Tapahtui eräänä päivänä: kastekertomus

Uhosin kevätpuolella, että minun tarkoitukseni on mennä kasteelle ja liittyä helluntaiseurakuntaan. Vaikka avoimesti tunnustan, että olen kasteesta vähintään pihalla, päädyin silti omaehtoisesti pihakasteeseen. Tietysti tarkoitus ei ollut jättää tätä kaikkea lokakuulle, mutta ei sitten saatu aikaisemmin aikaiseksi. Vuodenaika lisäsi tosin pienen määrän omaa ekstreme-eksotiikkaansa.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kokoonnuimme rannalle pienellä kutsuporukalla. Mukaan sain kasan läheisiä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa halusin jakaa tämän tempauksen. Kaikeksi ironiaksi mukana oli myös äitini, joka oli melkein kolme vuosikymmentä sitten mukana kastamassa minua ensimmäistä kertaa luterilaisen kirkon jäseneksi. Muiden mukana olleiden nimiä en tässä kerro; jos joku tästä kiskoo nenäonteloonsa vihanneksia, niin kiskokoot minun kanssani niitä ja jättäkööt vieraani rauhaan.

Itse kaste

Tarkoitus oli suorittaa kaste vähän tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Olin luvannut tutulle pastorille jo vuosia sitten, että jos menen kasteelle, niin hän saa minut kastaa (nyt se oli muodossa, että saa kastaa jonkun toisen kanssa yhdessä). Kuitenkin kävi niin, että hänellä oli juuri silloin muuta pakollista menoa, joten hän ei päässyt paikalle.

Alun perin olin päätymässä kahden kastajan malliin, mutta sitten huomattiin, että meikäläisen massakaudesta on vielä jäljellä vähän liian monta kiloa, jotta se onnistuisi tuskattomasti. Eräs ystäväni harmitteli, että en ollut lähtenyt mukaan ajatukseen, että kymmenen merenneidoksi pukeutunutta naista kastaisi minut. Tästä sain siis ajatuksen, että jos kuitenkin tämän ruhon kastamiseen tarvitaan lisäkäsiä, niin voisiko puolet näistä kätösistä kuulua naisille? Pyysin kahta naispuolista ystävääni mukaan kastajiksi, mutta toisella ei ollut vaihtovaatteita mukana. Sain kuitenkin siihen sangen hyvän miespuolisen kastajan mukaan, joten tätä toimitusta oli suorittamassa kolme miestä ja yksi nainen.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen (Osa 3/3) – ”Matin” tarina

Pienen kesä(työ)tauon jälkeen on aika palata katolisuuden ja helluntailaisuuden rajapinnan äärelle. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdin niitä tekijöitä, jotka saattavat estää helluntailaista vaihtamasta katoliseen kirkkoon. Toisessa osassa käsittelin enemmän tekijöitä, jotka katolisuudessa voivat tuntua vetoavilta – erityisesti, jos suhde omaan seurakuntaan ja seurakuntaperinteeseen on alkanut tuntua puuduttavalta.

Pohdin sarjan alussa niitä tekijöitä, joita voisi ajatella liittyvän siihen, kun helluntailainen kiinnostuu katolisuudesta ja vaihtaa kirkkokuntaa. Kuitenkin tahdoin saada mukaan myös näkökulmaa sellaiselta, joka on todella tehnyt itse tämän siirtymän. Tätä tekstiä varten sain haastattelun Matilta (nimi muutettu), joka lupasi kertoa omasta matkastaan helluntailaisesta katoliseksi.

Alku

Matti on tällä hetkellä keski-ikäinen ja työskentelee akateemisella alalla. Hän liittyi helluntaiseurakuntaan noin 20-vuotiaana ja ehti olla helluntaiseurakunnan jäsenenä noin 15 vuotta. Hän oli mukana aktiivina niin Suomen rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, järjesteli työmuotoja ja jakoi Raamattuja.

Katolinen kirkko ei kulkenut koko elämää mukana, vaan katolisuus oli suomalaiselle tyypillisesti vierasta. Lapsuudessa hän muistaa kuulleensa radiosta maininnan ”paavijohanannes paavalitoisesta”, mutta ei osannut liittää tätä katolisuuteen.

”Nuoruudessa luultavasti lukion uskontotunneilla, mutta siitä ei tainnut jäänyt aktiivisia mielikuvia seitsemää sakramenttia ja Äiti Teresaa ym. hahmoja lukuun ottamatta.” – – ”Katolilaisuus tuntui jotenkin kaukaiselta sekä opillisesti että maantieteellisesti.”

Anteeksiannosta

Nyt on kesä, lämmintä ja laiskempi elämänrytmi - ja se näyttää pitävän paikkaansa myös tämän blogin kohdalta. En ole edes avannut tätä sivustoa viikkoihin ja vielä vähemmän olen antanut itseni ottaa mitään paineita tänne kirjoittamisesta. Markus on tämän blogin kirjoittajista se, jolta syntyy romaani minuutissa, kun taas itse olen oikeastaan huono kirjoittaja. Vaikka päässä saattaisikin liikkua jotain ajatuksia, niin niiden saattaminen järkeväksi tekstiksi on jotenkin vain niin vaivalloista.

Kesän aikana olen lisäksi suunnannut kaikki mahdolliset kirjoittamisresurssini Iso Kirjan maisteriopintoihin kuuluvaan pro graduun (tai mikä MTh thesis se nyt sitten oikeasti onkaan..). Ja varmaankin tuon gradun takia olen viimeisinä viikkoina miettinyt paljon anteeksiantoa ja sovitusta. Toivottavasti joskus valmistuva graduni tulee käsittelemään työstään poisjääneiden helluntailaistan pastoreiden kokemuksia, ja "kauniiden" lopettamistarinoiden lisäksi tämä rakas herätysliikkeemme sisältää kyllä aika karuja tarinoita työsuhteiden loppumisista. Jossain määrin aineistoni kertomukset muistuttavat hiukan Uskontojen uhrien tuen sivuilla esiintyviä kauhukertomuksia uskonnollisista yhteisöistä. Ihmiset ovat antaneet yhteisöilleen kaikkensa ja tulleet loukatuiksi nujerretuiksi ja henkisesti pahoinpidellyiksi.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Vetoavia piirteitä (Osa 2/3)

Harvalla helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän positiivisia puolia.

Edellinen postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa, ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä sisällä.

Tämä viesti käy läpi niitä piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin. Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen asiantuntija Emil Anton, joka pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä uutisia.

YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT

Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Esteistä ja hidasteista (Osa 1/3)

Karismaattisissa piireissä on viime aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös helluntailaisuudessa.

Helluntailaisuudella näyttää olevan vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?

Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.

Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on kohta 28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman osan tekstistä.

Pasifismi ja väkivallan oikeutus: tulisiko ”likainen työ” jättää muiden kuin kristittyjen vastuulle?

HSU feat. Tuomas Havukainen

(Tämä kirjoitus on ensimmäinen tuotos siinä vierailevien kirjoittajien postauksien sarjassa, jossa aiomme pyytää erilaisia helluntailaisesta symboliuniversumista kiinnostuneita olioita kontribuoimaan blogiimme. Tuomaksen esittelyn löydät tekstin lopusta.)

Sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta ja esivallan roolista turvallisuuden ylläpitäjänä käydään ajoittain keskustelua kristillisissä piireissä. Ukrainan kriisi on viime viikkoina kiihdyttänyt puolustuspoliittista keskustelua, ja Venäjän Krimillä harjoittaman toiminnan mahdollisia vaikutuksia Suomen turvallisuustilanteeseen on arvuuteltu myös kristittyjen keskuudessa. Voimakkaimmat äänenpainot ovat ennustaneet jopa suurvaltojen paluuta kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun, jolloin Suomi luettaisiin jälleen osaksi itänaapurinsa etupiiriä. Joidenkin helluntailaistenkin Facebook-aikajanoilla on käyty mielipiteiden vaihtoa siitä, mitä Ukrainan kriisi tarkoittaa Suomen kannalta. Lähtökohtana keskusteluissa on useimmiten ollut, että puolustuskykyä tulee kehittää ja pitää yllä, jotta tarpeen vaatiessa maata voidaan puolustaa aseellisesti.

Kasvissyöjäuskovainen

Olin tässä jokunen aika sitten lounastamassa muuan opiskelijakaverini kanssa. Koska olimme juuri tulleet mielenkiintoiselta luennolta ja istuimme yliopiston ruokalassa fiksun näköisinä, niin sivistyneitä ihmisiä leikkiäksemme keskustelunaiheemme liikkuivat paljolti yhteiskunnassa, politiikassa ja niiden keskinäisessä suhteessa. Jotenkin päädyimme juttelussamme pohtimaan itsellemme vieraita poliittisia ajatuksia, ja tuo ystäväni niin monen muun opiskelijatoverini tavoin kertoi, että Kristillisdemokraattinen puolue on hänelle ideologiselta maailmaltaan todella käsittämätön. Vaikka en itse koe välttämättä kovinkaan vahvasti samaistuvani KD:hen, niin jotenkin vaikeasti mutisin jotain siitä, kuinka tulen kristillisestä taustasta ja sitä vasten kyllä tavallaan ymmärrän ilmiöiden tasolla montakin asiaa KD:n politiikassa.

En ole omassa elämässäni todellakaan mitenkään aktiivinen helluntailaisuudesta tai kristillisyydestä todistaja vaan pikemminkin suoranaisesti pelkään