Tämän päivän Aamulehden sunnuntailiitteessä oli mielenkiintoinen kolumni evankelis-luterilaisen kirkon suurimmasta ongelmasta. Toimittaja Riikka Lehtovaara ilmoittaa siinä löytäneensä ratkaisun kirkkoa vaivaavaan suureen ongelmaan eli kansansuosion laskuun. Toisin kuin ensimmäisenä voisi ajatella syy kirkkokansan vähenemiseen ei Lehtovaaran mukaan ole kirkon homoliittojen tai naispappeuden vastustamisessa näkyvä vanhoillisuus tai vielä vähemmän kirkollisvero. Sen sijaan Lehtovaara kirjoittaa seuraavasti:
"Kirkon suurin ongelma on ehdottomasti se, että se ei tarjoa elämyksiä. Se ei TUNNU miltään. Se ei tuoksu, ei ärsytä, ei liikuta, siis ei kiinnosta. Kirkossa käyminen on samalla tavalla kiusallista kuin etäiseksi jääneen sukulaistädin vierailu."
Helluntailaisesta kristillisyyden muodosta tulevana omakohtainen samaistuminen oman uskonyhteisön tuntumattomuuteen tuntuu absurdilta. Helluntailaisuuden suurin ongelma ei varmasti missään vaiheessa ole ollut kokemuksellisuuden puuttuminen - pikemminkin päinvastoin. Meidän pastorimme ovat olleet syvästi uskolleen omistautuneita, seurakuntalaiset panostaneet aikansa lisäksi omaisuudellaan, rukoukset ja saarnat ovat porautuneet syvälle kuulijoiden sisimpiin ja kristillisen seurakunnan yhteiselo totisesti on herättänyt paljon erilaisia, voimakkaita tunteita.
Tätä tosin ei Lehtovaarakaan kiistä vaan kirjoituksensa lopussa mainitsee ymmärtävänsä hyvin sitä, miksi Nokia Mission kaltaiset liikkeet vetoavat kansaan: "herätyskristillisessä tilaisuudessa TUNTUU joltain".
Ironista ja hiukan tragikoomista tässä kristillisyyden tuntumisessa ja tuntumattomuudessa tuntuu niin monen muun asian tavoin olevan se, että ihmiselle on ominaista kaivata sitä, mitä jollain toisella on. Luterilaisten herätysliikeloikkareiden lisäksi karismaattisempi kristillisyys tuntuu siis jotenkin kiehtovan Lehtovaaran kaltaisia "tavallisia" suomalaisia, kun taas meistä syntyhelluntailaisista montaa on jossain vaiheessa ahdistanut oman kristillisyytemme väkevä tuntuvuus. Osittain ruoho varmasti tulee aina ja kaikissa asioissa olemaan vihreämpää aidan toisella puolella, mutta tässä elämyksellisyyskeskustelussa on mielestäni jotain mielenkiintoista myös herätysliikkeen tasolla. Meillä helluntailaisilla kun on maine ja menneisyys suurissa tunteissa, mitä tänne uskoontulemisen tai muun säväyttävän elämyksen seurauksena saapuvat mielellään jatkaisivat. Toisaalta meistä koko elämämme tunteneista osa on jo vaihtanut helluntaikristillisyytensä luterilaiseen, katoliseen tai ortodoksiseen vastaavaan ja osa taas on luopunut tuntemisen lisäksi myös (ainakin seurakunta- tai yhteisöaktiivisesta) kristillisyydestä.
Tulevaisuuden kannalta mielenkiintoista oli varsinaisen Aamulehden etusivulla uutisoitu tutkimustulos, jonka mukaan kirkon ja herätysliikkeiden väliset rajat ovat madaltuneet. 2000-luvun uskonnollinen ihminen sukkuloi erilaisten liikkeiden ja seurakuntien välillä entistä enemmän ja vaikutteiden vaihtuminen ja sekoittuminen on voimakkaampaa. Mitä se sitten helluntaiherätykselle tuokaan, ehkä lisää omaleimaista kokemuksen voimaa, ehkä liudentumista yleiseen suomalaiseen kristillisyyteen tai ehkä jotain aivan muuta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti