myrskyisä vastustus on monessa kodissa tyyntynyt uudestisyntyneen perheenjäsenen kastetilaisuudessa. Vastahenki on joskus vaihtunut kunnioitukseksi, jopa sielunhädäksi” (Juhana Lehmuskoski, Yksi kaste, 35)[4]

”Kaste merkitsee selkeää rajaa maailman ja Jumalan valtakunnan välille. Monet voivat todistaa, että niin kauan kun he eivät olleet uskoon tultuaan vielä kastattaneet itseään, maailman leirissä eläteltiin toiveita heidän paluustaan takaisin entisenlaiseen elämänmenoon.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 44)

Vaikka tämä puoli julkisesta tunnustautumisesta lienee totta, se tuskin lienee kasteen koko funktio. Moni helluntailainen varmasti painottaa jotain muitakin puolia, ja näkee tämän lähinnä yhtenä puolena. Samoin tämä jättää jälleen täysin avoimeksi sen, miksi ihminen pitää kastella tällaisen tunnustautumisen yhteydessä; miksei vaikka kirjoita asiasta Facebook-päivitystä? Tämä alanäkemys jättää jälleen kasteen olemuksen epäselväksi; se keskittyy vain tilanteen käytännöllisiin vaikutuksiin, mahdollisuuksiin ja seurauksiin, ei niinkään siihen, mitä kaste on.

(4c) Kaste on merkki henkivalloille. Kun vaimoni meni kasteelle, teroitettiin etukäteen, että kaste on merkki henkivalloille (Saatanalle, demoneille, ym.). Siinä tehdään henkivaltojen edessä julistus siitä, että minä olen Jeesuksen oma, minä haluan seurata Jeesusta. Tämän hyväksyivät sekä helluntaiseurakunnan saarnaaja että vapaakirkon pastori, joka oli tilaisuudessa mukana. Näkemyksen mukaan siis kasteelle menolla on jokin linkki näkymättömän maailman toimintaan: se ikään kuin lähettää viestin, että tämä ihminen kuuluu nyt Jumalalle. Välit pahuuteen on katkaistu.

Näkemys ei ole ongelmaton. Ensiksi, mikä kasteessa olisi niin erityistä, että se olisi julistus jossakin hengellisessä todellisuudessa? Jos julistuksen osuus nähdään siinä, että siinä ihminen tekee jotain, mitä Jeesus käskee, eikö silloin koko kristillinen elämä ole (suodaan oletus, että hengellinen todellisuus on olemassa) julistusta hengelliselle todellisuudelle siitä, että haluaa seurata Jeesusta? Tällöin kasteen erityinen merkitys vähenee radikaalisti: se on saman arvoista kuin mummon auttaminen kadun yli (Jumalan rakkauden elämistä todeksi) tai kaverin puolesta rukoileminen vessassa käydessä.

Toinen ongelma on siinä, että millä perusteella kastehetki nähdään jotenkin erityisenä ikkunana hengelliseen todellisuuteen? Miksi juuri se; miksi ei uskoontulohetki? Samoin voisi ajatella, että jos joku vihtahousuinen sarvipää haluaa jostakin saada silmilleen, niin se olisi helluntailaisenkin teologian mukaan lähtökohtaisesti uskonratkaisun hetki. Siinä jos missä uskoisi hiilihangollisten ex-enkelien ottavan lämpöä.

Kaiken kaikkiaan tämä näkemys on ongelmallinen jo siksi, että on vaikea löytää Raamatusta tukea tälle. Samoin näkemys olettaa, että kasteen taustalla on jo lähtökohtaisesti jotain muuta, ja että kaste on olemuksellisesti enemmän. ”Todistus henkivalloille” voi olla mahdollinen jatkoselitys tai lisämerkitys kasteelle, jos sen olemus on selitetty ensin auki toisella tavalla, mutta itsenäisenä perusmerkityksenä tämä ei kelpaa.

(5) Kaste on seurakuntaan liittämistä

”Vesikaste erottaa kastetun maailmasta ja hänen entisestä elämästään. Samalla se liittää hänet seurakuntaan.” (Juhana Lehmuskoski, Yksi kaste, 66)

Useimmat helluntailaiset ovat sitä mieltä, että kaste on myös seurakuntaan liittämistä. Moni ajattelee, että sen lisäksi, että kaste on julkista tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi (malli 4a), se on samalla tunnustautumista Jeesuksen seuraajien joukkoon. Maailmasta erottautuminen on liittymistä Kristuksen seuraajien joukkoon. Kuten helluntaiseurakuntien tunnustuksessa sanotaan: ”Kastettu liitetään paikalliseen seurakuntaan.”

Usein kasteen yhteydessä kastettava liitetään automaattisesti helluntaiseurakuntaan (eräässä tuntemassani tapauksessa itse asiassa edes kertomatta kastettavalle; ilmeisesti asiaa pidettiin kaikille itsestäänselvyytenä). Moni pastori ei suostu kastamaan, jos kastettava ei liity seurakuntaan; ”lapsia ei tehdä kaduille.” Perusajatus on luonnollisesti hyvä (”kenenkään uuden kristityn ei pitäisi jäädä ilman kristillisen yhteisön tukea, jossa hän voi kasvaa uskossaan, mikä on parasta hänelle”), mutta toisaalta valinnanvaraa ei ole (”meidän seurakuntamme on se paras paikka kasvaa uskossa, älä katsele muualle!”). Moni varmasti kastaa, jos uusi uskova menee johonkin toiseen vapaakristilliseen seurakuntaan kasteensa jälkeen; luterilaisten seurakuntien täytyy olla erityisen eläviä, jos niihin kastettava halutaan päästää (toki siinä kohdassa voidaan kysyä, miksi luterilainen seurakunta-aktiivi haluaisi kastetta, koska kirkossa sitä ei katsota hyvällä).

Tietysti on olemassa pieni vähemmistö, joka haluaa erottaa kasteen ja seurakuntaan liittämisen. Jotkut haluavat pitää nämä kaksi erossa toisistaan. He eivät halua kastetta seurakuntaan, vaan Kristukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että he pitävät nämä kaksi asiaa erillään.

Moni helluntailainen näkee kasteen seurakuntaan liittämisenä. On kuitenkin eri asia sanoa, että seurakuntaan liittäminen on kasteen osa kuin että kaste on pelkästään seurakuntaan liittämistä. Lahdesta kotoisin olevat kaverit kommentoivat, että heidän seurakunnassaan asiasta oli puhuttu lähinnä tästä näkökulmasta. (Seurakunnan virallista näkemystä en ole kysynyt.)

Näkemys on siinä mielessä johdonmukainen, että jos taustalla on ajatus siitä, että kaste on lähinnä sosiaalinen tapahtuma (malli 4a, tunnustautumista ihmisten edessä Jeesuksen seuraajaksi), se on myös julkinen tilanne, jossa uskova tulee seurakunnan jäseneksi. Kuitenkin ongelmana on jälleen, miksi se vesi pitää olla kokonaisuudessa mukana, ja miksi ylipäätään tällainen initaatioriitti on olemassa. Samoin tämä jättää auki sen, mitä siinä kasteessa itsessään tapahtuu – muuta kuin että ihminen sen jälkeen on seurakunnan jäsen.

(6) Kaste on pelastuksen uudelleennäyttelemistä

Yksi vaihtoehto on nähdä kaste siten, että se on pelastustapahtuman eri elementtien uudelleennäyttelemistä niin, että ihminen saa moniaistillisen kokemuksen uskon perustotuuksista. Kastettava painuu veden alle samalla; se muistuttaa siitä, että Jeesus kuoli ja hänet haudattiin; samoin ihminen konkreettisesti kokee, että hänen vanha elämänsä on kuollut ja se haudataan. Kun kastettava nostetaan vedestä, se muistuttaa Jeesuksen ylösnousemuksesta: hän jätti kuoleman taakseen. Samoin se muistuttaa siitä, että kastettavan vanha elämä on nyt takana, ja hän on aloittanut uuden elämän. Kaste on siis pieni näytelmä, joka konkretisoi ihmiselle pelastuksen oleelliset elementit.

TV7:llakin paljon esiintynyt Derek Prince painottaa tätä puolta kasteen merkityksestä. Samoin suomalaisetkin kirjoittajat kiinnittävät huomiota tähän puoleen: Toivo Haapala kirjoittaa kokonaisen osion Miksi kasteelle? -kirjassaan kokemuksellisuudesta ja kasteen moniaistillisesta puolesta (sivut 51–62; mielestäni Haapalan kirjan ehdottomasti parasta antia ovat hänen pohdintansa kasteen kokemuksellisuudesta):

”Tarvitsemme tällaisia katkoksia, pysähdyskokemuksia päivittäin. Kaste on katkos, joka saa suuremman merkityksen. Koet sen kerran ja muistat sen. Ruumiisi muistaa sen. Käyt ostoksilla, töissä, keität kahvia, huuhtelet käsiäsi – ruumiisi muistaa: olet kastettu, uusi ruumis uudessa maailmassa. Kaste on läsnä kaikessa.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 60)

”Kaste on kuitenkin myös havainnollinen tapahtuma, joka auttaa lähemmin ihmettelemään itse Jumalaa. Ei niin, että kasteen kautta äkkiä käsittäisi kaiken, vaan että voi jollakin metaforisella tavalla tajuta, aavistaa, tuntea jotain Jumalasta – tai jotain Jumalallista. – – Samoin kuin Jumalaa, vettä ei voi ottaa haltuun. Samoin kuin Jumalaa, vettä voi vain koskettaa – ja antautua veden kosketettavaksi.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 61)

Juhana Lehmuskoski on myös samoilla linjoilla:

”Kastettu saattaa joutua epäilyksen valtaan, oliko hänen uskonratkaisunsa riittävä. – – Kaste Jeesuksen nimeen on silloin vakuuttamassa, että hänet on otettu Jeesuksen omaisuudeksi. – – Hän [kastettava] kokee veden todistuksen tuntuvasti omassa ruumiissaan ja kuulee korvillaan tulevansa kastetuksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. – – Todistus tapahtuneesta uudestisyntymisestä on vakuuttava, koska se levittäytyy aistimaailmaamme saakka. – – Koska kaste kuvaa jo tapahtunutta uudestisyntymistä, se on vakuuttamassa kastettavalle ja koko maailmalle, että pelastus on tullut kastettavan osaksi.” (Juhana Lehmuskoski, Yksi kaste, 53–55, 58)

On totta, että kaste sisältää kokemuksellisen ulottuvuuden. Se voi tästä syystä olla myös hyvin vapauttava kokemus, jo pelkästään samalla tavalla kuin taide, taideterapia tai rituaalit voivat olla hyvin vapauttavia ja voimaannuttavia kokemuksia. Kuitenkin, vaikka tätä kokemuksellisuutta pidetään kasteen yhtenä puolena, se tuskin silti antaa kuvaa siitä, mikä kaste syvimmiltään on – ja miksi ihmeessä sitä pidetään niin tärkeänä. Voisin olettaa, että Jeesuksen ajatuksissa tuskin oli mikään vesiterapiahetki tai uppoteatteri. Lisäksi kovin moni helluntailainen tuskin olisi innoissaan, jos kaste korvattaisiin paljon syvemmällä elämysteatterilla kristillisen uskon perusajatuksista, vaikka tämä täyttäisi tuon merkityksen paremmin.

(7) Kaste on mystistä yhteyttä Kristukseen

Edellä olevia, hyvin jalat maassa olevia näkemyksiä vastaan on näkemys, että kasteessa tapahtuu jotain yliluonnollista: se ei ole vain todistamista, vain psykologiaa ja sosiologiaa, vaan siinä tapahtuu jotain mystistä.

Yksi esimerkki on se, kun eräs pastori vakuutti minulle, että kasteen vaikutuksesta ”vanha liha” vaikuttaa vähemmän ihmisessä.

”Sen mystinen merkitys on selitetty mm. Room 6:n alussa. It’s death ja kaikkee vielä muuta epämukavaa (Kukaan ei haluaisi kuolla synnille. Siinä on samanlaiset tuskat ennen sitä, kuin oli Jeesuksellakin. Antautua nyt vapaaehtoiseen kuolemaan, ei ihme että järki sanoo vastaan), mutta se kätkee myöskin voitokasta ylösnousemusvoimaa.”

Kaste on hautaamista yhdessä Kristuksen kanssa, joten siinä tulee jonkinlainen hengellinen sulautuminen joihinkin Kristuksen ominaisuuksiin (tästä voisi nähdä jonkinlaisena vertailukohtana Pyhän Hengen kasteen: henkikastetta ei nähdä pelastuksen ehtona, mutta siinä ajatellaan Pyhän Hengen ottavan lisää hallintavaltaa ihmisestä ja antavan tälle armolahjoja). Kasteessa siis kuollaan jollakin mystisellä tasolla omalle ”vanhalle lihalle”; ei ole yllättävää, jos ihminen ei halua mennä kasteelle, koska kukaan ei halua kuolla itselleen.

Raamatussa (Room. 6) Paavali puhuu, että kasteessa uskovat on haudattu ja ylösnoussut Jeesuksen kanssa. Kun kieli on näin selkeän mystistä (ja hyvin pitkälle pelastussanastoon liittyvää!), se antanee syyn olettaa, että siinä tapahtuu oikeasti jotain mystistä. Kun pelastukseen liittyvät asiat karsitaan jo lähtökohtien vuoksi siitä pois (”eihän se voi olla pelastus, kun pelastus on se uskonratkaisu!”), niin siitä pitää jäädä jäljelle jotain mystistä.

Yksi klassinen tarina tämän aiheen tiimoilta liittyy mieheen, joka lähti etsimään kaveriaan, jota ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Kuulemani versio[5] sijoittuu Lontooseen: mies etsi vanhaa kaveriaan, jonka kanssa ei ollut ollut pitkään aikaan tekemisissä. Hän kävi meedion kanssa keskustelemassa, ja meedio sanoi, että hänen etsimänsä mies oli kuollut. Hän kuvaili talon, jossa mies oli asunut, ja antoi vielä miehen kuolinpäivänkin. Etsijä ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan lähti etsimään ystäväänsä. Hän löysi meedion kuvaileman talon ja kävi koputtamassa ovelle. Hän löysi talosta vanhan ystävänsä, ja kun kertoi meedion kuolinuutisesta, mies kysyi päivämäärää. Yllättäen päivämäärä oli se päivä, jolloin mies oli käynyt kasteella; hän oli tullut aikaisemmin uskoon.

Luonnollisesti tämä tarina kuuluu myös näkemykseen, että kaste on julistus henkivalloille (malli 4c): siinä demonit (jotka luonnollisesti puhuivat meedion kautta) pitivät miestä kuolleena, koska tämä oli tullut uskoon eikä enää seurannut heidän synnintekotoiveitaan. Tässä joudutaankin huomaamaan, että näkemykset ”kasteessa tapahtuu jotain mystistä” ja ”kaste on haistattelua demoneille” (4c) menevät osittain päällekkäin. Jos siinä tapahtuu jotain hengellisesti merkittävää, niin sen täytyy olla myös jotain sellaista, josta perkeleet eivät pidä. Näin ollen demonisiksi kiukunpurkauksiksi tulkitut vastoinkäymiset tai muut nähdään osoituksina tästä puolesta.

Kasteen syvempää sisältöä perustellaan usein myös sillä, että monissa maissa kristinuskoon kääntymistä itsessään ei pidetä vielä kauhean pahana asiana; kuitenkin se, että uskoontullut ottaa kasteen, herättää hirveän voimakasta vastustusta. Tässä yhteydessä yleensä jaksetaan sanoa, että he ymmärtävät monesti kasteen merkityksen ja tärkeyden paljon paremmin kuin me, koska reagoivat noin voimakkaasti sitä vastaan. Siinä pitää tapahtua jotain, mikä on hengellisesti jotenkin tärkeää.

Tämä näkemys saa pidettyä kiinni siitä, että kaste on pelastuksesta erillinen, mutta siitä huolimatta mystinen toimitus; se on myös jollakin tavalla tärkeä, joten se pitää siksi ottaa. Kaste ei myöskään mene pelkäksi ihmisten edessä todistamiseksi. Kuitenkin tässä vastaan tulee se, että tämän mystisen kokemuksen sisällön määritteleminen on kamalan vaikeaa: siinä joudutaan ottamaan asiasta puhuvat raamatunpaikat ja käytännössä määrittelemään niiden koko sisältö uudelleen, jotta siinä päästään edes eteenpäin. Edellä viitattu Paavalin kielenkäyttö liittynee selkeämmin pelastukseen, ei niinkään johonkin siitä erilliseen toimitukseen.

Moni voi olla hyvin varma siitä, että kaste on syvällinen, mystinen toimitus, jossa tapahtuu jotain yliluonnollista. Tätä voidaan perustella eri raamatunkohdilla tai omilla tai muiden kokemuksilla. Kuitenkin ongelmaksi tulee sen mystisyyden määritteleminen, koska suuntaviivoja ei löydy oikein mistään. Vaikka siis mystisyydestä voitaisiin olla hyvin varmoja, selityksen kohdalla voidaan tarjota vain mysteeriä. Vaikka siis uskonnoilla on oikeus mysteereihin, tarjotut selitykset kastemysteerin sisällöstä ontuvat; harva haluaa tunnustaa, että ”siinä tapahtuu jotain, mutta kenelläkään ei voi olla mitään käsitystä, mitä.”

(8) Kaste on kulttuurisidonnaista ja korvattavissa esimerkiksi Facebook-päivityksellä

Jotkut harvat radikaalit esittävät, että kaste oli ymmärrettävä aikansa kontekstissa, mutta meidän kontekstissamme se ei enää sitä ole. Juutalaisessa kulttuurissa se oli ymmärrettyä puhdistussäädösten takia ja mahdollisesti proselyyttikasteen eli käännynnäiskasteen tähden (vaikka moni näkee, että proselyyttikasteella on juurensa kristillisessä kastekäytännössä eikä toisin päin), ja pakanoille se oli ymmärrettävä eräänlaisena mystisenä initaatio- eli vihkiytymisrituaalina uuteen uskontoon. Kasteen merkitys on siis sidoksissa siihen, mitä ihmiset ymmärsivät sen tarkoittavan. Kuitenkin meidän modernissa ajassamme mystinen rituaali on menettänyt ymmärrettävyytensä, ja tästä syystä kasteella ei ole enää sitä funktiota, jota sillä aikanaan oli: meille erilaiset initaatioriitit eivät ole enää niin selkeä osa elämäämme, että kasteella olisi samaa vaikutusta ja sosiaalista viestiä, joka sillä oli aikanaan. Me emme enää rituaalipese itseämme fariseusten tavoin ennen ruokailua, vaan käsien pesu saippualla johtuu lähinnä hygienisistä syistä.

Tämän näkemyksen mukaan meidän pitäisi tavoittaa ensin se merkitys, joka kasteella oli alun perin. Sen jälkeen meidän pitäisi kehittää jokin vastaava toiminto, jolla olisi meidän päivinämme sama merkitys. Yksi mahdollisuus on ajatella, että ulkopuoliset ymmärsivät kasteen julkisena tunnustautumisena Jeesuksen seuraajaksi (vrt. mallit 4a ja 5). Mikä meidän päivinämme antaisi saman sosiaalisen viestin? Todennäköisesti Facebook-päivitys tyyliin ”Tulin uskoon viime perjantaina ja mun elämä kuuluun nyt Jeesukselle <3”. Sen jälkeen kenelläkään ei pitäisi olla epäselvää, mitä on tapahtunut – kunhan siis on ensin tehnyt selväksi, että ei ole sattunut jättämään Facebookiaan vahingossa auki, ja joku ole tehnyt kunnon källiä. (Katso keskustelua aiheesta Eksegeettisen safarin kommenteissa)

Tässä näkemyksessä on positiivista se, että se ottaa vakavasti sen, että jotkut asiat pitää tulkita niin, että ne välittävät saman viestin nykyaikana. Emme ole enää 40-luvun Korintissa tai Israelissa, eikä meidän elinpiiriimme kuulu hallitsevana elementtinä juutalaisuutta temppelijärjestelmää, keisarikulttia tai samoja pakanafilosofioita. Kuitenkin haasteena tälle on se, että harva helluntailainen lienee innokas poistamaan kasteesta yhtä sen materiaalisesti keskeisintä elementtiä: kastetta. Samoin voidaan kysyä, onnistuvatko tulkintamme kaappaamaan kasteen sisältöä sellaisena, kuin se käsitettiin: oliko se pelkästään sosiologinen viesti, vai ajateltiinko siinä olevan jotain mystisempää? Vaikka käsityksessä on puolensa, se joutuu nojautumaan ensin muihin käsityksiin kasteen sisällöstä, ja vasta sen jälkeen kommentoida, mitä asialle pitäisi tehdä. Näin ollen tämä ei ole näkemys kasteen olemuksesta, vaan sen soveltamisesta.

POHDINTAA HELLUNTAILAISESTA KASTEESTA

Esittelin edellä kahdeksan kategoriaa alakategorioineen, joiden sisään väitän suurimman osan helluntailaisesta kasteteologiasta sopivan. Monesti kasteella nähdään olevan eri puolia yhtä aikaa: esimerkiksi kaste voi olla Jeesuksen käskyn täyttämistä ja siten pelastuksen ehto, mutta se on myös julkista tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi ja loogisesti seurauksena seurakuntaan liittämistä. Pelastuksen uudelleennäyttelemisen saa liitettyä oikeastaan mihin tahansa. Lisäksi voidaan ajatella, että kasteessa on kaiken lisäksi syvempi ulottuvuus: siinä tapahtuu jotain todella mystistä Jumalan kanssa.

On myös mahdollista, että eri puolet voivat olla suorassa ristiriidassa toisensa kanssa. On mahdollista väittää, että kaste ei vaikuta mitenkään pelastukseen, mutta samalla se on käytännössä pelastuksen ehto tai lähes pelastus. Samoin edellä esitetyt puolet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa: toisaalta voidaan väittää, että kasteessa ei ole mitään yliluonnollista puolta, mutta siitä huolimatta siinä on jotain mystistä Jumalan kanssa yhtymistä. Samoin voidaan väittää, että kasteen sisältö on ilmiselvä, mutta kun kysellään tarkemmin, jäljelle jää mysteeri. Usein kokonaiskasteteologiaa ei yritetä hahmottaa kokonaisuutena.

Keskustelin erään helluntailaisen ystäväni kanssa kasteesta ja hän tunnusti, että helluntailaisuudessa ollaan valmiita tekemään poikkeuskategorioita. Esimerkiksi voi olla, että kastetta pidetään välttämättömän pelastuksen kannalta, mutta samalla ollaan valmiita tekemään poikkeuksia. Ristin ryöväri oli poikkeus, koska häntä ei voitu kastaa ristille. Samoin ollaan valmiita sanomaan, että luterilaisetkin voivat pelastua, vaikka he eivät ole käsittäneet kastetta ”oikealla tavalla”. (Kuitenkin, jos ihminen joutuu kohtaamaan sen Raamatun totuuden, että kyllä aikuiskaste on oikea juttu, niin siinä vaiheessa Jumala voi laittaa heidät tilille tästä laiminlyönnistä.)

Tuttavapiiriini kuuluva luterilainen kirjoitteli erään helluntaipastorin kanssa kasteesta. Pastori alleviivasi, että kaikkien pitää käydä kasteella, mutta sitten tietysti ovat nämä poikkeuskategoriat, joiden kohdalla ”Jumala kyllä tietää”. Esimerkiksi vaikeasti vammaiset voidaan vapauttaa kastevaatimuksesta, koska heillä ei ole mahdollisuutta mennä kasteelle. On mahdollista, että poikkeuskategorioita tehdään lähinnä tilannepohjalta, mutta toisaalta on mahdollista, että kokonaisuudesta hahmottuisi suurempikin kokonaisuus: esimerkiksi jos kokonaisuus hahmotettaisiin lähinnä ”kaste on Jeesuksen käskyn täyttämistä” -ajatuksen kautta, niin siitä saataisiin ihan sisäisesti johdonmukainen, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Mystistä vai ei?

Helluntailaisuudessa halutaan pitää kaste joko selkeästi luonnollisena asiana (joka silti jostakin syystä on pakollinen) tai sitten mystisenä toimituksena; joskus näitä molempia jännitteisessä suhteessa. Esimerkiksi Juhana Lehmuskosken kirjassa Yksi kaste näkyy taipumus tulkita kasteeseen liitettävät asiat hyvin sosiologisesti ja psykologisesti mystisyyden kustannuksella. Esimerkiksi viittaus ”hyvän omantunnon liittoon” Jumalan kanssa saa nopeasti selityksen: siinä ei ole kyse mistään yliluonnollisesta.

”Vesikaste on tarkoitettu juuri kristittyjen erottamiseen syntielämästä. – – Kristukseen kastettu on kuollut pois synnistä. – – Kastetta pyytävä pyytää samalla itselleen Jumalalta hyvää omaatuntoa. – – Kasteessa käännetään huomio tulevaisuuteen ja pyydetään tuleviin päiviinkin hyvää omaatuntoa. – – Kasteessa hän pyytää Jumalalta näkyvää erottautumista maailmasta ja puhdasta vaellusta. Samalla hän ilmaisee tahtovansa julkisesti liittyä raamatulliseen Jumalan seurakuntaan.” (Juhana Lehmuskoski, Yksi kaste, 34, 36–37)

Sama on totta esimerkiksi sen kohdalla, mitä sanotaan kasteen ja pyhityksen suhteesta: ”Vesikasteeseen on kätketty voima, joka auttaa elämään pyhitettyä elämää” (sivu 48). Kuitenkin tämä tulkitaan hyvin paljon sosiologisesti erottautumisen mallin mukaan: ”Kaste ei tosin sisällä mitään maagista voimaa, joka aiheuttaisi meissä pyhää elämää. Se vain vahvistaa uskoa siihen, että ollaan yhdistettyjä Jeesuksen kanssa.” (sivu 48)

Mahdollisista vastaväitteistä

Joku (helluntailainen) voi lukea tekstiäni ja paheksua kirjoitustani muutamasta asiasta. Tähän mennessä löytyisi jo monta syytä kritiikille: (1) Käsittelen näkemyksiä omilla ehdoillani, en näkemysten ehdoilla. Kyllä, en tee suoria lainauksia kirjoista ja muista kirjoituksista, ja yritä tämän perusteella hahmottaa helluntailaisten näkemystä sen omilla ehdoilla. Kuitenkin näkökulmani on lähinnä se, mikä kaste on, ei niinkään helluntailainen kasteteologia erityisenä ja ainutlaatuisena järjestelmänä. Oma kysymyksenasetteluni johtaa toisaalta kategorioiden muodostumiseen, mutta en näe sen tekevän liiallista väkivaltaa näkemyksille tai esitä niitä epäreilussa valossa.

Väitän, että suurin osa näkemyksistä palautuu lopulta johonkin tässä lueteltuun. Vaikka kasteelle annettaisiin joku paremmin Raamatun tekstiä mukaileva nimi ja merkitys (hyvän omantunnon liitto, hyvän omantunnon pyytäminen Jumalalta), syvimmiltään väitän näidenkin lopulta tippuvan esittelemiini lokeroihin.

(2) En usko tarpeeksi paljoa suoriin väitteisiin, joita asiasta esitetään. Minua voidaan syyttää siitä, että en lue tarpeeksi hyvin eri kirjoittajien tekstejä, vaan yritän laittaa ne omiin järjestelmiini. Moni esimerkiksi avoimesti sanoo, että kasteessa ei ole kyse jostakin asiasta, mutta silti väitän hänen väittävän niin. Tässä kohdassa kuitenkin vetoan siihen, että pyrin näkemään kastenäkemykset suurempina järjestelminä, en vain yksittäisinä kannanottoina kasteen eri puoliin. Usein retoriikka voi olla aivan toista kuin se, mitä sieltä alta paljastuu (hyvä esimerkki tästä on suhde pelastukseen: toisaalta sanotaan, että ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseen ja pelastus on täysin Jumalan työ, mutta silti painotetaan, että ihminen voi tehdä päätöksen ihan itse).

(3) Teen yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Joku voi kommentoida (ja jos ei ole vielä kommentoinut, niin ihme!), että tällainen penkominen on turhaa, että asiat vain luetaan Raamatusta, ja sen jälkeen niitä totellaan. Raamatuntulkinta on kuitenkin ennakkokäsitysten, suurempien oppikokonaisuuksien ja tekstien vuoropuhelua. Kukaan ei lue Raamatun tekstejä ilman ennakkokäsitystä.[6] Raamatuntulkinnassa huomaa hyvin, että ajoittain kokonaisnäkemys ohjaa tulkintaa. Esimerkiksi Juhana Lehmuskosken kirjassa Yksi kaste mainitaan raamatunkohta, jossa Ananias kehottaa Paavalia menemään kasteelle ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi” (Apt. 22:16). Lehmuskoski sanoo, että syntien peseminen ei liittynyt niinkään kasteeseen, vaan kasteen yhteydessä tehtyyn synnintunnustukseen (sivu 22) – siitä huolimatta, että moni näkisi asioilla tiukemman yhteyden tässäkin kohdassa.

Vastaavana esimerkkinä voidaan pitää sitä, miten Toivo Haapala käyttää Jeesuksen kastetta esimerkkinä siitä, että uskovien tulisi ottaa kaste. Ensin hän rakentaa Jeesukselle motiivit mennä kasteelle, ja ottaa siitä esimerkin kristityn kasteelle menemiseen.

”Jeesus tuli kasteelle vihkiytyäkseen kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan, kaikella voimallaan ja kaikella ymmärryksellään rakastamaan Jumalaa, tekemään kaikessa Isän tahdon – – ” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 46).

Paikoittain ero Jeesuksen kasteen ja kristillisen kasteen ero tunnistetaan. Kun kysytään, miksi sen pitäisi toimia esimerkkinä, usein tiukan argumentoinnin korvaa enemmin retoriikka kuin perustelu.

”Jeesuksen kasteella oli toinen merkitys kuin sinun ja minun kasteella. Mutta vanhurskaan Isän tahdon mukaista on, että Jeesus menee Jordanille ja kastattaa itsensä: Niin, sinulla ja minulla on oma Jordanimme, oma Getsemanemme. Tahdommeko me taivuttaa sydämemme Jumalan sanan edessä, aina ja loppuun asti (Ps. 119:112)?” (sivu 47)

(4) Olen änkyrä ja etsin tekosyitä, jotta en joutuisi mennä Raamatulliselle kasteelle. Saanen monelta tuomion, että minä vain yritän selitellä yksinkertaista asiaa vaikeaksi; että en oikeasti tahdo seurata Jeesusta koko elämälläni ja teen asiat vaikeiksi vain siksi, että minun ei tarvitsisi mennä kasteelle.

”Syitä sysätä kaste syrjään löytyy sitä helpommin, mitä vähemmän on sydämessä paloa seurata Jeesusta.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? 30)

Käsittelen tätä enemmän kirjoitussarjan seuraavassa osiossa, mutta kyse ei ole siitä, että yrittäisin tehdä päästäni väkisin niin suurta, ettei se mahdu kastealtaaseen. Kyse on siitä, että jossakin vaiheessa aloin huomata ongelmia kokonaisuudessa, ja tahdoin ymmärtää asiaa paremmin. Tässä vain kirjoitan pohdintojeni tuloksista.

Kriittinen tuomioni

Edellä olen käsitellyt helluntailaista näkemystä kasteesta ja sen eri puolista. Näkemyksen vahvuutena pidän sitä, että se mielestäni pääsee käytännön kannalta hyvin lähelle alkuseurakunnan käytäntöä: näen uskovien kasteen kuvaaman paremmin sitä käytäntöä, jota alkuseurakunta näyttää Uuden testamentin ja varhaisten kirkkoisien tekstien mukaan harjoittaneen. Tässä suhteessa helluntailainen näkemys saa kiitosta.

Kuitenkin kasteen sisällön hahmottaminen jää mielestäni ongelmalliseksi helluntailaisessa teologiassa. Käsitys kasteesta pelastuksena (3) ei yksinkertaisesti riitä kuvaamaan helluntailaista näkemystä. Samoin harva on valmis korvaamaan kastetta jollakin nykyaikaisella toiminnolla (malli 8). Käsityksen merkistä henkivalloille (4c) joudun jättämään puhtaaksi spekulaatioksi ilman perusteluja.

Jos kaste on Jeesuksen käskyn täyttämistä (malli 1) ja mahdollisesti sitä kautta liittyy pelastukseen (malli 2b), se jättää kasteen sisällön hyvin ontoksi: sillä ei ole sisältöä, tai jos on, se ei ole sinänsä oleellista, koska keskeinen huomio on tottelemisessa. Samoin, vaikka on totta, että kasteella on monia sosiologisia ja psykologisia vaikutuksia (mallit 4a, 4b ja 6), mutta se ei mielestäni perustu niinkään sille, mitä Uuden testamentin teksteissä asiasta lukee, kuin ihmisten kokemuksille asiasta. Samoin kaste voi myös toimia seurakuntaan liittämisenä (malli 5), ja se varmasti kuului mukaan liittymisprosessiin varhaisessa kristillisyydessä, mutta sen sisällön pelkistäminen ainoastaan siksi on ylipelkistävää. Nämä eivät riitä selityksiksi siitä, mitä kaste on.

Jos kaste on ylipäätään pelastuksen ehto (malli 2a), sen sisällön hahmottaminen ontuu helluntailaisessa teologiassa: asia vain todetaan, mutta usein ei anneta selvää merkitystä, miksi näin on, ja mitä sellaista siinä tapahtuu, jotta tämä olisi totta. Lisäksi käsitys kasteena mystisenä yhdistymisenä Kristukseen kanssa tai muuna mystisenä tapahtumana (malli 7) perustuu kyllä yhteen luentaan Room. 6:sta, mutta jää yhden kohdan varaan rakennetuksi spekulaatioksi (joka vaatii lisäksi kohdan rankkaa tulkintaa), joka ei saa tukea kirkkohistoriasta eikä oikein muualtakaan. Näin ollen kaikki annetut mallit ontuvat.

Ehdotus kasteteologian uusille urille

Edellä olevan analyysin pohjalta joudun väittämään, että helluntailainen kastenäkemys ontuu yrittäessään selittää, mikä kaste on ja mitä siinä tapahtuu. Mystiset ja pelastukselliset selitykset jäävät ongelmallisiksi joko perustelemattomuutensa tai ristiriitaisuutensa tähden; luonnollisemmat selitykset kaatuvat helposti siihen, että niiden on vaikea saada suoraa tukea Raamatun materiaalista tai ne eivät vain vastaa esitettyyn kysymykseen.

Yksi syy pattitilanteeseen voi olla siinä, että kaste ja pelastus hahmotetaan niin erillisiksi kokonaisuuksiksi, ja tämä erottelu tuodaan Raamatun tekstien lukemiseen. Kun kasteesta puhutaan pelastuksena, helluntailainen kavahtaa, koska kastehan ei ole pelastus, mutta jotain jännää siinä täytyy olla. Kokonaisuutta voisi valaista se, mitä käsittääkseni eksegeetti Antti Laato on ehdottanut: että kaste, uskoontulo ja Pyhän Hengen kaste nähtiin oikeastaan yhtenä pakettina alkuseurakunnassa, joten niistä puhuttiin käytännössä päällekkäin. Tämä auttaisi hahmottamaan kielenkäyttöä, joka liittyy kasteeseen. Tämä voisi ratkaista joitakin ongelmia, joita kasteen ja pelastuksen suhteessa nähdään.

Asioiden hahmottaminen yhdessä olisi tosin vasta ensimmäinen puoli kokonaisuudesta: sen jälkeen pitäisi hahmottaa sen ajan kulttuurista, mitä ihmettä kasteen voitiin ajatella merkitsevän juutalaisessa kontekstissa (ja ehkä vähän kreikkalaisessakin). Esimerkiksi jos Johannes Kastajalla oli suoria yhteyksiä Qumranin yhteisöön tai essealaisiin, heidän pesukäytäntönsä voivat avata jotain – samoin kuin juutalaisuuden monimutkaiset käsitykset vesipesuista.

Prosessi saattaisi olla pitkä ja monimutkainen (ja sisältäisi kovasti muunkin kirjallisuuden kuin Raamatun lukemista). Kuitenkin siitä voisi olla jotain hyötyä. Toisaalta voidaan kysyä, onko helluntailaisesta näkökulmasta sillä mitään arvoa: jos tärkeää on käytännön elämä ja pyhä meininki, niin siinä kohdassa ei opillinen epävarmuus suurinta osaa porukasta sen suuremmin ahdista. Samoin nähtäväksi jää, jäisikö tällainen pyörittely vain pienen piirin näkemykseksi: Suomen helluntailaisuus on pärjännyt tämänhetkisillä näkemyksillään jo reilu sata vuotta, joten muutospaine on tuskin valtava.

Kuten esitin, uskovien kasteen käytäntöä voidaan pitää alkuseurakunnan esimerkin mukaisena. Tämä saattaa riittää monelle heidän pohtiessaan kastetta. Kuitenkin tällä hetkellä helluntailaisen kasteen sisältö jää väkisin mysteeriksi: on epäselvää, mikä se on, tai mitä siinä tapahtuu. Kuitenkin yleensä halutaan uskoa, että se on enemmän kuin vain erityinen kylpypäivä: siinä on jotain hengellistä, jotain mystistä ja jotain selittämätöntä. Tätä selittämätön jää selittämättömäksi ja sisällöltään saavuttamattomaksi. Ehkä uuden ajan helluntailaiset teologit vastaavat esittämääni haasteeseen ja auttavat hahmottamaan näkemystä, joka ottaa huomioon myös tämän kritiikin.

-----------------------

VIITTEET

[1] Vaikka tässä lainaukseni keskittyvät lähinnä Juhana Lehmuskosken ja Toivo Haapalan kirjoihin, en tee analyysiä vain heidän näkemyksistään; ne olivat tarpeeksi lähellä ja olin lukenut ne viimeksi aiheesta.

[2] Jos haluaa tarkempaa taistelua baptistisen ja regeneratiivisen uskovien kasteen välillä, niin kirja Understanding Four Views on Baptism (Engle, Armstrong, Nettles, Pratt Jr., Kolb, Castelein. 2007. Grand Rapids: Zondervan) on hyvää luettavaa aiheesta; erityisesti kannattaa katsoa Nettlesin ja Casteleinin kommentit toisilleen: Nettlesin baptistisen kastenäkemyksen puolustus 25–41, Casteleinin vastakommentit 51–55, Casteleinin regeneratiivisen kastenäkemyksen puolustus 129–144, Nettlesin vastakommentit 145–148. Tämä Counterpoints-kirjasarja esittelee eri näkemyksiä: jokainen kirjoittaa parikymmentäsivuisen keissin näkemyksensä puolesta, ja sen jälkeen jokainen toisen näkemyksen kannattaja kommentoi sitä muutaman sivun mittaisesti.

[3] Kasteen ja uskoontulon julkisuuden painottamisessa voi tietysti miettiä sitä, että tilanne voi olla liiankin jännittävä tai pelottava ihmisille, jotka ovat epävarmoja itsensä kanssa ja eivät muutenkaan tahdo olla ihmisten huomion kohteena. Tällaisissa tilanteissa – erityisesti herkkien nuorten kohdalla – voi olla hyvä miettiä, miten tilanteen saisi toteutettua niin, ettei se traumatisoi ketään. Tämä on kuitenkin oma keskustelunsa, joten jätetään se myöhemmäksi.

[4] Juhana Lehmuskoski ei ole tätä blogia kirjoittavalle Anna Lehmuskoskelle sukua, ainakaan jälkimmäisen tietojen mukaan.

[5] Helluntailaisessa teologiassa tarinoilla ja omakohtaisilla kokemuksilla on usein hyvin suuri merkitys. On lisäksi tarinoita, jotka melkein jokainen helluntailainen tuntuu: ne ovat osa yhteistä kulttuuriperintöä, jossa teologiaa ei tehdä pelkästään väitteillä, vaan jaetuilla kokemuksilla, yhteisön yhteisellä kulttuuriperinnöllä ja eteenpäin kerrotuilla tarinoilla. Joskus tarinat elävät kerrottaessa eteenpäin, niiden yksityiskohdat vaihtelevat ja paikatkin saattavat muuttua, mutta tarina pysyy usein jollakin tavalla samana. Kuitenkin tarinoiden kohdalla ei aina voi olla varma niiden todenperäisyydestä, koska niitä koskevat myös samat lainalaisuudet kuin juoruja ja urbaaneja legendoja. Siksi kuuntelen mieluummin pastoreiden tarinoita omasta elämästä kuin ajoilta, joista kukaan ei voi olla varma, kuka teki ja mitä teki ihan oikeasti.

[6] Ennakkokäsitysten vaikutuksesta tekstin lukemiseen on kirjoitettu viime vuosisadalla suhteellisen paljon. Jos näet Annaa jossakin, niin nykäise häntä hihasta ja kysy, mitä Gadamer tarkoitti horisonteilla ja niiden sulautumisella.

KIRJAT

Haapala, Toivo. 2006. Miksi kasteelle? Keuruu: Aikamedia.

Lehmuskoski, Juhana. 1982. Yksi kaste. Vantaa: RV-kirjat