Karismaattisissa piireissä on viime
aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen
päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt
aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin
aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös
helluntailaisuudessa.
Helluntailaisuudella näyttää olevan
vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten
perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa
syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin
ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan
mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen
tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että
helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?
Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.
Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen
osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät
helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset
täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen
syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa
osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen
siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.
Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil
Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on
kohta
28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen
aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen
ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman
osan tekstistä.
Helluntailaisuuden ja
katolilaisuuden suhteesta
Emil Anton on huomannut, että
suomalaisen helluntailaisuuden suhde katolilaisuuteen on hieman
kaksijakoinen:
”Vahvaa
ennakkoluuloista antikatolisuutta esiintyy melko paljon. Toisaalta
Suomessa yhteiskristillisyyden ja ekumenian tilanne on hyvä, ja myös
paljon aitoa veljeyttä ja kunnioitusta esiintyy. Viime
vuosikymmeninä helluntailaisten ja katolilaisten lähentymistä on
auttanut erityisesti Vatikaanin II konsiilin myönteinen asenne
ei-katolisiin kristittyihin sekä sen jälkeen tapahtunut
karismaattisen liikkeen leviäminen katoliseen kirkkoon.”
Helluntailaisesta näkökulmasta
katolilaisuus on vähintään kummallista ellei jopa pelottavaa –
ainakin, jos stereotyyppisiin asetelmiin on uskominen.
Helluntailaisuus on perinteisesti korostanut spontaaniutta ja Hengen
vapautta, kun katolilaisuudessa on tuhatvuotiset (lauletut!)
liturgiat. Suomen helluntaiherätyksen jo hokemaksi muodostunut
itsenäisen paikallisseurakunnan korostus on kovin erilaista kuin
hierarkkisesti johdettu katolilaisuus (papit, piispat, kardinaalit
ja – gasp! – paavi). Helluntailaiseen hengellisyyteen katolilaisten sen
seitsemän sakramenttia tuntuvat jo hyvin maagisilta –
puhumattakaan siitä, että yhtenä sakramenttina on lasten
kastaminen. Historiasta jos mistä saadaan helposti epäluuloille
vahvistusta. Niin kuka kielsi, että maapallo on pyöreä? Ketkä
polttivat uskonpuhdistajia roviolla? Ketkä kielsivät lukemasta
Raamattua kansankielellä? Ja niistä ristiretkistä ei tarvitse edes
puhua, kun ollaan jo todettu, että kaikki ne siellä ovat pelkkiä
poliittisia pakanoita.
Helluntailaista asetelmaa kuvannee se, kun keskustelin erään
raamattukoulukaverin kanssa hänen opiskelujensa jälkeen yhteisestä kaveristamme. Kun kerroin, että
yhteinen kaverimme oli innostunut katolilaisuudesta, kaverin reaktio oli aidon
huolestunut ”ei kai nyt sentään?!” Monelle helluntailaiselle
ajatus katoliseen kirkkoon siirtymisestä muistuttaa kovasti ajatusta
Jehovan todistajiin siirtymisestä tai uskosta luopumisesta.
Toisaalta asetelma ei ole aivan yksioikoinen. Olen kysellyt joiltakin
kavereilta niin tosielämässä kuin Facebookissakin siitä, mihin
kirkkoon he vaihtaisivat, jos joutuisivat lähtemään
helluntaiseurakunnasta (ja naapuriseurakunnat eivät olisi
vaihtoehtona). Moni suuntaisi luterilaiseen kirkkoon tai metodismiin,
mutta yllättäen katolilaisuus oli hyvä vaihtoehto monelle.
SE, MIKÄ VIELÄ PIDÄTTÄÄ
HELLUNTAILAISTA
Katolinen kirkko on joutunut erilaisten
mediakohujen riepoteltavaksi viime vuosikymmeninä, ajoittain myös
hyvästä syystä. Toisaalta protestantit eivät olisi tarvinneet
edes tätä siihen, että heillä on jotain katolilaisuutta vastaan
hampaankolossa. Näistä Emil Anton jaottelee perinteiset väärinymmärrykset
ja vääntämisen aiheet kolmeen osaan. Ensiksi ovat ”500 vuotta
vanhat kiistat”, eli taistelu aneista, kiirastulesta,
vanhurskauttamisopista, pappisselibaatista, pyhimyskultista ja
vastaavista. Toiseksi ovat reformaatioajan jälkeen korostuneet
taistelut, kuten Marian ja asema, sekä
sakramentit. Kolmanneksi Anton listaa tietämättömyyden Vatikaalin
II konsiilista (1962–1965) ja niistä uudistuksista, joita siellä
määriteltiin.
Käsittelen Antonin listausta
aikasidonnaisuudesta irrotettuna, koska helluntailainen tuskin
hahmottaa asiaa niin (jo pelkästään siksi, että suurin osa
asioista on tapahtunut jo kauan ennen liikkeen syntyä). Yritän sen
sijaan hahmottaa kokonaisuuden siten, miten voisin kuvitella helluntailaisen
jaottelevan materiaalin. Lisäksi jätän tässä Vatikaani II:n
käytännössä huomiotta, koska vaikka se on vaikutuksiltaan
merkittävä, käsittelen näitä vaikutuksia enemmin omina
kokonaisuuksinaan kuin liitettynä Vatikaani II:een.
Käsittelen materiaalia erityisesti
siitä näkökulmasta, miten eri asiat voivat estää helluntailaista
kiinnostumasta katolilaisuudesta, ja miten ne voivat estää
katolilaisuudesta kiinnostunutta helluntailaista ottamasta
ratkaisevaa askelta.
Selittämätön
protestanttinen katolilaisuuskammo
Monilla protestanteilla on
emotionaalisia syitä vastustaa katolilaisuutta – niitä ei pystytä
selittämään tai avaamaan, mutta siitä huolimatta ne tuntuvat
kovin todellisilta. Helluntailaisuus on protestanttinen liike, joka
on perua siitä irtautumisesta, kun Luther erosi katolilaisuudesta
samanmielisessä seurassa. Sen jälkeen protestanttisuudessa on
tunnettu tiettyä vastenmielisyyttä katolilaisuutta kohtaan.
Katolinen kirkko on Perkele, ja sitä johtava paavi on Antikristus –
siis ainakin jostakin syystä. Moni protestantti vain jostakin syystä
tietää tämän asian. Mistä? No kun vain tietää.
Jos joku on mieltynyt
salaliittoteorioihin, niin on helppo saada tukea sille, että
oikeasti katolilaisuudessa tehdään yhtä sun toista hurjaa. Kun se joku
tosi pätevä tyyppi, joka oli itse ollut paikalla, kertoo siinä
amerikkalaisessa satatuhatta kappaletta myyneessä kohukirjassaan,
mitä ihan oikeasti tehdään katolisen kirkon kulissien takana –
siis sillä on ihan oikeat tietolähteet, vaikka ei se tietysti saa
niiden nimiä mainita, koska kirkon kanssa naimisissa oleva mafia tappaisi ne. Siis ihan tosi, siitä on
nettisivutkin. Ja niillä se todistaa, että Perkele ohjaa katolista
kirkkoa. Kun tässä on lähtökohta, koko ajatus katolilaisuudesta
voi tuntua selittämättömän vastenmieliseltä.
Pieni katolilaisuus Suomessa
Katolilaisuus ei välttämättä ole
monelle suomalaiselle helluntailaiselle vakavasti otettava
vaihtoehto, vaikka sattuisi olemaan tilanteessa, jossa oma uskonliike
on jäämässä taakse. Suomessa katolilaisia ei ole erityisen suurta
määrää (n. 12,000 jäsentä), ja seurakuntia on suhteellisen vähän. Jos olisin
nuoruudessani halunnut liittyä katoliseen kirkkoon, olisin joutunut
tekemään melkoisia messumatkoja Isojoen perukoilta ties minne
saakka. Katolilaisten suhteellinen harvalukuisuus saattaa vaikuttaa
myös siihen, että erityisesti pienemmillä paikkakunnilla kaikkien
ystäväpiiriin ei yksinkertaisesti kuulu katolilaisia. Kun ei ole
elävää esimerkkiä toisen kirkkokunnan jäsenestä, voi olla
vaikea kokea vetoa kirkkoa kohtaan.
Helluntailainen ylemmyydentunne
Helluntailaiseen itseymmärrykseen on
kuulunut käsitys siitä, että juuri me olemme se Jumalan valittu
kansa, taivaasta pudonnut oksa, jolle on annettu Hengen koko täyteys
ja viimeisin Jumalan ilmoitus. Helluntailaisuus on se avain, joka on
taivaasta laskettu tämän maailman pelastusta varten. Kun suhde
muihin vapaakristillisiin suuntiinkin
saattaa olla salaisesti alentuva, mikä se onkaan vanhoja
kirkkokuntia kohtaan?
Toisaalta tilanne on tasaantunut viime
vuosikymmeninä, erityisesti suhteessa muihin vapaakristillisiin
ryhmiin. Enää vapaakirkkolaiset eivät ole edes vähän eksyksissä,
kun heillä on järjestäytynyt keskushallinto. Samoin
ylistyskulttuuri on vallannut alaa yli tunnustuskuntarajojen
erityisesti nuoremman väen keskuudessa, joten korostukset saattavat
olla samansuuntaisia. Lisäksi helluntailaisten tavaramerkkinä
menneinä vuosikymmeninä ollut ulkoisten asioiden kyttääminen on
löystynyt jo huomattavan paljon, joten raja-aitojen tekeminen
esimerkiksi korvakorujen, meikkaamisen tai vaatteiden kanssa ei enää
ole yhtä helppoa tai selvää. Jumalan pyhän jäännöksen
jäsenetkin voivat jo vapaammin käyttää huulipunaa, joten näitä
karsina-aitoja on vaikea pitää pystyssä.
Helluntailainen kokee kuitenkin
vanhoihin kirkkoihin tiettyä ylemmyyttä siitä, että
helluntailaisuus on lähtökohtaisesti karismaattista, kun taas
vanhoissa kirkoissa se on enemmän poikkeus säännöstä.
Nykyhelluntailaisuus on ehkä kovasti räiskähtelemättömämpää
kuin vuosikymmeniä sitten, ja suurimmat Hengen ilmentymiset ovat
kadonneet seurakuntien arkipäivästä. Siitä huolimatta Kiinasta,
Aasiasta, Intiasta ja Afrikasta kuuluu jatkuvasti uusia viestejä
helluntailaisista herätyksistä, joissa ihmisiä tulee uskoon, ja
joissa Hengen lahjat ovat mukana kirkkaina kuin valkohehkuiset
salamavalolangat. Vaikka siis profetoiminen ja hurmokset eivät kuulu
ihmisten arkeen eivätkä aina pyhäpäiväänkään, hän saattaa
myhäillä siitä, että olenpas ainakin mukana Jumalan viimeisessä
tempauksessa, helluntailaisuudessa.
Helluntailaisuudessa on myös
karismaattista ylemmyydentunnetta: mehän tiedämme tarkasti, montako
armolahjaa on ja mitä Raamattu sanoo niistä, ja meillä on kirkkain
Hengen totuus. Meillä ei ole mitään opittavaa muilta – muiden
sen sijaan tulisi ottaa mallia siitä, miten me laitamme asiat
tapahtumaan! Toisaalta helluntailainen ylpeys voi kääntyä myös
itseään vastaan, kun joutuu tutustumaan katolilaisuuden historiaan
ja nykytilanteeseen. Esimerkiksi katolilaisuuden hengellisestä
perinteestä löytyy paljon elementtejä, joista helluntailainenkin
joutuu ottamaan oppia. Tässä kohdassa voi tietysti huomauttaa
katolilaisesta karismaattisuudesta, mutta käsittelen sitä tarkemmin
myöhemmin.
”Kirkko”
Yksi varsin omintakeinen ongelma
liittyy siihen, että katolinen kirkko on ”kirkko” – vieläpä
Kirkko isolla alkukirjaimella. Helluntailaisuus on perinteisesti
korostanut sitä, että meillä on seurakuntia – itsenäisiä
paikallisseurakuntia, jotka eivät ole vastuussa kenellekään muulle
kuin Jumalalle toiminnastaan. Jo pelkästään helluntaikirkon
starttaaminen on ollut kauhea urakka, jo siksi, että siinä on
mukana sana ”kirkko”. Keskusjohtoisuutta helluntaikirkossa ei ole
mukana oikeastaan yhtään, koska se vasta olisi ollut Ilmestyskirjan
peto – ja siitä huolimatta Helluntaikansa lähti uimaan
vastavirtaan kohti helluntailiikkeen reunoja, koska kirkollistuminen
oli jo tässä mittakaavassa liikaa.[1]
Tätä taustaa vasten helluntailaisten
mahdollinen nihkeä asenne katolista kirkkoa kohtaan voi olla
ymmärrettävä. Tilanne on kuitenkin muuttunut kentällä paljon,
koska erityisesti suurin osa suurista helluntaiseurakunnista kuuluu
tällä hetkellä helluntaikirkkoon (selkeänä poikkeuksena
Seinäjoen helluntaiseurakunta).
HAASTEET HISTORIASSA JA KÄYTÄNNÖSSÄ
Liturgia
Katolilaisuuden ja helluntailaisuuden
eron huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kokous tai messu
alkaa. (Totta kai se on tullut selväksi jo rakennuksen ulkopuolella
sekä eteisaulassa.) Kun helluntailaisuus ainakin retoriikan tasolla
korostaa Hengen vapautta, katolinen messu seuraa tiukasti liturgiaa,
joka löytyy pienistä ohjelmalehtisistä – jopa latinaksi (näin
kävi siinä ainoassa messussa, johon olen koskaan osallistunut
Jyväskylässä).
Reiluuden nimissä on sanottava, että
helluntailaiset kokoukset seuraavat yleensä suhteellisen tiukkaa
liturgiaa, jossa on lähinnä alueellisia eroja. Se voi olla muodossa
tervetulosanat + ilmoitukset – pari yhteislaulua – todistus –
pari yhteislaulua – uhrin ilmoittaminen ja rukous – uhrilaulu –
saarna – loppulaulut. Karismaattisemmissa kokoontumisissa muoto voi
olla pelkistetysti alkusanat – ylistys – saarna –
loppuylistys + rukouspalvelu; mahdolliset todistukset pääsevät
katkomaan alkuylistyksen.
Helluntailainen on koulutettu saamaan
näppyjä valmiiksi kirjoitetuista rukouksista ja liturgioista.
Herran kohtaamisen pitää olla spontaania, sen pitää tulla
sydämestä! Asiasta on mahdollista vääntää joko argumentein tai
kokemuksen kautta. Argumenteista voi mainita, että jos
helluntailaiset laulavat valmiita rukouksia lauluina, onko se sen
kummempaa, jos valmiit rukoukset luetaan kirjasta? Jätti se
Jeesuskin ainakin yhden rukouksen jälkeensä, jota
helluntailaisetkin rukoilevat.
Yksi helppo tapa on saada
helluntailainen istumaan katolisen kirkon penkkiin. On hyvin
mahdollista, että erilainen, liturginen jumalanpalvelus liikuttaa
mieltä tavalla, jota helluntailainen ei odota. Hänen ei tarvitse
puristaa tässä itsestään mitään, vaan hän vain ottaa osaa
siihen, mitä kaikessa tapahtuu. Tästä lisää myöhemmin.
Pappisselibaatti ja pedofilia
Katolilaista kirkkoa syytetään siitä,
että papit joutuvat olemaan selibaatissa. Tämä ei luonnollisesti
itsessään ole mikään ongelma eikä nouse pelkästä empatiasta
toisen seksuaalisia tarpeita kohtaan. Ehkä viime vuosina ja
vuosikymmeninä revitelty kohu katolisten pappien lasten
hyväksikäytöstä on tuonut asiaan terää: miksi pakottaa
seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat miehet selibaattiin, kun
sitten ne panevat sitä, mitä on tarjolla, eli pikkupoikia?!
Ensin täytyy huomata, että jokainen
täysipäinen katolilainen tunnustaa ongelman ja pitää lapsiin
sekaantuvia pappeja yksinkertaisesti väärintekijöinä. Kuten Emil
Anton toteaa: ”Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä on vakava
rikkomus, ja kirkko katuu sitä syvästi. – – Kirkko teki
virheitä varmasti myös joidenkin jo paljastuneiden tapausten
hoitamisessa.” Anton myös jatkaa: ”Tämä kuitenkin vain
vahvistaa jälleen vanhan totuuden siitä, että kirkossa on
syntisiä. – – Yhtä selvää on tietysti, että papit eivät
toimineet kirkon opetuksen mukaisesti. Uskontoa ei pidä tuomita
niiden perusteella, jotka eivät noudata sen moraalia, vaan niiden,
jotka noudattavat.”
Toisaalta täytyy huomauttaa, että jos
helluntailainen vähän miettii asiaa, niin hän joutuu tunnustamaan
muutaman asian. Ensiksi, kaikki katoliset
papit eivät metsästä pikkupoikia työ- eivätkä vapaa-aikanaan.
Vaikka järjestelmässä on ollut ongelmia, jotka ovat
mahdollistaneet tällaisen toiminnan, se ei tarkoita, että enemmistö
olisi näin tehnyt. Vähemmistön sortumiset ovat saaneet koko
instituutiolle pahaa mainetta. Tämä ei tarkoita, että asiaa
pitäisi missään nimessä vähätellä – tarkoitus on lähinnä
korostaa, että suora syy-yhteys ei välttämättä ole niin
yksinkertainen. Kun muistaa vaikka viime vuosina nousseen kohun
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapauksista, tai
sekalaiset tarinat pedofiliaan suuntautuneista helluntaipastoreista
ja vanhimmistoveljistä, asetelma menee uusiksi (siinä joutuu
samalla toteamaan, että on niitä syntisiä näemmä ihan kotoisassa
helluntailaisuudessakin). Kotosuomalaisissa liikkeissä ei nuorten
miesten seksinharrastuksia vaimon kanssa ole rajoitettu (eikä
myöskään oikeutta omistaa vaimoa / olla vaimon omistuksessa), ja
siitä huolimatta tällaisia tapauksia nousee esille. Yhteys siis
pelkkään pappisselibaattiin ei ole katkeamaton.
Toiseksi täytyy huomata, että
seksuaalinen suuntautuminen tuskin kääntyy lapsiin ja poikiin, jos
kelvollista naisparittelukumppania ei ole käden ulottuvilla. Tämä
vaatisi melkoista kiemurtelua seksuaalisten teorioiden kanssa.
Enemmin luulisi, että aikuisiin seksuaalisesti suuntautunut pappi
yrittäisi saada kelvollisen ikäistä petiseuraa vaikka
maksullisesta palvelusta, jos on elämää suurempi tarve päästä
harjoittamaan seksiä. Selibaatti tuskin tekee kenestäkään
pedofiilia.
Kolmanneksi täytyy huomauttaa, että
pappisselibaatissa on myös omat puolensa. Herra pappi on sen jälkeen
kokonaan Jumalan ja seurakuntansa omistuksessa, joten hänen aikansa
ja mielenkiintonsa eivät ole jakaantuneet kahtaalle.
Iltatilaisuudesta ei ole kiire mennä nukuttamaan vaimoa ja lapsia,
vaan kun pappilassa odottaa vain tyhjä eteinen, voi helpommin
viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Harvemmin taitaa tulla
tilannetta, jossa ei ole aikaa keskustella apua tarvitsevan kanssa.
Protestanttisella puolella voi miettiä,
tekisikö moni sotaurho paremmin, jos jättäisi menemättä
naimisiin, kun on tarve viettää kaikki aika Herran elovainioilla.
On ihan tarpeeksi monta lavaleijonaa ja miniylivainiota, jotka
polttavat kaiken aikansa seurakunnassa, ja lapset saavat kasvaa ilman
isää (nykyään, kun naiset ottavat asioita helpommin omiin
käsiinsä, lapset saattavat olla ”ilman isää” myös hyvin
konkreettisesti – paitsi tuomioistuimen määrääminä tapaamispäivinä ja
viikonloppuina). Olisiko joillekin parempi pysyä ihan rehellisesti
ja suunnitelmallisesti sinkkuna, niin ei tarvitsisi pilata vaimon ja
lasten elämää? Olisi parempi olla ihan rehellisesti naimaton, niin
ei tarvitse hoitaa perhettä vasemmalla kädellä. Jos jossakin
vaiheessa haluaisi priorisoida asioita eri tavalla, voisi jälleen
pohtia mahdollista rouvan löytämistä.[2] Mutta eihän tällaista saa puhua, hyihyi.
Neljänneksi voi huomauttaa, että
pappisselibaatti on kirkkohistoriallisesti kauhean ymmärrettävää.
Varmahko ehkäisy on suhteellisen tuore keksintö, ja naimisiinmeno
on koko historian sivu tarkoittanut lapsikatraan ilmestymistä
kuvioihin (ei naimisiinmenoa ilman seksiä, ja yleensä siitä on
seurauksena vauvoja). Pappi, jolla on perhe huollettavanaan, pystyy
keskittymään kummasti vähemmän seurakuntaansa, ja joutuu
ajattelemaan asioita myös muiden kannalta, erityisesti vaikeammissa
tilanteissa (”Hei kulta, nyt kun meillä tätä jälkikasvua jo on,
niin mentäisiinkö lähetystyöhön tuonne Hunnien alueelle?
Saatetaan ehkä jäädä jopa eloon!”).
Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin
todettava, että helluntailainen tuskin ajattelee asiaa näistä
näkökulmista. Tärkeämpää on, että UT ei kiellä seurakunnan
työntekijältä avioitumista. Paavali tietysti sanoo, että se olisi
sangen suositeltava ratkaisu monelle tilanteessa, jossa seurakunta
koki vainoa.[3] Mutta ei siellä sanota, että pitäisi. Ehei! Siksi on
epäraamatullista vaatia tuollaista!
Olisiko tämä kuitenkaan ongelma
helluntailaiselle, jos hän pohtisi katoliseen kirkkoon liittymistä?
Tuskin. Harva lähtee ensimmäisenä lukemaan papiksi, joten tällä
tuskin on suurempaa vaikutusta. Ja jos papiksi tahtoo, niin siinä
täytyy olla miettinyt jo kustannuksia ennen vaihtamista.
Ristiretket ja inkvisitio
Ristiretket ovat yksi synkkä katkelma
kristillisyyden historiaa; niitä käytetään myös lyömäaseena,
kun halutaan osoittaa, että katolinen kirkko on oikeasti kaikkea
muuta kuin Jumalan asialla. Ristiretkistä täytyy ensin myöntää,
että ne eivät ole ollenkaan kunniakkain osa kristikunnan historiaa.
Ristiretkeläisten käytös ei ollut ollenkaan sellaista, mitä voisi
toivoa pyhiltä sotureilta. Esimerkiksi Ensimmäisen ristiretken
jälkeen vallattuun Jerusalemiin jääneet siviilit tapettiin. Myös esimerkiksi Neljäs ristiretki alkoi tarkoituksena vallata muslimien hallitsema Jerusalem, mutta se
päätyi lopulta siihen, että 1204 ristiretkeläiset valtasivat ja
ryöstivät Konstantinopolin, joka oli idän kristillisyyden
keskuspaikka.
Ongelmaa ei vähennä, että jotkut katolilaiset kirjoittajat
osaavat suhtautua ristiretkiin hämmentävän positiivisesti.
Suomeksikin julkaistu Katolisen kirkon historia (kirjoittanut José Orlandis) viittaa keskiaikaan ja ristiretkien
aikaan katolisen kirkon kulta-aikana.
Ristiretkiä on vaikea kaunistella ja
niiden merkitystä vähätellä, vaikka ne ovat kovasti ymmärrettäviä
omana aikanaan. Ne ovat toisaalta osa aikaansa, ja poliittiset ja
taloudelliset intressit hallitsivat niitä uskonnollisten motiivien
lisäksi. Poliittisesti on huomioitava, että muslimivallat olivat
aito uhka kristillisille maille sotilaallisesti; lopulta esimerkiksi
Bysantin kristillinen ruhtinaskunta hävisi taistelun muslimeja
vastaan 1453. Muslimit olivat myös vallanneet Espanjan 700-luvulla,
ja uhkasivat sieltä muuta Eurooppaa. Taloudellisesti yksi intressi
oli pitää kauppareitit avoimina; tämä oli vaarassa muslimien
vallatessa alueita.
Hieman ristiretkien henkeen kuuluu myös
inkvisition toiminta. Noitavainot ja kerettiläisten grillijuhlat
plus uskonpuhdistajien listiminen ovat samanlaista toimintaa, johon
katolilainen kirkko syyllistyi keskiajalla ja sen loppupuolella.
Varpaankynsien nyppiminen 13-vuotiailta punatukkaisilta tytöiltä ja
heidän ”tunnustuksen” jälkeinen elävältä polttamisensa ei
ehkä ole paras PR-tempaus, jonka kirkko on ehtinyt historiansa
aikana tehdä.
Nykyisessä tilanteessa voi kysyä,
kuinka paljon ristiretkillä ja inkvisitiolla on tekemistä katolisen
kirkon kanssa? Vaikka ne ovat osa liikkeen historiaa, voisi uskoa,
että katolinenkin kirkko on oppinut niistä: ei enää näin.
Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi ristiretkiä sekä inkvisition ja 30-vuotisen sodan vääryyksiä (ja
vähän muutakin).
Samoin soveltaminen nykyaikaan on hankalaa: on vaikea ajatella, että
paavi Franciscus lähettäisi aseelliset joukkonsa Israelin
Länsirannalle tappamaan harhaoppisia. Samoin on yhtä vaikea
ajatella, että katolinen kirkko vuolisi miekalla ja kirveellä
puhtaaksi protestanttisia poikkeavia. Koko asetelma kuuluu maailmaan,
joka on hyvin erilainen kuin meidän omamme.
Ristiretkien käyttäminen argumenttina
katolista kirkkoa vastaan on suurin piirtein sama, kun syyttäisi
helluntailaisia anabaptistien väkivaltaisuuksista (kyllä, niistä
veikkosista löytyi niitä, jotka riemurinnoin teurastivat
toisinajattelijoita uskonpuhdistuksen aikaan – ja silti
helluntailaiset pitävät itseään ylpeästi anabaptistien
ajatuksellisina jälkeläisinä). Sen tämä kyllä pystyy
todistamaan, että Kristus ei ole aina hallinnut kaikkia katolilaisen
kirkon toimia aina ruohonjuuritasolle, mutta niin tuskin kukaan on
väittänytkään. (Tarkemmin aiheesta voi lukea Emil Antonin kevyen
poleemisesta kirjoituksesta täältä )
Helluntailainen saattaa takertua
ristiretkiin ja inkvisitioon ehkä siinä vaiheessa, kun on tarve
käyttää halpoja lyömäkapuloita katolista kirkkoa vastaan. Samoin, jos hänen kommenttinsa asiasta saavat osakseen vain puolustelua ja selittelyä, asiasta voi tulla aito ongelma. Sen
sijaan, jos hän kokee vetoa katolilaisuutta kohtaan, hänelle lienee
yhdentekevää, mitä kirkko on puuhannut ennen 1500-lukua – tai
ennen 1980-lukua, jos niikseen tulee.
OPILLISET HAASTEET
Sarkamentit
Emil Anton kirjoittaa sakramenteista:
”
Ei-katolilaisille sakramentit tuntuvat monesti oudoilta. Pyhän
Hengen työn ja henkilökohtaiseen uskon painottaminen on monesti
vieraannuttanut protestantteja ajatuksesta maallisen ja jumalallisen
yhtymisestä. Protestanteille usko on niin hengellinen asia, että
materiaalisten asioiden sekoittaminen yliluonnollisiin haiskahtaa
heille helposti taikauskolta.”
Katolilaisessa kirkossa sakramentit
ovat tekijä, joka saattaa olla helluntailaiselle lähtökohtaisen
vieras. Seitsemän sakramenttia oli liikaa jo Lutherille, joka karsi
määrän kahteen. Tämän jälkeen helluntailainen perinne on kyllä
muodollisesti pitänyt sekä kasteen että ehtoollisen, mutta käyttää
paljon aikaa osoittaakseen, että nämä eivät ole silti
”sakramentteja”. Kunnon helluntailainen sanoo, että kaste ei
pelasta ja ehtoollisessa ei tapahdu mitään kauhean mystistä –
vaikka käytännössä ajatellaan hyvin toisin. (Moni esimerkiksi
helluntailainen väittää, että kasteessa silti tapahtuu ihan
oikeasti jotain, ja se on ehkä pelastuksenkin ehto, mutta ei
suoraan; tästä tarkemmin aikaisemmassa kirjoituksessani).
Katolilaisuudessa sakramentteja on
seitsemän: kaste, vahvistus (konfirmaatio), eukaristia (ehtoollinen), rippi, sairaiden voitelu, vihkimys
(papiksi vihkiminen) ja avioliitto. Avioliitto on helluntailaiselle hyvin
ymmärrettävä, ja ripin kanssa tuskin tarvitsee kiemurrella, koska kotoperäinen
rukousalttarikäytäntö ajaa epävirallisuudessaan samaa asiaa.
Samoin helluntailainen ymmärtää sairaiden voitelun
ja avioliittoon vihkimisen. Vaikka hän näkisi papiksi vihkimisen vähemmän sakramentaalisessa valossa, hän pystyy silti pitämään
toimintaa hyväksyttävänä. Konfirmaatio ei sellaisenaan ole ongelma helluntailaiselle, koska hän pystyy
samaistumaan siihen ”erilaisena konfirmaationa tai
fifteen-leirinä”. Jäljelle jäävät siis kaste ja ehtoollinen.
Vaikka helluntailainen näkemys
ehtoollisesta on huomattavan erilainen kuin katolilainen (tai edes
sen light-versio, luterilainen ehtoollisnäkemys), se tuskin
aiheuttaa helluntailaisessa suurempaa ahdistusta. Toki, jos
helluntailainen hakee ongelmakohtia katolilaisuudesta, hän pystyy
helposti löytämään sen myös ehtoollisesta ja sen oppitaustoista.
Moni protestantti syyttää katolilaista messu-uhriajattelua
epäraamatulliseksi ja Kristuksen uhrin kieltämiseksi: Jeesus
uhrattiin kertaalleen ristillä, joten on harhaoppia väittää, että
hänet pitäisi uhrata uudelleen jokaisessa messussa! Emil Anton
kuitenkin tarkentaa,
mitä katolilaiset
tarkoittavat tämän uhrin luonteella:
”Katolinen
kirkko yhtyy täydellisesti Raamatun opetukseen siitä, että
Kristuksen syntejä sovittava uhri on yksi ja kertakaikkinen.
Messussa ei uhratakaan Kristusta uudestaan syntien
anteeksiantamiseksi, vaan messu tekee läsnä olevaksi ja soveltaa
meihin sen yhden ja ainoan kertakaikkisen uhrin, jonka Kristus uhrasi
maailman syntien anteeksiantamiseksi. Ristinuhri ja eukaristinen uhri
ovat yksi ja ainoa uhri, vain uhraamisen muoto on erilainen (samoin
kuin eukaristiassa on läsnä sama elävä Jeesus, joka käveli maan
päällä, mutta eri muodossa).”
Näin ajateltuna helluntailaiselta
mahdollisesti jää pois yksi tärkeä vasta-argumentti katolilaista
uskoa vastaan. Hänen ei tarvitse edes hyväksyä suorilta
katolilaista käsitystä eukaristiasta, mutta kun hän ei joudu
pitämään sitä saatanallisena, asiasta tuskin on haittaa.
Helluntailainen on muutenkin tottunut käymään ehtoollisella, joten
elementit voivat muuten olla tarpeeksi tuttuja.
Kasteesta voi tulla helluntailaiselle
vaikeampi pala. Helluntailaisuus Suomessa määrittää itsensä
paljolti myös sen kautta, mitä se ei ole: se ei ole samaa kuin
luterilaisuus, tuo harhaoppi, jossa kastetaan vauvoja! Jos
helluntailainen tahtoo hengellisen geeniperimänsä vuoksi takertua
johonkin, niin tässä on varsin kelvollista purupinta-alaa.
Tässä kohdassa on tarpeetonta
tarkastella pitkästi mahdollisia argumentteja, joita kasteen
ympärillä käytäisiin katolilaisen ja helluntailaisen välillä
(sivuraide-esimerkiksi suosittelen aiempia tekstejäni, joissa
käsittelen luterilaisen ja
helluntailaisen kastenäkemyksen taustaeroja
sekä keskustelua
näkemysten välillä). Kuitenkin, kun helluntailainen vaihtaa
katoliseen kirkkoon, hänen ei tarvitse käydä kasteella.[4] Muiden kirkkokuntien Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen suoritetut
kasteet ovat päteviä. Tämä helpottanee huomattavasti
siirtymispäätöstä: jos kaikkeen pitäisi ottaa mukaan vielä uusi
kastekriisi, helluntailainen saattaisi jättää siirtymisen väliin
huomattavasti helpommin. Helluntailaiseen identiteettiin kuuluu lähes
symbolisella tavalla ylpeys omasta Raamatullisesta kastekäsityksestä,
että sen hylkääminen uudelleenkastamisen muodossa voisi olla kova
pala.
Jos helluntailainen on kiinnostunut
katolilaisuudesta, hän todennäköisimmin joutuu jonkin verran
tutustumaan varhaisen kirkon kirjoittajiin – ja myös toteamaan,
että heitä voi arvostaa monessa asiassa. Katolilainen pystyy tästä
joukosta poimimaan helposti melkoisen kuoron ääniä, jotka
yksimielisesti kannattavat lasten kastamista. Harvalla
helluntailaisella löytyy tarpeeksi varhaisen kirkon tuntemusta,
jotta asetelman kyseenalaistaminen tai viittauksien tulkinnan
uudelleenarvioiminen olisi mahdollista. Siksi monelle jää
vaihtoehdoiksi joko koko varhaisen tradition kieltäminen
”raamatunvastaisena” (perinteinen selitys, mutta melko
ongelmallinen, kun asiaan tunkeutuu syvemmälle) tai sitten alkaa
miettiä kokonaisuutta uudelleen. Näin ollen ei ole mahdotonta, että
helluntailainenkin lakkaisi pitämästä käsitystä
kynnyskysymyksenä – erityisesti, kun asia ei suoraan koske häntä
itseään.
Traditio
Tradition merkitys on yksi suuri ero
protestanttisen teologian (myös helluntailaisen teologian) sekä
katolilaisen teologian välillä. Helluntailainen sanoo
Uskonpuhdistuksen hengessä, että Raamattu on ylin auktoriteetti
kaikissa asioissa, ja mitään ihmisten oppia tai järjestelmää ei
tule tuoda tämän yläpuolelle. Katolinen kirkko taas opettaa, että
Jumala antoi sekä Raamatun että kirkon tradition, jotka ovat
molemmat auktoriteetteja.
Helluntailaisen on helppo huutaa
suureen ääneen, että Raamattu on kaiken ylin auktoriteetti, ja sen
rinnalle ei tarvitse mitään. Tätä on toistettu
protestanttisuudessa jo mantraksi asti, joten tämänkin
kyseenalaistaminen voi olla vaikeaa. Kuitenkin katolilaisen voi olla
helppo jo pienellä grillauksella horjuttaa helluntailaisen
ajattelua. Kun puhutaan pelkästään Raamatun kaanonista ja
Kolminaisuudesta, on helppo vedota siihen, että kyllä
protestanttikin kunnioittaa tätä osaa traditiosta. (Tämä aihealue
on tärkeä ja huomattavasti laajempi, joten käsittelen sitä
seuraavassa kirjoituksessani tarkemmin.)
Pyhimysten kunnioittaminen
Pyhimysten kunnioittaminen saattaa olla
helluntailaisille yhtä haastavaa siinä, missä kaikille muillekin
protestanteille. Kunnon protestantti korostaa henkeen, Henkeen ja
vereen asti sitä, että palvonta ja rukous kuuluvat vain Jumalalle,
piste, ettäs tiedät! Kuitenkin, kun katolilainen saa suunvuoron ja
selittää tarpeeksi kauan pyhien kunnioittamisesta, joka ei ole palvomista (ks.
täältä),
helluntailainen saattaa menettää yhden tärkeän lyömäaseen. On
totta, että kunnioittaminen ja palvominen ovat selkeästi eri
asioita. Samoin on totta, että monien pyhien elämässä on paljon
oppimista – moni helluntailainenkin uskoo, että David Wilkersonin
elämässä riittää oppimista meille monelle; katolilaiset ovat
vain kanonisoineet pyhimysten nimet.
On realistista olettaa, että jos
katolilainen saa ajatuksen läpi siitä, että pyhimysten rukoilussa
ei ole mitään ongelmaa, helluntailaisella tuskin on paljon
sanottavaa – paitsi tietysti se, että hän voi muistuttaa, että
Raamatussa ei ole viitteitä siitä, että menneet pyhät
kuuntelisivat antennit pystyssä maan päältä tulevia rukouksia. On
kuitenkin todennäköistä, että tämä ei tulisi konkreettiseksi
ongelmaksi. Jos helluntailainen eksyy mukaan katolilaiseen
toimintaan, hän saattaa pitää käytäntöä outona.
Todennäköisesti hän jättää pois rukoukset pyhille vielä hyvän
tovin. Kuitenkin on mahdollista, että hän jossakin vaiheessa alkaa
suunnata pyyntöjään heille – ehkä epävarmana siitä,
kuulevatko kuolleet pyhät hänen pyyntönsä, mutta koska se ei
syntiäkään ole, niin hänellä tuskin on syytä olla kokeilematta.
Ja tämä kehitys voi helposti johtaa siihen, että hän myöhemmin
suuntaa osan pyynnöistään myös menneille pyhille.
Maria: Taivaan kuningatar, ikuinen
neitsyt ja paljon muuta
Marian erityisen korotettu asema,
ikuinen neitsyys ja ruumiineen päivineen taivaaseen astuminen ovat
helluntailaisille vähintään yhtä vaikeita asioita kuin kaikille
muillekin protestanteille. Anton kommentoi eräässä
kirjoituksessaan,
että ”Neitsyt Maria ja hänen asemansa lienee paaviuden ohella
suurin protestantteja katolisuudesta erottava tekijä.”
Helluntailainen on tottunut
määrittämään oppinsa Raamatun kautta (jätetään nyt huomiotta
seurakunnallisen tradition ilmiselvä vaikutus
taka-alalle), ja UT:ssa Marian rooli ei ole erityisen korostunut.
Samoin väitteet Marian asemasta ovat vähintään implisiittisiä,
jos ne haluaa sieltä löytää (Emil Antonin kirjoitus aiheesta
katolilaisesta näkökulmasta antaa kattavan kuvauksen
argumenteista). Samoin ajatus Marian ikuisesta neitsyydestä on
selkeän tarpeeton protestanteille: heillä ei ole mitään
merkitystä sillä, paljonko seksiä Maria harrasti Joosefin kanssa,
eikä heillä ole mitään ongelmia sen kanssa, olivatko Jeesuksen
”veljet” (esim. Mark. 3:31–34//Luuk. 20:19–21, Joh. 2:12)
Raamatussa Jeesuksen velipuolia/serkkuja vai veljiä. Protestantilla
ei ole syytä väittää, että veljien pitäisi olla Joosefin, mutta
ei Marian lapsia.
Ongelmaksi tulee myös se, miten
katolilainen pystyy perustelemaan helluntailaiselle, että tämän
tulisi vaihtaa ajatuksiaan aiheesta (vaikka on todennäköistä, että
katolilainen ei lähtökohtaisesti ensimmäisten joukossa tätä
asiaa nostaisi esille). Marian neitsyydellä ei ole protestanttisessa
teologiassa mitään merkitystä, ja sen varjeleminen nähdään
vähintään vieraana. Marian ja Joosefin seksiharrastus olisi kovin
ongelmallista vain, jos se olisi tapahtunut ennen Jeesuksen
sikiämistä, mutta sen jälkeen asialla ei pitäisi olla kovin
suurta merkitystä protestantille. Tätä taustaa vasten katolilaisen
argumenttien täytyy olla hyvin voimakkaita, jos hän haluaa kääntää
helluntailaisen pään. Pelkästään kirkkohistorialliseen
materiaaliin vetoaminen (edes suhteellisen varhaiseen) voi olla hyvin
vaikeaa, koska asia ei ole helluntailaiselle samalla tavalla
henkilökohtainen kuin esimerkiksi Kolminaisuus (jossa tämä kyllä
onnistuu), ja helluntailainen saattaa helposti kyseenalaistaa, onko
kyseessä ollenkaan Raamatun kanssa jatkumossa oleva asia.
Marian erityisen korostettu asema on
lisäksi hyvin hämmentävä protestanteille. Siinä ei ole kysymys
pelkästään seksistä ja sen harrastamattomuudesta, vaan monista
muista asioista. Mariaa kutsutaan Uudeksi Eevaksi ja Uudeksi liiton
arkiksi (hänellä on myös näihin liittyviä funktioita), hänen
sanotaan siinneen perisynnittömästi ja tulleen otetuksi taivaaseen
ruumiinsa kanssa kuoleman jälkeen. Katolilaiset argumentit ovat
kuitenkin muodoltaan lähinnä allegoriaan, sanayhteyksiin ja
kirkkohistoriaan vetoavia (ks. pätevä listaus Antonin sivuilta). Toisaalta katolilainen saattaa helposti kaivaa tuekseen pienen
kirjaston aiheeseen liittyvää kirjallisuutta varhaisen kirkon
kirjoittajilta. Tämä saattaa olla monelle helluntailaiselle
hyvinkin pohdintaa aiheuttava argumentti – erityisesti, jos hän
tiedostaa, että kirkkohistoriaa on apostolisen ajan ja
uskonpuhdistuksen välissä, ja hän osaa jollakin tavalla myös
arvostaa varhaisia kristillisiä kirjoittajia.
Voisin uskoa, että helluntailaisen on
hyvin vaikea hyväksyä katolilaista mariologiaa sen koko
täyteydessään. (Luterilaisten kohdalla tilanne saattaa olla
toinen, koska Lutherilta löytyy myös hyvin katolilaisia ajatuksia
Marian asemasta)
Kuitenkin jälleen kysymys on siitä, kuinka paljon kääntymistä
harkitseva edes törmää ajatukseen Marian asemasta. Jos hän törmää
siihen suorilta päin, se varmasti on käsittämätön asia. Tämä
on myös asia, johon katolilaisuuteen kääntyvä törmää väkisin Marian korostuneen roolin takia.
Paavin asema
Katolisen kirkon mukaan paavi on
Pietarin suora seuraaja. Jeesus antoi Pietarille johtoaseman
alkuseurakunnassa, joka välittyi eteenpäin Rooman piispalle. Tästä
lähti ketju, joka johtaa meidän päiväämme asti, paavi
Franciscukseen.[5] Katolinen kirkko opettaa, että paavi on
erehtymätön, kun hän julistaa lopulliseksi jonkin uskoa tai
moraalia koskevan opinkappaleen.
Protestantit
ovat yleensä lakaisseet Pietarin johtoasemalla lattioita. Kuitenkin
perinteinen protestanttinen sanaleikki Pietarista pikkukivenä
(Petros) ja sen vertaamisesta kallioon (petra) on kovin suosittu,
mutta ongelmana on, että Jeesus puhui todennäköisemmin arameaa
kuin kreikkaa. Raamatun sanaleikki tulee siis esille vasta
evankeliumeissa, mutta Jeesuksen tasolla arameassa se ei ole mahdollinen – eli Jeesus ei voinut tarkoittaa sitä. Tunnustettavaa on, että
oli Pietarilla sitten johtoasema Jerusalemin kirkossa tai ei, hän
oli ainakin hyvin merkittävässä roolissa.
Kun
katolilainen vetoaa varhaisiin kristillisiin kirjoittajiin ja heidän
korostamaansa apostoliseen suksessioon (jatkumoon apostoleista),
keskustelu saattaa helposti irrota historiallisista juuristaan. On
totta, että varhaiset kirjoittajat korostivat apostolista
suksessiota. Piispan virka oli ymmärrettävistä syistä tärkeä
varhaisina aikoina – hehän olivat apostolien opetuslapsia tai
näiden opetuslasten opetuslapsia, joten heillä oli ilmeisimmin
kaikki tarpeellinen tieto asioista. Kun harhaoppiset[6] kirjoittivat omia evankeliumejaan ja julistivat, että näissä on
Jeesuksen kertomaa salaista tietoa, piispat saattoivat todeta, että
he ovat suorassa linjassa apostolien opetuslapsia, ja jos Jeesus
olisi jotain tuollaista opettanut, sen totta vieköön tietäisivät
ensisijaisesti he – eivät harhaoppiset, joilla ei ole suoraa
yhteyttä apostoleihin. Kuitenkin harva helluntailainen tietää
tästä ensimmäisen ja toisen vuosisadan kuviosta mitään, joten
hän ei pysty tällä tavalla arvioimaan tai edes relativisoimaan
kirkkoisien lausuntojen merkitystä nykypäivälle.
Helluntailaista
tuskin kiinnostaa vääntää apostolisesta suksessiosta (hän
saattaa yhtä hyvin todeta, että ei kaikilla alkukirkon mussukoilla
ihan jokainen muumi ollut laaksossa asti) tai paavin
erehtymättömyydestä. Jos hän asiaan törmää, hän oletettavasti
vastustaa ajatusta. Katolilainen saattaa tietysti tunnustaa, että
monet paavit ovat olleet vähemmän esimerkillisiä kirkonmiehiä (ja
että jotkut ovat olleet ikävän esimerkillisiä naistenmiehiä).
Tämä luonnollisesti auttaa luomaan yhteistä pohjaa, koska
helluntailainen todennäköisesti ajattelee, että paavius
tarkoittaa, että kaikki, mitä joku paavi on tehnyt tai missään
sanonut, on pyhää ja Jumalan puhetta. Emil Antonin sanoin:
”Pahat paavit ovat valitettava historiallinen tosiasia, eikä
heidän synneilleen ole oikeutusta. He eivät kuitenkaan todista
vääräksi paavin erehtymättömyyttä, sillä oppi koskee paavien
virallista opetusta eikä henkilökohtaista elämää. Paavi voi
joutua kadotukseen aivan kuin kaikki muutkin, mutta paavi ei voi
opettaa virallisena totuutena sitä, mikä ei ole totta – Jumala
estää sen.”
Kun
katolilainen väittää, että yksikään paavi ei ole tehnyt vielä
opetusvirassa ollessaan väärää päätöstä opeista,
helluntailainen tuskin jaksaa kaivaa asioita, vaan lähinnä
tuhahtelee. (Jos taas helluntailainen asioita kaivaessaan toteaa,
että on eri mieltä esimerkiksi Neitsyt Marian asemasta, hän
saattaa vedota, että tuossa on väärä päätös.) Ehkä vaikeinta
katolilaiselle olisi perustella helluntailaiselle (tai kenellekään
muulle protestantille – tai edes ortodoksille), miksi juuri
Pietarin johtoasema olisi erityisen periytyvä (ks. argumentteja) Nämä
argumentit täytyy linkittää sen verran suurempaan kokonaisuuteen,
että niiden käsittely yksinään on vähän haastavampaa.
Kaiken
kaikkiaan voisin olettaa, että paavin asema ei ole helluntailaiselle
itsessään mikään suuri ongelma. Pääasiassa paavi näyttäytyy
hänelle vain kirkon johtomiehenä ja suurimpana pomona. Suoran
erehtymättömyyden argumentoimiseksi pitäisi ensin saada läpi,
että katolinen oppi on erehtymätöntä – ja jos tässä pisteessä
oltaisiin, olisi helluntailainen jo matkalla liittymään katoliseen
kirkkoon. Paavin asema siis tuskin lienee erityisen suuri este
kääntymiselle, vaikka se voisi yksittäisenä tekijänä olla
selkeästi ongelma.
Kiirastuli
Oppi kiirastulesta on yksi opeista,
joita protestantin saattaa olla vaikea niellä. Että synneistä
pitäisi puhdistautua vielä kuolemanjälkeisessä saunassa ennen
taivaan kirkkauteen pääsyä? Forget it. Hiilipannut on varattu
Perkeleelle ja hänen palvelijoilleen, joten minä menen kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen
soittamaan harppua, adios!
Helluntailainen perustaa näkemyksensä
helposti kolmeen asiaan. Ensimmäinen on Raamattu: se antaa kovin
vähän vihjeitä siitä, että kuolen jälkeen olisi erityinen
paikka, jossa syntien seurauksia pitäisi sovittaa erikseen.
Toinen perustelu tulee
protestanttisesta sovitusopista: Jeesus sovitti synnit
kertakaikkisesti. Jos niitä pitäisi vielä itse sovitella kuoleman
jälkeen, moni protestantti kirkuu, että siinä tehdään tyhjäksi
Kristuksen sovitustyö.
Kolmas peruste tulee
taivaskokemuksista: helluntailaisuudessa (erityisesti sen
karismaattisemmilla puolilla) kerrotaan taivaskokemuksista ja
-matkoista. Vaikka saarnastuolista harvemmin luetaan Todd Burpon Taivas on totta -kirjaa,
niitä markkinoidaan melkein joka paikan kirjamyynneissä. Samoin
tarinoissa, traktaateissa ja nettikeskusteluissa viitataan monesti
kertomuksiin, kun väki on päässyt käymään taivaassa. Yllättäen
heistä kukaan ei mainitse mitään kiirastulesta; esimerkiksi
väliaikaisesti kuolleet kertovat päässeensä suorilta taivaan
kirkkauteen kurkkimaan, ilman, että heidät olisi ensimmäisenä
viety kärvistelemään syntiensä tähden.
Mitä näihin
argumentteihin tulee, katolilainen pystyy toiseen kommentoimaan
Jeesuksen uhrista, että kyllä se riittää; kuitenkin hän
huomauttaa, että synnillä on kuitenkin aina omat seurauksensa
tässäkin ajassa. Jos jonkun tappaa, tämä pysyy kuolleena, vaikka
kuinka katuisi. Siitä syystä synnin seurausten läpikäyminen on
mahdollista erottaa pelastuksesta niin, että Jeesuksen sovitustyö
ei ole vaarassa.
Taivaskokemukset
ovat oma ongelmakenttänsä. Vaikka helluntailaisuudessa niihin
uskotaan kovasti, silti järjestelmässä on sisäänrakennettu
ajatus, että niihin pitää suhtautua myös hieman kriittisesti.
Samoin on reilua huomata, että jos kaikki taivasnäyt, -kertomukset
ja -ilmestykset pitäisivät paikkansa, taivas olisi itsensä kanssa
totaalisen ristiriitainen paikka. Milloin siellä on itsetyydytyksen
spermasta syntyneiden vauvojen kasvatuslaitoksia, jossa lapset
itkevät jatkuvasti; milloin siellä on tunnin välein tulevia
tiedotuksia maan päällä tapahtuvista asioista; milloin taas
Jeesuksen paljastamat asiat lopun aikojen tuoksinoista muistuttavat
kovasti Hal Lindseyn kirjoja – puhumattakaan siitä, että Jeesus
vaikuttaa aika ajoin olevan kovasti modernin filosofian vaikutuksen
alla. Olen lukenut jopa kertomuksia, joissa on kiirastulta
muistuttavia elementtejä: että synnintekijät ensin puhdistautuvat
ja rukoilevat jossakin taivaan nurkkauksessa enkelien kanssa, ennen
kuin heidät päästetään Jumalan valtaistuimen eteen. Katolilainen
saa helposti tartuttua siihen, että tarinat ovat keskenään
epäyhtenäisiä – ja että tässä kohdassa protestantti vetoaa
nyt kovasti muuhun kuin siihen Raamattuun, jonka tämä sanoi olevan
kaiken auktoriteettina. Samoin hän saattaa huomauttaa, että kyllä
katolilaisestakin maailmasta löytyy tällaisia samanlaisia tarinoita
– myös niitä, joissa
seikkaillaan kiirastulen maisemissa.
Lopulta kokonaisuus saattaa mennä
siihen, että helluntailainen lopulta ymmärtää, mikä mielekkyys
kiirastulella saattaisi olla, ja että se ei ole epäpyhille varattu
väliaikainen helvetti. Kun toisen näkökulman ymmärtää, sen
hyväksyminen ei ole lähtökohtaisesti liian vaikeaa. Eräs
katolilaisuudesta kiinnostunut helluntailainen kaveri oli itse
asiassa kovasti vakuuttunut siitä, että joku kiirastulta
muistuttava tila saattaisi olla olemassa. Asia ei siis ole
lähtökohtaisen yksinkertainen. Toinen vaihtoehto on tietysti pitää
asia taka-alalla, jolloin sitä ei juuri mieti, mutta johon ehkä
tottuu muutaman vuosikymmenen jälkeen.
OPIT: OLEELLISIA VAI EI?
Opillinen monimuotoisuus ja
sitoutuminen
Toisaalta voisin olettaa, että harva
hahmottaa suhdettaan katolilaiseen kirkkoon pelkästään oppien
kautta. On mahdollista sitoutua täydestä sydämestään johonkin
liikkeeseen, mutta siitä huolimatta olla eri mieltä liikkeen
opista. Vaikka tämä tuntuu paradoksilta, tämä on erityisen selvää
helluntailaisuudessa: virallinen oppi on määritelty kohtuullisen
löysästi, joten jokaisella on oma vapautensa tehdä pieniä
opillisia improvisointeja. Kun lisäksi korostetaan Hengen suoraa
puhetta uskovalle, helluntailainen ei välttämättä koe seurakunnan
virallista linjaa erityisen velvoittavaksi. Tietysti Apostolisen
uskontunnustuksen ajatellaan tiivistävän uskon luovuttamattoman
sisällön (vaikka ”astui alas tuonelaan” saattaa joiltakin saada
kritiikkiä), mutta monissa muissa asioissa vallitsee kelpo
mielipiteenvapaus. Kaiken taustalla vaikuttaa vielä yhteiskunnan
pluralistinen kulttuuri, joka vaalii eri näkökulmia, joten
keitoksesta on vaikea saada kovin yhtenäistä.
Kun opillisesti itsenäinen
helluntailainen päättää vaihtaa kirkkokuntaa, hän
todennäköisesti vie mukanaan osan opillisesta vapaudestaan. Tästä
syystä oppien tarkastelu ei välttämättä ole loputtoman
oleellista, kun mietitään helluntailaisen aikomuksia vaihtaa
katolilaisuuteen. Paavin erehtymättömyys? Ei se nyt välttämättä
ole erehtymätön, mutta kyllä Jumala varmaan sitä johtaa, kun se
tätä kirkkokuntaa luotsaa. Transsubstantiaatio ehtoollisessa? Ei
kai se nyt ihan niin vakavaa ole, mutta Kristus siinä ainakin on
läsnä – ja se on kuitenkin hieno ja harras tilanne. Kielteinen
suhde ehkäisyyn? En minä ole
papille vastuussa
vaimoni kanssa suoritetuista petipuuhista (tai
vaikka olisin, niin en kerro). Kiirastuli? Näh. Marian ikuinen
neitsyys? Ei sitä kyllä Joosefista uskoisi. Sakramentit? Ei niissä
välttämättä täydy ihan niin käydä, mitä sanotaan, mutta ovat
ne silti hienoja juttuja.
Monimuotoisuuden kipukynnykset
Vaikka helluntailainen hyväksyy
opillista monimuotoisuutta, hänellä on varmasti jokin
raja, minkä yli erilaiset opit eivät saa mennä; on olemassa
kipukynnys, johon jotkin
opit voivat kolahtaa niin pahasti, että ajatus mukana olemisesta on
liian tuskallinen. Kuitenkin helluntailainen kipukynnys ei ole mikään
ikuisesti paikoilleen asetettu, vaan se vaihtelee henkilön ja
elämäntilanteen mukaan. Samoin tottumus vaikuttaa paljon: jos joku
vaikuttaa ympäristössä normaalilta, sitä on helpompi hyväksyä
toisissa – ja mahdollisesti jossakin vaiheessa myös itsessä.
Toiselle on liikaa se, että joku kieltää ylöstempausopin
(esimerkiksi posttribulationalistit), toiselle se, että joku kastaa
lapsia (sehän on totuutta vääristelevä harhaoppi); jonkun rajojen
sisäpuolella on vielä se, että joku kieltää Kolminaisuuden,
mutta on siitä huolimatta innokas evankelista.
Jokainen tilanne on puntarointia:
toisella puolella ovat tekijät, jotka vetävät liittymään
(perinteiset arvot, opillinen juurevuus, jne.), toisella puolella
estävät tekijät (tottumus, epäluulot, opilliset erot). Jos
vetävät syyt ovat huomattavasti suurempia, voi olla helpompi
sivuuttaa olankohautuksella opillinen ongelma, joka toisessa
tilanteessa aiheuttaisi suurta ahdistusta. Jos mukana on vielä
työntäviä syitä (paine lähteä pois omasta seurakunnasta ja
kirkkokunnasta, kuten henkilökohtainen taistelu seurakunnan kanssa,
pettyminen tai uupuminen oman tradition hengellisyyteen, jne.), voi
vaakakuppi kallistua paljon helpommin liittymisen puolelle.
Vaihtajan itseymmärrys
Olen edellä kuvannut prosessia, jossa
kirkkokunnan vaihtaminen on hidas ja asteittain etenevä prosessi,
joka lopulta kypsyy vaihtopäätökseksi. Tällöin uuden
identiteetin löytäminen saattaa olla hidasta, ja jatkuvuus eri
vaiheiden välillä voi olla suurempaa. Toisaalta on mahdollista,
että seurakunnan vaihtaminen on hyvin radikaali tapahtuma, joka
määrittää henkilön täysin uudelleen. Jos kääntymiskokemus on
voimakas (esimerkiksi uskoontulo pystymetsästä), ihminen voi hyvin
nopeassa tahdissa jättää taakseen vanhan identiteettinsä ja
omaksua uuden identiteetin. Silloin on helppo niellä kokonaisia
identiteettejä karvoineen kaikkineen, jotka ehkä toisenlaisessa
tilanteessa kutittelisivat kurkussa. Jos taas seurakunnan vaihtaminen
on enemmän hidas ja rauhassa kypsytelty prosessi, vanhan
identiteetin hylkääminen ei välttämättä tapahdu erityisen
voimakkaana.
Kun helluntailainen vaihtaa
katolilaisuuteen, on luontevaa olettaa, että kyseessä olisi enemmän
hidas, enemmän juuston kypsymiseen vertautuva prosessi kuin ”kaikki
karkit kerrasta Pepsi-pulloon”-räjähdys.[7] Jos vaihto tapahtuu, helluntailainen löytää todennäköisesti
enemmän jatkuvuutta kuin epäjatkuvuutta siirrossaan – jatkuvuutta
uskon keskeisissä asioissa, mutta epäjatkuvuutta erityisesti niissä
asioissa, jotka on alettu kokea epämiellyttävinä.
Tilanne voisi teoriassa olla hyvin
erilainenkin. Esimerkiksi jos helluntailainen olisi todella ”kylmällä
paikalla” eli suurin piirtein uskosta luopumisen rajoilla tai
niiden takana, ja tällaisessa tilanteessa kohtaisi palavan
katolilaisen, hän voisi tulla uskoon uudelleen, tällä kertaa
katoliseen kirkkoon. Tällaisessa kääntymiskokemuksessa hän
saattaisi imaista katolilaisen identiteetin niin helposti itseensä,
että helluntailainen identiteetti jää selkeästi pois käytöstä.
Tällöin on oletettavaa, että vaikeammin selitettävät opilliset
asiat myös menevät läpi kaikessa tuoksinassa.
Apologeetaksi joutuminen
Jos helluntailainen on prosessissa,
jossa hän on kiinnostunut katolisesta
uskosta ja ottaa siitä selvää, hän todennäköisimmin joutuu
tilanteeseen, jossa muut helluntailaiset puhuvat hänelle asiasta –
todennäköisesti negatiiviseen sävyyn. Toinen helluntailainen
saattaa kommentoida katolilaisuutta kriittiseen sävyyn, koska tämä
on täysin mahdollista helluntailaisuuden sisällä. Kuitenkin
katolilaisuudesta kiinnostunut saattaa kokea tehtäväkseen oikaista
toista, jos toisen kommentti on liian kärkevä tai siinä on väärää
informaatiota. Tällainen tilanne voi helposti johtaa siihen, että
katolilaisuudesta kiinnostunut puolustaa katolilaisuutta – ja
kummasti hän on tilanteessa, jossa katolilaisuudesta tulee ”me”
ja helluntailaisesta vastustajasta ”he”. Vaikka tällainen tuskin
saa aikaan suoraa määrittämistä (ellei toisten helluntailaisten
vastaväittäminen ole suoran loukkaavaa ja pohjattoman typerää),
mutta tilanteet saattavat olla yllättävän määrittäviä siinä,
että henkilö ottaa etäisyyttä vanhaan identiteettiin ja omaksuu
uutta.
LOPUKSI
Kirkkokunnan
vaihtaminen saattaa joskus olla enemmän sosiaalinen kuin opillinen
ratkaisu. Moni kokee katolisen kirkon perinteisten arvojen
kannattajana, ja tästä syystä haluaa lähteä mukaan. Siinä
vaiheessa on ihan sama, mitä kaikkea muuta Katolisen kirkon
katekismuksesta löytyy. Esimerkiksi Anssi Tiittanen kuvaa
kolumnissaan (julkaistu RV:ssä, ks. myös seurakuntalainen.fi -palvelusta), että hänen käsityksensä mukaan vaihto ei ole
lähtökohtaisesti älyllinen prosessi, vaan perustuu enemmän
tunnekokemukseen:
”Yleensä katolisuuteen rakastumisen prosessi alkaa vierailulla
katolisessa maassa, jossa herätyskristitty piipahtaa kirkossa.
Kynttilät loimuavat, ikoneista katselee kirkkoisiä vuosisatoja
vanhalla viisaudella.
Penkissä istuessa mielen valtaa selittämätön levollisuus.
Kotoinen kokoustivoli alkaa vaikuttaa yhdentekevältä. Jumala tuntuu
tulevan lähelle.
Silloin herätyskristitty kuulee sydämessään katolisuuden kutsun.
Tarkempi tutustuminen vanhaan kirkkoon alkaa. Menneisyyden
kirkonjohtajien jokainen lausahdus alkaa kuulostaa ikiaikaiselta
jumalalliselta viisaudelta. Koko kirkon historia näyttäytyy
suunnattomana hengellisenä aarreaittana.”
Olen tässä käynyt läpi erilaisia
estäviä tekijöitä, jotka saattavat hidastaa helluntailaisen
siirtymistä katoliseen kirkkoon. Vaikka olen keskittynyt monessa
suhteessa erilaisiin oppeihin, vain harvat niistä ovat sellaisia,
että niillä olisi oikeasti voimakas vaikutus siihen, että ihminen
ei voisi hyväksyä katolista uskoa. Toiset mahdolliset ongelmakohdat
(esim. pyhäinjäännökset) olen jättänyt pois, koska ne eivät
välttämättä tunnu erityisen relevanteilta suomalaisessa
kontekstissa. Tietysti lähtötilanteessa moni helluntailainen näkee
melkein kaikki yllä luetelluista opeista syinä karttaa
katolilaisuutta kuin paiseruttoa, mutta pienen asioiden selvennyksen
ja keskustelun jälkeen asiat voivat näyttäytyä hyvin eri
näkökulmasta. Vaikka jäljelle jäisi aitoja erimielisyyksiä, on
reilua silti muistaa, että vaihtaa sitä väki luterilaiseen
kirkkoonkin, vaikka sielläkin on käsitys lapsikasteesta ja
liturginen jumalanpalvelus.
Edellä olevan käsittelyn tarkoitus ei
ole kiistää sitä, että katolilaisuus ja helluntailaisuus ovat
hyvin erilaisia, ja niissä on monia elementtejä, jotka ovat suoraan
yhteensopimattomia. Suomalainen helluntailaisuus ja katolinen kirkko
ovat hyvin kaukana toisistaan joissakin asioissa. Toisaalta niitä
yhdistää vähintään se, että ne ovat samassa jatkumossa,
vaikkakin hyvin eri kohdissa jatkumoa. Tekstin tarkoitus on ollut
tarkastella sitä, onko katolilaisuudessa piirteitä, jotka vaativat
helluntailaista kieltämään jotain täysin periksiantamattomia
periaatteita, jos hän jostakin syystä suunnittelee siirtymistä
katoliseen kirkkoon.
Seuraavassa tekstissäni käsittelen
katolilaisuuden ja helluntailaisuuden suhdetta pidemmälle, ja
pohdin myös muutamia aiheita, joissa katolilaisuus on
mahdollisesti niskan päällä. Siihen asti parketti olkoon avattu
kommentoijille.
Tarkennus: Kirjoittaja ei itse
kaavaile siirtymistä katolisen kirkon jäseneksi, vaikka ymmärtää
niitä, jotka näin tekevät – ja niitä, jotka jäävät vanhaan kirkkokuntaansa.
-------------------------
VIITTEET
[1] Helluntaiherätyksen,
helluntaikirkon ja helluntaikansan kolmiodraamassa täytyy myös
huomioida se, että osa räiskymisestä menee suoraan sen piikkiin,
että jotkut helluntaikirkkoasiaa ajaneet ovat olleet niin
innostuksen huumassa, että vastapuolen suostuttelu on muistuttanut
lähinnä miekkalähetystä. Oma yleiskuvani keskustelusta on, että
argumentit eivät ole painaneet yhtä paljon kuin tunteellinen
retoriikka ja helvetillä pelottelu.
[2] Tämä
on tietysti kirjoitettu maskuliinisesti miesnäkökulmasta (mies
palvelee seurakunnassa ja laiminlyö perhettään), mutta kyllä
tämä on ihan mahdollista naisellekin. Näin toisin päin tilanteen
luulisi olevan vain paljon yleisempi. Samoin kommenttia
mahdollisesta naimattomuuden suosittelusta ei tarvitse pitää
hurskasteluna, koska se perustuu yleisesti hyväksyttyyn ajatukseen,
että jos perhettä on, siitä täytyy pitää huolta.
[3] Mitä
tulee Paavalin käsitykseen naimattomuudesta, joudun näin
loppuviitteessä huomauttamaan, että Paavalin teologiaan vaikuttaa
väkisinkin seurakunnan tilanne: vainojen keskellä on mielekästä
ajatella muutakin kuin seksiä. On helpompaa juosta yksin karkuun
leijonia areenalla kuin murehtia samalla sitä, että tuolla se
tiikeri juuri popsii jälkikasvua suihinsa. Perheellisen
velvollisuudet ja jakautuneet mielenkiinnonkohteet hyvin tiukkoina
aikoina ovat todellisia haasteita.
[4] Emil
Antonille kiitos siitä, että hän jaksoi muistuttaa, että
katolilaiset pääasiassa hyväksyvät muiden kirkkokuntien
suorittaman kasteen.
[5] Tarkennuksesta
jälleen kiitos Emil Antonille. Koskien paavin viran periytymistä
perinteinen katolinen ajatus on, että paavi on suorassa linjassa
Pietarin seuraaja; kuitenkin Vatikaani II jätti asian jollakin
tasolla enemmän auki, ja kantaa ei oteta kauhean tarkkaan siihen,
miten piispanvirka kehittyi varhaisseurakunnassa. Siitä huolimatta
perinteisessä katolisessa ajattelussa ajatellaan, että
ensimmäisten sukupolvien suksessio oli suora.
[6] Vaikka
on epäseksikästä tutkimuksessa leimata jotain kristillistä
ryhmittymää yksiselitteisesti ”harhaoppiseksi”, näen sen myös
historiallisesti perusteltuna. Vaikka reilun pelin hengessä
tunnustamme, että alkukristillisyydessä oli hajanaisuutta, on myös
historiallisesti erittäin uskottavaa, että Jeesuksesta ja hänen
opetuslapsistaan lähtee suora jatkumo, jossa UT:n kirjoittajat
ovat. Vaikka vaihtelevia kristillisiä tulkintoja löytyi
(gnostilaiset, juutalaiset kristityt, jne.), heidän sanomansa
tuskin oli suorassa yhteydessä siihen, mitä historiallinen Jeesus
ja historialliset apostolit opettivat.
[7] Uteliaille
tiedoksi, että 5. luokalla päätin Turun vanhaan kaupunkiin
tutustumisen jälkeen kokeilla, mitä sieltä
ostettu karkki tekisi Pepsi-pullossa. Se ei
ollut hyvä ajatus. On ehkä hyvä, että fyysikon urani ei jatkunut
lukiota pidemmälle.
Brasiliassa on suunta ihan toinen, ihmisiä virtaa katolisesta kirkosta helluntailiikkeeseen. Yksi tuttu oli katolinen sielläpäin maailmaa. Paikallisten katolisten juhliessa viinan voimalla pyhimyksiään ei ollut harvinaista, etteikö joku kuollut tappeluissa. Se on sitä kansan katolilaisuutta sielläpäin maailmaa.
VastaaPoistaBrasiliassa on suunta ihan toinen, ihmisiä virtaa katolisesta kirkosta helluntailiikkeeseen. Yksi tuttu oli katolinen sielläpäin maailmaa. Paikallisten katolisten juhliessa viinan voimalla pyhimyksiään ei ollut harvinaista, etteikö joku kuollut tappeluissa. Se on sitä kansan katolilaisuutta sielläpäin maailmaa.
VastaaPoistaSuomessakaan tuskin voi puhua "virtaamisesta", kun virtaukset suunnasta toiseen ovat kovin pieniä. Brasiliassa käsittääkseni helluntailaisuus on nopeasti kasvava liike, joten en ylläty, että myös muista liikkeistä väkeä virtaa sinne.
PoistaTuo katolisten leimaaminen juopotteleviksi ja tappeleviksi pakanoiksi on tietysti tehokasta, mutta se ei ole kovin reilua. Jos Suomessa on luterilaisia se 75,2 % väestöstä, se tarkoittaa, että neljän porukasta kolme on todennäköisyyksien mukaan luterilaisia. Jos siis Suomen juopottelu-, tappelu- ja häröilytilastojen perusteella alettaisiin muodostaa kuvaa siitä, millaisia luterilaisuuden vakavasti ottavat ovat kristittyinä, saataisiin hyvin samanlainen kuva; tämä tuskin silti antaa reilua kuvaa Kansanlähetyksen tai SLEY:n aktiiveista. Kun valtaosa väestöstä kuuluu johonkin uskonliikkeeseen, on helppo löytää tuollaisia kuvioita.
Kyse oli nimenomaan katolisesta juhlasta, jossa ne tappelut syntyivät. Eivät suomalaiset kovin paljon tappele hengellisillä juhlilla. Eroa siis on.
PoistaEn sitä ollenkaan epäile, että kyseessä olisi katolinen kristillinen juhla. Tarkoitukseni on kuitenkin huomauttaa, että nuo asiat voidaan esittää kauhean väritetysti, ja että ihan lähempääkin saadaan tuollaisia esimerkkejä, jos vain halutaan. Esimerkiksi Suomessa yhtä tärkeää kristillistä juhlaa, Johannes Kastajan syntymäpäivän muistojuhlaa, vietetään aika railakkaasti. Joka vuosi jännitetään, montako juhlijaa ehtii hukuttaa itsensä. Vaikka Jeesuksen syntymäjuhlaa ei vietetä yhtä railakkaasti, ystävä- ja työporukalla tapahtuvat ennakkojuhlat ("pikkujoulut") ovat kelvollisen kelvottomassa maineessa. Eihän niitä vietettäisi ilman joulua? Samoin jokainen muukin kristillinen juhla-aatto tuntuu olevan totinen kansallinen juhlapäivä (itse pyhäpäivät parannellaan krapulaa).
PoistaEn lähde tietysti väittämään, etteikö joillakin uskovilla voisi olla tietysti kyseenalaisia juhlatapoja. Samaa tietysti olen kuullut Saksasta, että erään helluntaipastorin syntymäpäivillä laadukkaat mallasjuomat virtasivat niin, että pastorin puhe ei enää kiitospuheenvuorossa ollut kaikkein selvintä. En kuitenkaan luo tämän perusteella tyyppikuvaa saksalaisesta helluntailaisesta.
Enkä missään kohdassa tahdo puolustella ketään kristittyä, joka sanoo ottavansa uskonsa tosissaan, mutta tavan takaa puukottaa uskonnollisissa juhlissaan toisia. Ehkä koko kommenttini voisi tiivistää Emil Antonin kannanottoon: "Tämä kuitenkin vain vahvistaa jälleen vanhan totuuden siitä, että kirkossa on syntisiä. – – Uskontoa ei pidä tuomita niiden perusteella, jotka eivät noudata sen moraalia, vaan niiden, jotka noudattavat.”
Suomalaiset eivät sano juhlivansa Johannes Kastajaa lähtiessään juhannuksen ryyppyjuhliin, eivätkä kirkon papit ole niitä juhlia järjestämässä. Suomalaiselle juhannus on uskonnoton juhla kuten vappukin. Katolisuus tunnetaan kirkkona, joka on sallinut jäsentensä pitäytyä monissa vanhoissa pakanatavoissaan. Näin on syntynyt kirkko, joka latinalaisessa maailmassa on sitten sekoitus kristillisiä tapoja ka pakanallisia tapoja. Ystäväni koki tämänkaltaisen katolisuuden nuorena Etelä-Amerikassa, eikä kaipaa sitä takaisin. Hän oli katolinen ilman Jeesusta kuten itse olin luterilainen ilman Jeesusta. Tarvitaan uudestisyntyminen ylhäältä. Usko kirkkoon ei riitä, eikä usko kirkon pappeihin. Tarvitaan omakohtainen usko Jeesukseen.
PoistaOlemme kovin samaa mieltä siitä, että suomalaiset eivät juhli kristillisiä juhliaan kristilliset ajatukset mielessään (tai kovin kristillisesti muutenkaan). Samoin katolilaisuus on erityisesti Etelä- ja Keski-Amerikassa monin paikoin hyvin sekoittunutta paikallisiin, varhaisempiin uskonnollisiin tapoihin. Näistä olemme varmasti hyvin samaa mieltä.
PoistaSamoin uskon, että ystäväsi on kokenut katolisuuden hyvin pinnallisena, ja hänen uskonsa oli ilmeisen tyhjää, vaikka siinä olisi ollut muodollista oikeutusta. Samoin en missään tapauksessa pysty vähättelemään sitä, että sanot olleesi luterilainen ilman Jeesusta. Kuten itse sanoin, jos 75,2 % suomalaisista todella eläisi sillä tavalla, miten Luther opetti, tämä maa olisi radikaalisti erilainen. Samoin olen samaa mieltä siitä, että ihmisellä pitää olla oma usko (miten sen sitten sanookin, "omakohtain" tai "henkilökohtainen" tai "ontologisella tasolla vaikuttava usko, joka eroaa nimellisestä uskosta jollakin tavalla").
Mihin olen koko tämän keskustelun ajan tarttunut ja mitä olen kritisoinut, on se, että en yleensä hyväksy sitä, että koko liike leimataan joidenkin vitipäiden tai puolisydämisten idiootien mukaan. Varmasti on totta, että ystäväsi on kokenut katolilaisuuden hyvin pinnalliseksi ja hänen ja hänen ympäristönsä usko oli kaikkea muuta kuin sydämen tasolle asti pääsevää muutosta. Olen kuitenkin tahtonut tässä huomauttaa, että koko katolilaisuuden leimaaminen tämän kautta ei ole mielestäni reilua. Tietysti asian mielekkyydestä voidaan puhua siinä vaiheessa, jos huomattava enemmistö väestä on jonkinlaista (jotain, minne suuntaan sinun argumenttisi näyttää kallistuvan).
Tässä vaiheessa ehkä olisi hyvä tarkentaa, mitä todella ajat takaa? Meillä on tällä hetkellä molemmilla ilmassa ajatuksena, mitä tässä yritämme sanoa, ja miksi. Tällä hetkellä tämä on näin, että sinulla on pointti, johon viittaat epäsuorasti, mutta jota en kunnolla saa kiinni, ja tartun tähän pointtiin sellaisena, kuin sen ajattelen olevan, ja sen jälkeen kommentoin sitä, mutta todennäköisesti luet kommenttiini kaikkea sellaista, mitä itse en ole edes ajatellut sanoa. Siitä olemme varmasti yksimielisiä, että katolisesta kirkosta löytyy täysiä pakanoita, kuten myös luterilaisuudesta ja helluntailaisuudesta. Kuitenkin, mitä yrität argumentoida tässä kohdassa läpi?
Katolisessa kirkossa on vahvat puolensa ja paljon mallikelpoisia kristittyjä, se on selvä asia. Kirkkona se on kuitenkin toiminut niin, että kymmenet miljoonat brasilialaiset ovat kääntäneet sille selkänsä. Myös esim. korruptiolukujen vertailu Euroopassa kertoo, että katolisissa maissa on paljon helpommin sorruttu lahjontaan. Onhan kirkon opetuksen mukaan homma hanskassa ja sielu matkalla taivaaseen, kunhan katoliset sakramentit on suoritettu.
PoistaEi ole google tiliä joten vastaan omalla nimelläni: Jarno Lang.
PoistaKatolisen kirkon opetuksen mukaan sielu ei ole "taivasmatkalla" pelkän katolisten sakramenttien mekanistisen "suorittamisen" perusteella. Pelkällä katolisen kirkon katekismuksen, sen lyhennelmienkin, pintapuolisella lukemisella se olisi selvillä. Käytän pelkkää nuorten katekismusta: "Sakramentit eivät ole taikuutta. Sakramentit eivät toimi ilman uskoa." Esimerkiksi jos minä menisin eukaristialle ilman halua muuttaa elämääni enemmän Kristuksen elämän kaltaiseksi, ilman mitään halua seurata Kristusta ja luottaa häneen, ei se minua auttaisi jonain "suorituksena", vaan olisi minulle tuomioksi.
Tervetuloa mukaan soppaan, Jarmo! Tähän piti vastata jotain järkevää, mutta se näemmä jäi. Kiva saada tänne joku katolinen kommentoimaan asiaa. Kovasti myös epäilin, tokkopa katolisessa kirkossa pelastus todella tulee mekaanisesti sakramenttimyllyä pyörittämällä.
PoistaSamaa kummaa käsitystä tuntuu löytyvän ihmisiltä, jotka arvostelevat luterilaisuutta. Ei Tunnustuskirjoistakaan tunnu löytyvän ajatusta, jonka mukaan voisi elää kuin mulli pellossa, kun on kerran käynyt kasteella. Katolisessa kirkossa nyt vielä vähemmän ajattelisi esiintyvän tuollaista oppia. Tietysti yksittäisten kirkon jäsenien kohdalla asia voi olla käytännön tasolla eri asia, mutta se on sitten ihan oma asiansa.
... mitä muuten tulee noihin korruptiolukuihin, niin ystäväni kommentti Ranskan tilanteesta oli hieman erilainen. Hänen mukaansa Ranskassa katoliset alueet ovat tunnettuja konservatiivisista arvoistaan, kun taas protestanttiset alueet villimmästä elämäntavastaan.
PoistaYstäväsi kannattaisi itse paneutua tilastoihin vaikkapa www.globalis.fi/Tilastot/Korruptio -sivulla. Korrputiota on kaikkialla, mutta joissain maissa vähemmän. Puhtaampia maita ovat Tanska, Uusi Seelanti, Ruotsi, Suomi ja Norja, vahvan protestattisen perinteen maita. Huomattavan paljon alempana ovat vahvan roomalais- tai kreikkalaiskatolisuuden maat, kuten Ranska, Italia, Espanja, Kreikka. Jos selittävänä tekijänä ole klassisten kirkkojen opetus, jossa kirkon jäsenyys sakramentteineen takaa tien Jumalan luo, niin vuotuinen keskilämpötilako on erojen syy?
PoistaMinusta ei ole outoa, että sekulaari media mielellään tekee juttuja niistä, jotka jättävät herätyskristillisiä yhteisöjään, mutta luulisi meidän tulevia pappejamme hieman kiinnostavan päinvastainen liikehdintä. Se ei vain ole niin kiinnostavaa, vai?
Kyllähän nuo tilastot ovat tuttuja. Ystäväni kommentista, että hänen kommenttinsa lienee kuitenkin informoitu -- vaikka oma informoituvuuteni on sen verran hataralla pohjalla, että en ole taas varma, puhuiko hän Ranskasta vai Saksasta. Jompi kumpi. Oleellista ei ole maa-alue, vaan tuo logiikka.
PoistaTuo listauksesi on kieltämättä totta, eikä tuollaista evidenssiä voi ohittaa sanomalla "eipäs". Kuitenkin olet varmasti yhtä mieltä siitä, että noiden tilastojen taustalla olevat selittävät tekijät eivät välttämättä ole niin yksioikoisia, kuin mitä ajattelisi. Esimerkiksi Yhdysvallat uupuvat tuosta listauksesta, vaikka noin 51 % väestöstä on protestanttisissa seurakunnissa; eihän sitä 25 % katolisuus + loppujen muut uskonnot/uskonnottomuudet pysty vielä hajottamaan. Yhdysvallathan on perinteisesti kunnon protestanttisen ajattelun lapsosia. Jos siis lähdetään selittämään korruptioeroja pelkästään sakramenttikäsityksen mukaan, niin mielestäni ollaan hyvin epäuskottavilla vesillä.
On totta, että sekulaari media pitää kiinnostavina kohteina niitä, jotka jättävät uskonyhteisöjään. Itse pidän tällaisia ihmisiä myös mielenkiintoisina. Tähän liittyy monta syytä: ensin siinä on se, että tarinat ihmisten muutosvaiheista ovat yksinkertaisesti mielenkiintoisia. Jos joku alkaa kasvissyöjäksi, uskovaksi, menee naimisiin, tai vaikka saa henkikasteen, niin se on aina itsessään mielenkiintoinen tarina. Erityisesti omalla kohdallani olen kiinnostunut tarinoista, joissa ihminen luopuu kokonaan uskostaan, koska yleensä siitä kristillisen yhteisön pitäisi oppia, mikä meni pieleen, ja mitä pitäisi tehdä, että tällaista ei kävisi enää uudelleen. Eli näen tällaiset tarinat arvokkaina. Samaan hengenvetoon pitää lisätä, että en käsittele katolisuuteen vaihtamista tässä merkityksessä: itseäni alkoi vain kiinnostaa Ulf Ekmanin tapauksen johdosta, miksi joku vaihtaa helluntailaisuudesta katolisuuteen. Pohjalla oli yksinkertaisesti uteliaisuus.
Lisäyksenä viittaukseen "tulevista papeista", niin minulla ei ole aikomusta ruveta "papiksi" niin helluntailiikkeeseen kuin muuallekaan. Sen asian kanssa on tahkottu, ja tällä hetkellä vaikuttaa, että suuntani on enemmän akateemisella puolella. Tosin seurakunta-aktiivina pyörin edelleen. Mitä tulee yleensä "tuleviin pappeihin", niin heitä kyllä karkeasti yleistäen joukkona kiinnostavat niin ne, jotka tulevat uskoon, kuin nekin, jotka luopuvat uskosta. Edellä kerroin, miksi jälkimmäinenkin on oleellista.
... ja armas anonyymi ystäväiseni, vaikka täällä on mahdollisuus näin anonyymeihin kommentteihin, niin voisitko käyttää nimeä tai nimimerkkiä? Se helpottaa kummasti keskustelua, kun tietää, kenen kanssa ylipäätään puhuu, ainakin, jos anonyymien määrä keskustelussa lisääntyy.
PoistaSaan muuten tämän tekstin toisen osion jossakin vaiheessa julkaistua, mutta gradun loppurutistus, työproggikset ja koko perheen jaettu köhä-nuha-kolera-pöpö-virus-mörkötartunta on kummasti syönyt kirjoittamiseen tarkoitettua aikaa.
VastaaPoistaPaavi on tavannut italialaisen helluntaipastorin ja pyytänyt tältä anteeksi!
VastaaPoista"...he asked forgiveness for the words and actions of Catholics who have persecuted Pentecostals in the past."
http://jceworld.blogspot.fi/2014/07/pope-francis-asks-for-pardon-from.html
Uusi paavi vaikuttaa kerta kaikkiaan mielenkiintoiselta mieheltä. Jos jonkun ajatellaan toimivan viran puolesta Jeesuksen sijaisena maan päällä, niin tuossa on kyllä mallia, miten se homma toimisi.
PoistaEi ole tavannut italialaista helluntaipastoria, vaan vanhan tuttunsa, jonka kenkiä on jo näytösluontoisesti suudeltu kymmenen vuotta sitten. Lisäksi sama pastori joka ei ole eikä ole ollut koskaan helluntalainen on osallistunut samanlaiseen lavanäytökseen Buenos Aireksessa, jossa silloinen Argentiinan arkkipiispa (Bergoglio) polvistui ei-katolisten edessä ja yleisön edesä.
VastaaPoista