Naiset seurakunnassa, osa 3: Pastorikeskustelua eksegeesillä, kiitos!

Tämä kirjoitus on kolmas osa sarjaa, jossa pohdin naisen asemaa helluntailiikkeessä, ja erityisesti heidän mahdollisuuttaan toimia pastoreina. Ensimmäisessä osassa avasin tilannetta yleisesti, ja tarkastelin keskustelun johdonmukaisuutta sekä asemaan kohdistuvaa painotusta (nainen ei voi olla pastori, vaikka voi tehdä käytännössä kaikkea, mitä pastori). Toisessa osassa kävin läpi argumentteja, joita keskusteluosapuolet ovat käyttäneet Raamatun ohella. Tässä osiossa pyrin viimein tarjoamaan jotain näkökulmia Raamatun teksteihin, ja erityisesti siihen, miten helluntailaisuudessa on asiasta puhuttu viime aikoina.

Vaikka olen kommentoinut aikaisemmin, että tästä blogista ei tule eksegeettisen analyysin pyhiinvaelluspaikkaa, ja olen jo ainakin kerran pyhästi luvannut olla kuorruttamatta tätä paikkaa raamatuntulkinnalla, tästä keskustelusta ei pääse enää kuiville ilman jonkinlaista raamatuntulkinnallista osuutta, joten laitetaan eksegeesipipo päähän, keitetään iso pannu vahvaa teetä ja annetaan mennä. (Jos ei ole kiinnostunut raamatuntulkinnallisista pyörittelyistä, tämän osion voi lähinnä lukea mielenkiintoisena esimerkkinä siitä, miten asiaa on mahdollista käsitellä kristillisen/helluntailaisen kentän sisällä.)

Joudun jo alussa huomauttamaan, että en väitä tässä kirjoituksessani luovani kokonaista pohjaa helluntailaiselle pastoriteologialle – moinen hanke olisi aivan liian kunnianhimoinen yhdelle blogitekstille (odotamme siis Samuel ”Sami” Aro-Panulan väitöskirjaa University of Walesille helluntailaisesta vanhimmistokäsityksestä). Tarkoitukseni on analysoida niitä kohtia, joita olen kuullut pääasiassa käytettävän, kun sanotaan, että nainen ei voi toimia pastorina tai vanhimpana.

Edellisissä viesteissäni käsittelin erilaisia argumentteja, joita keskustelussa käytetään naispastoriutta vastaan tai sen puolesta. Jotta ei jäisi epäselväksi, niin viittasin niihin lähinnä helluntailaisen yhteisön opillisen johdonmukaisuuden näkökulmasta; toisin sanoin siitä näkökulmasta, miten itsensä raamattu-uskolliseksi pitävä yhteisö nakertaa omaa määritelmällistä jalkaansa poikki, jos pitäytyy vain tuollaisissa määritelmissä, ilman laajaa raamatuntulkinnallista analyysiä. Kuitenkin raamatuntulkinnallisen analyysi jälkeen kaikki muutkin argumentit tulevat käyttöön.

TAUSTAPARADIGMOJA JA SELITYSEHDOTUKSIA

Helluntailaisuuden piirissä olen törmännyt ainakin pariin malliin, joilla selitetään naisen mahdollisuus toimia pastorina: että löydetään UT:sta ja erityisesti Jeesuksen toiminnasta naisten toiminnan vapauttamiseen tähtäävä linja, tai että nähdään esimerkiksi Paavalin näkemykset naisten asemasta niin kulttuurisidonnaisina, että niitä ei voi soveltaa sellaisenaan meidän aikaamme. Tietysti mukana on hengellistettyjä (”Jumala puhui mulle ja sanoi tekevänsä mun kohdallani poikkeuksen”) ja lähinnä epäjohdonmukaisuuteen taipuvaisia mallikokonaisuuksia, mutta niitä olen jo kommentoinut riittävästi edellisissä postauksissani.

Vallankäytön uudelleenmäärittely – Hallitsemisesta palvelevaan johtajuuteen

Ensimmäinen vaihtoehto on nähdä, että Jeesuksen johtamismalli (ja UT:n malli muutenkin) määrittelee vallankäytön uudella tavalla. Kuten Mark. 10:42–43 lainaa Jeesuksen sanoja:”Te tiedätte, että ne, joita kansojen ruhtinaiksi katsotaan, herroina niitä hallitsevat, ja että kansojen mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Mutta näin ei ole teidän kesken, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne.” Näin ollen johtajuus seurakunnassa ei ole lähtökohtaisesti vallankäyttöä, vaan palvelevaa johtajuutta. Näin ollen alistaminen johtajuudessa on se ominaisuus, jonka UT yrittää saada pois. Toisin sanoin, alistuminen ja omastaan luopuminen on malli sekä miehille että naisille. Näin ollen johtajuudessa ei ole kysymys niinkään vallankäytöstä, ainakaan sen perinteisessä merkityksessä, vaan se on mahdollista myös naisille, koska kysymys ei ole ”miehen hallitsemisesta” silloin. Perusajatus on, että Kristuksessa valtataistelu poistuu, ja tilalle tulee toisen kunnioittaminen.

Tässä kokonaisuudessa nähdään, että Raamatun johtajuusmallissa nainen ei saa ”hallita” miestään väärässä mielessä. Kun johtajuus määritellään uudella tavalla palvelemiseksi, se ei ole enää toisten hallitsemista. Näin ollen nainen ei tässä teknisesti ”hallitse” miestä ollessaan tämän hengellinen johtaja. Vaikka pidän tätä monessa mielessä hyvänä kokonaisuutena, näen, että tämä kokonaisuus vaatii seurakseen pätevää raamatuntulkintaa niistä raamatunkohdista, joita käytetään yleisesti perinteisen käsityksen tukemiseen, erityisesti 1.Kor. 14:34–35 ja 1.Tim. 2:12.

”Ei koske mua” – Kulttuurisidonnaisuuden korostaminen

Toinen – hyvin yleisesti käytetty vaihtoehto – on todeta, että UT:ssa esitetyt väitteet naisen asemasta seurakunnassa ja perheessä ovat kulttuurisidonnaisia, joten niitä ei voi sellaisenaan soveltaa meidän aikaamme.

Erityisen merkittävänä evankelikaalisena esimerkkinä on Gordon Feen ja Douglas Stuartin How to Read the Bible for All Its Worth, jossa sivuilla 80–86 käsitellään Raamatun tekstien kulttuurisidonnaisuuksia. Kirjoittajat tekevät siinä yksityiskohtaisen katsauksen naisen asemaan, ja siihen, miten asiaa tulisi käsitellä nykyisessä ajassa.[1]

Harva suomalainen helluntailainen tuskin lienee niin johdonmukainen kokonaisuuden tulkinnassaan, että huomioisi kaikkia kriteerejä, joita Fee ja Stuart esittävät. Asiaa lähestytään sen sijaan paljon löysemmin rantein: ”Raamatun malli ei näytä oikein siltä, mikä voisi toimia meidän ajassamme, joten sen täytyy nyt vain olla kulttuurisidonnaista.” (Eksegeettisellä Safarilla on jälleen kerran pitkä vääntö aiheesta, ja mielipiteitä löytyy melkoisella kirjolla.)

Kulttuurisidonnaisuuden ongelma on luonnollisesti hyvin merkittävä; Raamattu on kirjoitettu meistä katsoen hyvin erilaisessa kulttuurissa. Siitä huolimatta epäilen, että perinteiset helluntailaiset hikottelevat ja nikottelevat siinä kohdassa, kun erinäisiä asioita Raamatusta aletaan määritellä toiseen kulttuuriin kuuluviksi. Perinteisesti helluntailaisessa raamattunäkemyksessä esimerkiksi kehotus tervehtiä toisia pyhällä suudelmalla (esim. Room. 16:16) tulkitaan kehotukseksi tervehtiä toisia lämpimästi. Kuitenkin naiskysymyksessä ollaan tyypillisesti oltu vastahakoisempia, koska 1. Tim. 2:13–14 näyttää liittävän kysymyksen luomisjärjestykseen; jos jonkun asian perusta on luomisessa, sen täytyy olla totta kaikkina aikoina kaikissa paikoissa. Näin ollen koko naiskeskustelun pumppaaminen kulttuurisidonnaisuuden ylipaisumasäiliöön ei ainakaan ensikädeltä tunnu mahtuvan helluntailaiseen raamattunäkemykseen.

Tässä kirjoituksessa en mene pidemmälle, enkä käsittele vaihtoehtoisten raamattunäkemysten mahdollisuuksia. Kommentoin asiaa lyhyesti kirjoituksen loppupuolella, jossa viittaa pintapuolisesti mm. luterilaiseen keskusteluun.

VALOA SIIONISTA – HELLUNTAILAISTA RAAMATUNTULKINTAA ISOSTA KIRJASTA

Seuraavaksi käännymme muutamien muiden tekstien puoleen. Tässä yhteydessä joudun viittaamaan muihin, jotka ovat käyneet polkua ennen minua. Koska tämän keskustelun on tarpeen olla relevantti helluntailaisessa viitekehyksessään, viittaan tässä erityisesti graduihin ja päättötöihin, joita on tehty viime vuosina Iso Kirja -opistolla. (Tässä kohdassa täytyy tietysti sanoa, että Eksegeettisellä Safarilla asiaa on pohdittu jo tovi, joten naisen asemaa pohtivat keskustelut kannattaa lukea sieltä)

Lähden ensin kohdista, joita käytetään naisten pastoriuden vastustamiseen, ja siirryn kohtiin, joilla asiaa puolustetaan.

”Johtajan on oltava yhden vaimon mies” – 1. Tim. 3:2 (ja Tit. 1:6).

1. Tim. 3:2. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, […]

Ehkä yleisin argumentti on yksinkertaisesti se, että Raamatussa sanotaan, että seurakunnan kaitsijan (eli pastorin) tulee olla ”yhden vaimon mies”. Kun siinä sanotaan, että ”mies”, niin asia on sillä selvä. Mies sen tulee olla.

Eräs pastorina toimiva nainen kommentoi, että hän alkoi miettiä kokonaisuutta uudestaan siinä vaiheessa, kun huomasi, että tämä sama ”yhden vaimon mies” mainitaan myös diakonien (seurakuntapalvelijoiden) vaatimuslistalla. On totta, että 1. Tim. 3:12 sanoo, että seurakuntapalvelijan eli diakonin tulee olla myös ”yhden vaimon mies”. (”Seurakuntapalvelija [diakonos] olkoon yhden vaimon mies, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva”). Lisäksi on huomattavaa, että Room. 16:1 puhuu sisar Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija (diakonos jälleen kerran). Tämä tarjoaa siis haasteita meidän ymmärtämisellemme.

1. Tim. 3:2 sanoo, että pastorin tulee olla ”yhden vaimon mies”. Lisäksi 1. Tim. 3:12 sanoo, että seurakuntapalvelijan tulee olla ”yhden vaimon mies”. Kuitenkin Room. 16:1 kommentoi, että sisar Foibe on Kenkrean seurakunnan seurakuntapalvelija. ”Sisar Foibe” oli varmasti sisar, joten hän ei oikein sovi ”yhden vaimon miehen” muottiin. Kuinka siis on? Miten ratkaisemme ristiriidan? (En lähde tässä miettimään alkuseurakunnan ristiriitaisia puolueita, ja että eri dokumenttien takana on toistensa kanssa riidoissa olevia ryhmiä; sivuan aihetta myöhemmin)

Ymmärrettävin ratkaisu tilanteeseen on se, että kohta ei puhu niinkään siitä, onko pastori/seurakuntapalvelija mies vai nainen (ilmiselvästi seurakuntapalvelijan kohdalla samat sanat eivät puhu siitä). Erityisen todennäköistä on, että kohta viittaa yksiavioisuuteen. Edellä viittaamani naispastori päätyi ennen virkaan astumistaan myös samaan tulokseen: kohta ei puhu pastorin sukupuolesta, vaan aviouskollisuudesta; viittaus "yhden vaimon mieheen" on vain tapa ilmaista asia. Näin ollen on epärehellistä käyttää kohtaa perustellessa sitä, että naiset eivät voisi toimia pastoreina (Eksegeettisellä Safarilla on tietysti keskusteltu asiasta.)

Hieman sukukronikkaa tähän. Isäni oli aikanaan kirkon diakoniatyöntekijä, joka vastusti naispappeutta. Kuitenkin jossakin vaiheessa hän huomasi edellä mainitun ongelma juuri sisar Foiben kohdalla. Tämän jälkeen hän ei ollut enää ollenkaan niin kärkevä mielipiteissään.

”mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa” – 1. Tim 2:12

Raamatunkohdan kirjoittaja sanoo ensin, että naisen tulee oppia hiljaisuudessa, alistuvaisena. Naisen (yksikkö) ei tule opettaa eikä ottaa auktoriteettiasemaa, vaan hän eläköön hiljaisuudessa. Adam luotiin ennen Eevaa, joka petettiin. Kuitenkin nainen on pelastuva lapsensynnyttämisen kautta, jos pysyy kristillisissä hyveissä. Kohta on kaikin puolin merkittävä, ja erityisen mystinen pala tulkittavaksi. Paavali vetoaa tässä luomiskertomukseen, joten moni on ajatellut, että tämä on yleinen sääntö kaikkina aikoina kaikissa seurakunnissa. Kuitenkin erityisen kummallinen viittaus lastensynnyttämiseen on saanut tulkitsijat villeiksi jo pitkään: mitä ihmettä tämä tarkoittaa?


Sirkku Hoikkala palautti juuri tänä keväänä tekstikohtaa käsittelevän gradunsa; myös Sara Saarela teki samasta aiheesta päättötyön. Hoikkala keskittyy pitkästi siihen, miten verbi αὐθεντεῖν (authentein) tulisi tulkita tässä. Joku voisi kommentoida, että mitä tulkitsemista siinä on, kun suomennoskin sanoo ”vallita/hallita”? Ongelma tulee siinä, että sanaa käytetään vain kerran UT:ssa, ja se käyttö on tässä kohdassa. Lisäksi sana ei ole kaikkein yleisin sana kreikassa (meille on jäänyt vain kaksi muuta Paavalin aikaan soveltuvaa esimerkkiä sen käytöstä (toinen niistä tosin on fragmentoitunut); 1. Tim. 2:12 on kolmas), joten sen merkitysvivahteet eivät ole itsestään selviä.

Hoikkala kiinnittää huomiota siihen, että Paavalin kirjeet ottavat hyvin usein kantaa tilanteisiin, jotka olivat akuutteja eri seurakunnissa. On todennäköistä, että Paavali kirjoitti Timoteukselle, jotta tämä voisi paremmin vastustaa Efesoksessa leviävää harhaoppia. Useimmat tutkijat näkevät, että tässä harhaopissa oli sekaisin juutalaisia ja esignostilaisia elementtejä. On vaikea väittää, että naiset olisivat harhaopettajia Efesoksessa – sen sijaan heistä puhutaan harhaopin uhreina.


(Taustatietopaketti: gnostilaisuus viittaa yleisesti sekalaiseen uskomusjärjestelmään, jonka mukaan materiaalinen maailma on paha, mutta hengellinen maailma hyvä; pelastuakseen ihminen tarvitsee oikeaa tietoa [gnosista], joka auttaa häntä pelastumaan. Vaikka gnostilaisuus ilmenee täydessä muodossaan vasta toisella vuosisadalla, sen alkuelementtejä oli olemassa jo ensimmäisellä vuosisadalla.)

Osa 1 – Opettaminen ja ”ottaa auktoriteetti” vai ”olla auktoriteettiasemassa”?

Huomattavaa on, että naisen tulee oppia – ”hiljaisuus” ei viittaa Afganistanin koraanikoulumalliseen alistumiseen, vaan ylipäätään hyveeseen oppimisessa. Kun Paavali on esittänyt jo radikaalihkon ajatuksen, että naisten tulisi oikeasti saada oppia, miten hän jatkaa kokonaisuutta?

Kun Paavali kieltää tässä opettamisen, tarkoittaako hän opettamista yleensä, seurakunnan johtajan auktoriteetilla opettamista vai harhaopettamista? Yleensä opettamisen ja erityisen auktorisoidun opettamisen erotteleminen on lähtökohtaisesti anakronistista, joten vaihtoehdoiksi jäävät opettaminen yleensä ja harhaopettaminen. Merkittävää kokonaisuudessa on, että ”opettaa ja vallita” ovat liitetty toisiinsa oude-sanalla (eikä”), joka vihjaa, että sanat toimivat yhdessä ja määrittävät toisiaan. Näin ollen on tärkeää avata, mikä toinen sana kokonaisuudessa on, jotta suhde opettamiseen avautuu kunnolla

Hoikkala kiinnittää erityistä huomiota erityisen sanan valintaan; Paavali käytti yksiä sun toisia sanoja paljon enemmän viittamaan hallintasuhteeseen, joten miksi tässä kohdassa otetaan tämä erityinen sana? Vaikka sana voitaisiin kääntää ”hallita”, se jättää silti huomiotta sanan sävyn; melkoinen keskustelu on käynnissä siitä, onko tässä kysymys negatiivisesta auktoriteetista (ottaa itselleen auktoriteetti[asema], joka ei kuulu itselle) vai positiivisesta auktoriteetista (hallitseminen oikeutetulla vallalla). Vaikka erot ovat sävyssä, ne ovat äärimmäisen merkittäviä: on eri asia sanoa, että joku ei saa olla auktoriteettiasemassa missään muodossa, kuin sanoa, että joku ei saa hallita vallalla, jonka on itse ottanut omiin käsiinsä ilman, että kukaan on tätä valtaa hänelle antanut.

Erityisen merkittävää tässä on se, että George W. Knight III kirjoitti kahdeksankymmentäluvulla julkaisussaan, että näistä teksteistä merkittävämmässä sanaa käytetään positiivisessa merkityksessä, ja siteerasi vielä lähdekirjettään (jossa toinen henkilö – Werner – oli tehnyt käännöksen alkuperäisestä tekstistä), vaikka hänen lähteessä sana oli käännetty negatiivisessa merkityksessä. Kyseessä oli selkeä akateeminen huijaus, ja Knightin julkaisun myötä vääristynyt kuva on levinnyt ”yleiseksi tietoisuudeksi”. Ongelma on vain siinä, että se perustuu tietoiseen vääristelyyn – vaikka itse asiassa Werner jo tuolloin lähetti hänelle kirjeen ja huomautti asiasta, mutta Knight jatkoi silti valitsemallaan linjalla. Monet hänen jälkeensä tulleet ovat vain vedonneet Knightin tutkimukseen, ja tästä syystä toistaneet 80-luvulla tehdyn petoksen ääntä. (En helposti vetoa petokseen tai puhu akateemisella kentässä näin, mutta jos sellainen ilmiselvästi tulee esiin, pitäisi kaikkien shofarien ja pasuunoiden soida pyhän sotaanlähdön merkiksi.)

Kokonaisuudesta käy ilmi, että Paavali ei rajoita seurakunnan normaaleja auktoriteettisuhteita, eikä hän viittaa sellaisiin. Sen sijaan hän näyttää rajoittavan jotain ”opettamista, joka sisältää vääryydellä itselle otetun auktoriteetin”. Mikä tahansa Efesossa levinnyt harhaoppi oli, mihin tämä liittyy, sitä torjuessaan Paavali ei rajoita naisten mahdollisuutta olla normaalissa auktoriteettisuhteessa mieheen. Jotta kokonaisuus olisi kuitenkin ymmärrettävämpi, tarkastelemme Hoikkalan esitystä vallinneesta harhaopista.

Osa 2 – Tarkennukset: harhaopin rekonstruktio 

Paavali käyttää paljon viittauksia Vanhan testamentin tapahtumiin esikuvallisessa merkityksessä, ja hänelle on tyypillistä käyttää niitä soveltaessaan oppiaan johonkin tilanteeseen. Näin ollen on todennäköistä, että hän kommentoi harhaoppia, joka viittasi naissukupuoleen yleisesti; tätä tukee se, että hän käyttää sanaa nainen (tai ”vaimo”) geneerisessä muodossa (jakeet 11–15a).

Luomiskertomukseen viittaava kokonaisuus sisältää ajatukset, että Adam luotiin ensin, että nainen tuli petetyksi, ja että lapsensynnyttämisen kautta hän pelastuu. Hoikkala painottaa kahta asiaa kokonaisuuden tulkinnassa. Ensiksi, hän painottaa yleistä opetusta naisen roolista välittäjänä jumalallisen ja inhimillisen välillä. Toiseksi, Hoikkala kommentoi esignostilaista oppia, joka mitä ilmeisimmin liittyi Vanhan testamentin luomiskertomuksen radikaaliin uudelleentulkintaan; tähän viittaisi se, että Paavali kertaa luomiskertomusta tietyillä painotuksilla.

Kreikkalais-roomalaisissa mysteeriuskonnoissa naisen rooli nähtiin välittäjänä jumalallisen todellisuuden ja ihmisten todellisuuden välillä. Vaikka naiset eivät olleet merkittävissä rooleissa esimerkiksi politiikassa, he toimivat papittarina, oraakkeleina ja profeettoina, jotka välittivät jumalallista tahtoa ihmiskunnalle. Esimerkiksi Vestan neitsyet ja Delfoin naisoraakkelit olivat hyviä esimerkkejä tästä. Tämä oli laajalle levinnyt käsitys siitä, millainen nainen on ontologisesti eli luonnoltaan. Efesoksen kohdalla on huomioitava, että esimerkiksi siellä toimi voimakkaasti Artemiksen kultti, johon kuului voimakasta feminismiä, naispapisto sekä sukupuoliroolien uudelleenmäärittelyä. Hoikkala epäilee, että kokonaisuuteen liittyy ajatus, jossa koko naissukupuoli nähtiin jumalan tahtoa välittävässä roolissa. Hoikkala päättelee, että kyseessä oli miesharhaopettajien kehittämä oppi, jonka mukaan naiset pystyvät toimimaan jumalallisina välittäjinä ja näin olla asemassa miessukupuolen yli. Tämä ei ollut suoraa opettamista, vaan jumalallisen tiedon välittämistä; jakeessa 12 viitattu ”opettaminen” on todennäköisimmin profetointia vastannutta toimintaa. Paavali siis puuttui seurakunnassa vallinneeseen konkreettiseen tilanteeseen. Hoikkala uskoo, että ongelmia ilmeni siinä, että naiset saattoivat yltyä profetoimaan ja toimimaan pakanamallisilla tavoilla ”jumalan välikappaleina” kesken kokoontumisten.

Paavalin luomiskertomukseen liittyvät painotukset ovat mielenkiintoisia siinä mielessä, että ne todennäköisesti heijastelevat Paavalin vastausta harhaopille. Tämä antanee myös lisävaloa kokonaisuuteen. Jos Paavalin korostukset ovat harhaopin korjaamista, voidaan ajatella, että sen vastakohta, mitä Paavali sanoo, kuvaa osapuilleen harhaoppia (koska käsittely on äärimmäisen teknistä, oion tässä mutkia surutta.)

Hoikkala käy läpi luomiskertomukseen liittyneitä, ensimmäisellä vuosisadalla olleita esignostilaisia tulkintoja sekä tilannetta kreikkalais-roomalaisessa maailmassa ja erityisesti kirjeen määränpäässä. Hoikkala myös rakentaa käsityksen harhaopista sen varaan, mitä Paavali sanoo, ja päättelee, että harhaoppi oli kutakuinkin seuraava (tässä hän ammentaa myös siitä, mitä muualla juutalaisessa mystiikassa ja esignostilaisessa ajattelussa mahdollisesti ajateltiin): Eeva luotiin ensin, ja hän antoi elämän Aadamille. Myöhemmin Adam joutui petetyksi. Eeva sen sijaan sai hengellistä tietoa käärmeeltä, ja toi Adamille todellista pelastavaa tietoa (gnosista) hengellisestä ja materiaalisesta maailmasta. Naiselle pelastuminen pahasta maailmasta vaatii lisääntymisestä pidättäytymistä. (Lisääntymisen kieltäminen perustuu ajatukseen, että materiaalinen maailma on paha; jos siis naiset tuottavat uutta materiaa eli uusia ihmisiä, he ovat erityisen pahoja. Naisten tulee siis lopettaa lisääntyminen, jotta he voisivat päästä sisälle pelastukseen; pelastuakseen naisen on ”tultava mieheksi”, vrt. gnostilaisia vaikutteita sisältävä Tuomaan evankeliumi, lausuma 114.)

Paavali korjaa esitettyä näkemystä toistamalla perinteisen tulkinnan luomiskertomuksesta. Hänen maininnastaan lapsensynnyttämisestä merkittävää lienee mainita, että ”lapsensynnyttäminen” on määräisessä muodossa: the lapsensynnyttäminen. Näin ollen viittaussuhde olisi tietyssä syntymässä, joka on todennäköisimmin on Messiaan eli Jeesuksen syntymä, joka on kaikkien pelastuksen pohjana.

Paavalin vastaus muodostaa vastauksen harhaopille, eikä hän tässä rakenna mitään mallia siitä, että luomisjärjestyksen perusteella naisen tulisi alistua miehelle. Varsinainen asia, jonka Paavali kieltää, on se, että naissukupuoli ei saa ottaa itselleen valta-asemaa, jossa se ottaa monopolin yli miessukupuolen opettamisen tai Jumalan tahdon välittämisen suhteen.

Tekstikokonaisuus voitaisiin tulkita seuraavasti auki:

”Naisten tulee saada oppia hiljaisuudessa ja kuuliaisuudessa, kuten rabbiinisten oppilaiden. En salli opetusta, jonka mukaan nainen olisi luonnostaan pakanauskontojen ajattelun tapaan välittäjä miesten ja Jumalan välillä. Vastoin sitä, mitä nämä harhaopettajat väittävät, Adam luotiin ensin, ei Eeva; Eeva luotiin vasta toisena. Myöskään Aadamia ei petetty, vaan petetyksi joutui Eeva. Tästä seurasi perinpohjainen rikkomus – ei mitään salaisen gnosiksen saamista käärmeeltä; naisen on siis opittava todellista oppia, jotta he eivät eksy Eevan tavoin. Naisten ei myöskään tarvitse yrittää muuttua sukupuolettomiksi ja lopettaa lisääntymistä, koska Messias on syntynyt naisesta, ja hän on tuonut pelastuksen. Myös naiset pelastuvat Hänen kauttaan, kunhan pysyvät uskossa, rakkaudessa, pyhityksessä ja siveydessä.”

Tulkinta on siitä uskottava, että se selittää kryptisen ja muuten käsittämättömän viittauksen naisen pelastumisesta lastensynnyttämisen kautta. Myös Saarela päätyy siihen, että kyseessä on seurakunnassa vallinnut tilanne, joka vaati Paavalia puuttumaan tilanteeseen. Hän pohtii erityisesti Efesoksen Artemis-kultin vaikutusta naisten toimintaan.

Tietysti on olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä, että tällaisen teologian takana on lauma verenhimoisia, kastraatiolauluja laulavia telaketjufeministejä, joiden tarkoitus on haalia käsiinsä kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ja herroina (tai rouvina) halliten alistaa seurakunnat valtaansa. Kuitenkin juuri Hoikkala kommentoi ja alleviivasi graduaan esitellessään, että hän ei ole feministi, eikä tee teologiaa sellaisesta näkökulmasta. Lisäksi hän korosti, että hänellä on hyvin korkea kunnioitus Raamatun auktoriteettia kohtaan, joten hän ei yritä vääristää tuloksiaan sen tähden. Ja kuten edellä alleviivasin, hän kommentoi, että tässä kohdassa naisen asemaa koskevat johtopäätökset tulevat pelkästään Raamatusta. Näin ollen helluntailaisessa kontekstissa on mahdollista tehdä aiheesta eksegeesiä korkealla raamattunäkemyksellä.

Ekskurssi: Kirjoittiko Paavali pastoraalit?

Perinteisesti Paavali-tutkimuksessa on ajateltu, että Paavali ei kirjoittanut kaikkia hänen nimeään kantavia kirjeitä. Erityisesti pastoraalikirjeet (1.-2. Tim., Tiit.) sekä ajoittain Efesolaiskirje ja Kolossalaiskirje on tuomittu ”epäaidoiksi” (verrattuna ”aitoihin”; englanniksi käytetään ajoittain neutraalimpaa ”disputed/undisputed”-vastakkainasettelua). Jos siis Ensimmäinen kirje Timoteukselle on jonkun toisen (mahdollisesti Paavalin seuraajan) käsialaa, ei ole ollenkaan yllättävää, jos siitä löytyy kannanottoja, jotka eivät sovi Paavalin teologiaan. Samoin edellä kommentoitu ristiriita 1.Tim. 3:2:n ja Room. 16:1:n välillä olisi vain sitä, että eri kirjoittajilla ja eri ryhmillä oli erilaisia käsityksiä asiasta.

Tässä kohdassa en aio sukeltaa syvemmälle tähän asiaan, eikä se kuulu edes tämän blogin aihealueeseen. Kuitenkin riittävää lienee todeta, että tänä keväänä valmistui peräti kolme työtä, jotka kommentoivat asiaa: jo edellä mainitut Saarelan ja Hoikkalan työt, sekä Jussi von Bellin päättötyö, jossa hän ottaa kantaa pastoraalien aitouteen. von Bellin työ tutkii asiaa kokonaisuudessaan, Saarelan työ omistaa puolet tilasta kysymykselle, ja Hoikkala tiivistää keskustelun muutamaan sivuun, mutta lopussa ottaa kantaa siihen, miten tekstikokonaisuus näyttäytyy muita Paavalin tekstejä vasten. Kaikki tulevat siihen lopputulokseen, että tässä käsitelty Ensimmäinen kirje Timoteukselle on Paavalin käsialaa.

Tässä kohdassa vääräleuat tietysti kommentoivat, että helppohan sitä helluntailaisten on todeta, että Paavali ne kirjoitti, kun taustalla on kauhea paine päätyä perinteisiin tulkintoihin. Vaikka tämä olisi osittain totta, asia on kuitenkin huomattavan monimutkainen. Von Bell kommentoi muun muassa, että hän aloitti valtavirtanäkemyksestä, jonka mukaan pastoraalit eivät olleet Paavalilta, päätyi sitten näkemykseen, että kirjeet ovat kokonaan Paavalin, ja lopulta siihen, että kirjeissä lienee osia, jotka on lisätty jälkeenpäin, mutta pääkirjoittajana on Paavali. Kaikki kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että (epäaitoutta puoltava) konsensusnäkemys otetaan liian helposti, ja von Bell kritisoi erityisen paljon uuden, valtavirtanäkemystä kritisoivan tutkimuksen huomiotta jättämisestä. En tässä kertaa argumentteja, mutta Hoikkala (2013, 17–18) tiivistää hyvin keskustelua. Jos helluntailaiset poikkeavat tässä valtavirrasta, he tekevät sen mielestäni perustellusti.

”olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo.” – 1. Kor. 14:34

Tästä kohdasta kukaan ei ole tehnyt päättötyötään, mutta tämä liittyy Isoon Kirjaan hyvin kiinteästi;  Isossa Kirjassa on raamatuntulkinnan jatkokurssi (Hermeneutiikka II), jonka läpäisyvaatimuksena on tehdä raamatuntulkinnallinen essee kyseistä kohdasta. Näin ollen jokainen Ison Kirjan toisen vuoden läpäissyt on miettinyt ainakin esseen verran, mitä tuo kohta tarkoittaa.

Tästä kohdasta on käytännössä neljä tulkintaa: (1) Paavali vaatii todella kaikkia naisia olemaan kertakaikkiaan hiljaa seurakunnassa. (2) Paavali vaatii naisia olemaan hiljaa jossakin rajoitetussa merkityksessä. (3) Paavali lainaa vastustajiensa argumenttia, ei itse väitä niin. (4) Kohta ei ole peräisin Paavalilta, vaan on myöhempi lisäys.

Näkemyksiä voidaan kommentoida seuraavasti: (1) Paavali kehottaa naisia aikaisemmin profetoimaan, joten kertakaikkinen hiljaisuus tuntuisi oudolta. (2) Toiset ehdottavat, että kouluttamattomien naisten tai harhaopettajien puhetta rajoitetaan; toiset taas sanovat, että tässä kielletään juoruilu ja lörpöttely. Kuitenkaan mitään rajoittavaa merkitystä ei anneta, ja sana, jonka jotkut kääntävät ”lörpöttelyksi”, kääntyy huomattavasti nätimmin ”puhumiseksi”. Samoin viittaus kysymysten esittämiseen ei saa tukea, koska käytetty sana on ”puhua”. Payne käsittelee myös muita ehdotuksia, ja toteaa ne kestämättömiksi. (3) Toiset ovat väittäneet, että käsky vaientaa naiset on peräisin Paavalin vastustajilta, joten hän lainaa tässä sitä. Kuitenkin ongelmana on se, että lainausta ei mitenkään eroteta päätekstistä (mistä ihan oikeasti siitä saisi kuvan, että se on lainaus?). Samoin sitä ei juuri kommentoida, eli jos Paavali lainaa vastustamaansa kommenttia, hän unohtaa kritisoida sitä. Tästä syystä siirrymme pohtimaan vaihtoehtoa (4) eli mahdollisuutta, että kohta on myöhempi lisäys Paavalin tekstiin.

Omaelämänkerrallista tarinaa tähän sen verran, että alun alkujaan kuulin, että legendaarinen Gordon Fee esittää Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen kommentaarissaan, että kohta ei kuulu alun perin Paavalille, vaan on myöhempää lisäystä. Uuden testamentin eksegetiikan kurssillamme mietimme asiaa, ja katselimme Uuden testamentin kreikankielisen laitoksemme (NA27) ala-apparaatista, tukisiko tekstievidenssi tällaista (vaikka me oppilas-parat hädin tuskin osasimme lukea sitä). Siinä vaiheessa emme olleet ollenkaan vakuuttuneita, vaan epäilimme, että Gordon-sedällä taitaa olla vähän ideologisia syitä dissata kohtaa.

Kuitenkin Philip Payne avaa keskustelun uudelleen vuoden 2009 kirjassaan Man and Woman: One in Christ: An Exegetical and Theological Study of Paul's Letters. Payne on erityisen vakuuttunut siitä, että kohta on myöhempää lisäystä. Käsittely on hyvin teknistä, mutta hän listaa seuraavat syyt, jotka hänen mukaansa tukevat asiaa (asiat löytyvät Payne 2009, 227–267):

Jakeet 34–35 ovat MS 88:ssa käsikirjoituksia luvun lopussa. Tekstikohdan liikkuminen viittaisi siihen, että osalla käsin kopioineista kirjureista ei ollut varmuutta, kuuluuko tekstikohta tuohon, vai mihin se pitäisi laittaa. Lisäksi Codex Vaticanuksen tekstissä oleva merkintä vihjaa siihen, että kirjuri ei pitänyt tekstikatkelmaa aitona. Edelleen, piispa Viktorin kommentit Codex Fuldensikseen (vuosilta 546 ja 547) merkkaavat jakeet pois, ja hän ei pitänyt sitä käsikirjoitustensa valossa alkuperäisenä Paavalin tekstinä. Tärkeää niin tässä kuin monessa muussakin kohdassa on huomata, että alkukirkossa ei ole mitään syytä, miksi teksti olisi jätetty pois. Mieskeskeinen rakenne tuli hyvin nopeasti vallitsevaksi. Lisäksi eri käsikirjoitukset kohdasta 1.Kor. 14:34–35 sisältävät suuren määrän tekstuaalisia variantteja. Tämä kertoo yleensä sitä vastaan, että teksti olisi ollut alkuperäisessä dokumentissa. (Tämä tulee siitä, että kun kirjurit kopioivat tekstiä, he eivät olleet varmoja, kuuluuko teksti todella mukaan, ja jos kuuluu, niin missä versiossa. Lisätyt tekstit eivät yleensä vakiinnu nopeasti.)

Historiasta on huomattava, että apostoliset Isät eivät osoita merkkejä siitä, että he tuntisivat kohdan 14:34–35. Lisäksi kohtaa eivät Justinus Marttyyri, Athenagoras, Irenaeos, Tatianus, Klemens Aleksandrialainen, Caius, Hippolytus, sekä 36 muuta varhaista kirjoittajaa ja dokumenttia (mm. Hermaan Paimen). Erityisen merkittävä on Klemens Aleksandrialainen, joka kirjoittaa Ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä ja reflektoi kyseistä lukua, mutta ei mainitse jakeita 14:34–35 (n. Vuodet 190–202). Kun ottaa huomioon, mitä Clemens muuten ajatteli naisista (hänen pukeutumissääntöihinsä suhtauduttaisiin varmasti innolla muslimimaissa), tämä on kummallista. Lisäksi ns. Paavalin ja Theklan teot viittaa suoraan siihen, että Paavali käskee Theklaa opettamaan (41, 43). Vaikka tällä tuskin on mitään tekemistä todellisen Paavalin kanssa, tämä osoittaa, että ainakin ajatus oli kirjoittajan mielestä mahdollinen. Ensimmäinen maininta 1. Kor. 14:34–35 tulee vasta Tertullianukselta noin vuodelta 200.

Tekstikohta puhuu myös sitä vastaan, että Paavali on juuri rohkaissut naisia puhumaan seurakunnassa. Lisäksi jakeet 34–35 katkaisevat Paavalin argumentoinnin. Itse asiassa ne myös rikkovat luvun kiastisen rakenteen. Itse asiassa jakeet 34–35 ovat vastaan sitä, mikä on koko Paavalin jakson pääajatus: jotta ”kaikki tapahtukoon rakennukseksi”. Lisäksi Jakeissa 34–35 käytetään sanoja, jotka eivät sovi luvun kontekstiin eivätkä Paavalin käyttöön muutenkaan.

Teksti sisältää myös merkittäviä poikkeamia Paavalin muualla esittämistä asioista. Maininta ”niinkuin lakikin sanoo” ei sovi Paavalin teologiaan tai ilmaisutapaan (Roomalaiskirjeessä ja Galatalaiskirjeessä Paavali käyttää paljon vaivaa siihen, että saisi vastustettua tällaista lainkäyttöä. Miksi hän äkkiä vetoaisi Tooraan tällä tavalla? Sitä paitsi Toorassa ei ole mitään kyseistä mainintaa.) Lisäksi Paavali kampanjoi kaikkialla muualla niiden puolesta, jotka ovat heikommassa asemassa. Tämä olisi poikkeus, jossa hän yrittäisi muutenkin kulttuurissa vaiennetun ryhmän.

Lopuksi vielä jakeet sisältävät ilmeisen motiivin lisätä teksti Paavalin kirjeeseen: tarkoitus on vaientaa naiset seurakunnassa. Vaikka Paynen yksittäiset argumentit eivät kaikki ole täysin vastaansanomattomia, ne muodostavat yhdessä varsin vahvan keissin tekstikohdan epäaitouden puolesta: mitä ilmeisimmin Paavali ei kirjoittanut jakeita, vaan ne kynäili joku tuntematon kirjuri, joka kopioi hänen tekstiään myöhemmin (tosin tuskin 100-luvun taitteen jälkeen).

Tässä kohdassa täytyy kuitenkin hidastaa hetkeksi (”vaihtaa vaihteita”, kuten englannista suometettu sanonta kuuluu), ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa helluntailaisessa kontekstissa. Ensiksi epäilen, että harva innostuu lähtökohtaisesti siitä, että selitän jonkin tekstipätkän Jumalan Sanasta myöhemmäksi lisäykseksi. Kuitenkin asia voidaan esittää myös toisin päin: jos sinä menisit lisäilemään Paavalin tekstiin omia ajatuksiasi, pitäisikö meidän hyväksyä se Raamatun sanana? (Kuulen seurakunnan huutavan kuorossa ”pois se!”) Miksi näin tulisi toimia silloin, kun joku 100-luvun nurkalla elänyt kirjuri tekisi samoin? Meidän tulisi olla ennemmin kiitollisia siitä, että asia paljastetaan. Kuitenkin epäilen, että tuttuus voittaa monen kohdalla: kun se on siellä Raamatussa keikkunut kaikki nämä vuodet, niin se otetaan mielellään, ja sen poistajia syytetään liberaaliteologeiksi ja Raamatun repijöiksi.

Kari Kuula toteaa aihetta sivuavassa verkkoartikkelissaan, että kohta on hyväksytty kaanoniimme, ja siksi se on otettava huomioon. Kuitenkin helluntailaisessa kontekstissa on helpompi ajatella, että jos joku on mennyt korjailemaan Paavalin tekstiä, lisäykset eivät kuulu kaanoniimme. Näin ollen kohta on myöhempää, Paavalille kuulumatonta materiaalia, joka voidaan jättää huomiotta.

Maria Jeesuksen jalkojen juuressa – Luuk. 10:38–42 

Eräs kohta, jota naiskeskustelussa on käytetty huomattavan vähän, on Luuk. 10:38–42, vaikka kertomus on seurakunnissa hyvin tuttu. Kertomus, jossa Maria istuu Jeesuksen jalkojen juuressa, ja Martta tulee nuhtelemaan Jeesusta siitä, että saa yksin tehdä kaikki kotityöt, ei kuulosta ensimmäisenä naisasialiikkeen tunnuspsalmilta, vaikka Jeesus kommentoikin, että Maria on ottanut hyvän osan, jota häneltä ei oteta pois. Mitä tekemistä tällä on? Se, että Mariakin saa kuunnella raamattuopetuksia?

Tarja Kujala argumentoi päättötyössään (2010), että jos kohta luetaan sen aikalaista taustaa vasten, kyseessä on paljon muuta kuin se, minkä moderni silmä näkee. Hän huomauttaa, että Martan puuhastelu keittiön puolella ei ole välttämättä vain viiden tähden leivän ja kahden ruokalajin kala-aterian valmistamista, vaan siitä käytetty sana diakonia saattaa hyvin viitata paljon laajempaan toimintaan. ”Jalkojen juuressa istuminen”, jota Maria harjoittaa, taas kuvaa Luukkaan Apostolien teoissa (22:3) oppilaan ja opettajan suhdetta. Maria siis tässä kuvataan opetuslapsen asemassa, joka on ottamassa oppia Jeesukselta. Martan tuohtunut vuodatus ei välttämättä ole tarve saada taikinanvaivausseuraa, vaan yleistä paheksuntaa sitä kohtaan, että Maria on mennyt nyt yli kulttuurissa sallittujen rajojen. Jeesus kuitenkin puolustaa Marian ”hyvää osaa”.

Jeesus erotti opettamisessaan kansanjoukkojen opettamisen (jolle puhuttiin lähinnä vertauksin) sekä oman sisäpiirinsä opettamisen (jolla oli mahdollisuus kysyä lähemmin asioista). Maria kuvataan tässä sisäpiirin oppimisympäristössä, mikä oli varattu Jeesuksen läheisimmille opetuslapsille. Toisin sanoin, ei ole ollenkaan kummallista ajatella, että Maria olisi ollut Jeesuksen opetuslapsi, joka oppia saatuaan olisi myös laittanut sen käytäntöön.

”vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden”– 1. Kor. 11:2–16

Sirkku Hoikkala teki vielä Lehtimäkenä ollessaan päättötyönsä (2009) Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen tekstikohdasta, joka vaatii naisia peittämään päänsä. Kohta puhuu paljon päistä: erityisesti, että mies häpäisee päänsä, jos rukoilee pää peitettynä, ja nainen häpäisee päänsä, jos rukoilee pää peittämättömänä. Paavali lisää, että jos nainen haluaa olla avopäin, ajakoon samalla hiuksensa pois. Erityisesti tärkeänä on pidetty mainintaa siitä, että mies on naisen pää, ja että naisen ” tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden”. Tämä on perinteisesti tulkittu niin, että mies on naisen pää, joten nainen olkoon hiljaa ja totelkoon miestään; viittaus ”vallanalaisuuden merkkiin” taas tarkoittaisi, että naisen tulee hunnuttaa päänsä, ja osoittaa tällä tavalla olevansa miehelle alamainen. Vaikka tämä ei suoraan viittaa pastorina olemiseen, naisen on tässä ajattelussa muistettava, että hän on vallan alla oleva; sovelluksena, että nainen ei voi olla auktoriteettiasemassa suhteessa mieheen. Samoin tällä raamatunkohdalla on perusteltu vanhaa tapaa, jonka mukaan naiset ovat seurakunnassa hatun tai huivin kanssa, mutta miehiltä moinen on kiellettyä.

Lehtimäki tekee perinpohjaisen eksegeesin raamatunkohdasta ja kaivautuu syvälle Korintin uskonnollisen elämän taustoihin, ja jälleen kerran voimme vain sipaista pintaa Lehtimäen argumentaatiosta. Hänen mukaansa perinteinen tulkinta on keskittynyt siihen, että tässä raamatunkohdassa Paavali korostaa sitä, että naisen tulee muistaa olevansa auktoriteetin alla. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, koska Paavali ei kokonaisuudessa viittaa alistumiseen, miehen kunnioittamisen tai hierarkkiseen käyttäytymiseen. Muutenkin koko tilanne liittyy profetoimiseen ja rukoilemiseen, ei muuhun elämään. Näin ollen kokonaisuus liittyi rukoillessa tehtyihin asioihin, ei esimerkiksi seurakuntaelämään. Oletettavaa on, että kyseessä on jokin väärinkäytös, joka tapahtui rukouksen ja profetoinnin yhteydessä.

Tekstikokonaisuus on ensiksi erittäin monimutkainen kääntää, koska monessa kohdassa ei ole varmuutta, pitäisikö teksti kääntää ”pään peittämiseksi” vai ”pitkiksi hiuksiksi” (4–6, miehen häpeällistä rukoilla ”pitäen päästä alas [roikkuvaa] tai päätä vasten [olevaa]). Tästä syystä hieman tarkempi paneutuminen tekstiin on jo tarpeen. Onko siis kokonaisuudessa kyse naisten pään peittämisestä vai hiusten auki pitämisestä? Merkittävää on, että molempiin liittyi antiikin aikana huomattavasti enemmän merkityksiä kuin meidän aikanamme. Esimerkiksi naimisissa oleva nainen ei useimmissa tilanteissa voinut olla ulkona ilman huntua, joka peitti hänen hiuksensa; jos nainen kulki avopäin ulkona, se oli niin suuri loukkaus hänen miestään kohtaan, että se oli varsin riittävä syy erolle. Hän kuitenkin saattoi olla sisätiloissa ilman hiuksia peittävää huntua, mutta hän ei todellakaan esiintynyt hiukset auki. Hiusten aukaiseminen sisälsi niin selkeän eroottisen latauksen, että se oli jätetty naisen ja hänen aviomiehensä petipuuhien iloksi. Hiusten auki pitäminen oli aikanaan erityisen eroottista; suomalainen mies ei kuitenkaan itsesyty himon tulesta, kun näkee kadulla hiukset auki kulkevan neitokaisen. Tuona aikana se oli kuitenkin merkki siitä, että nainen häpäisi miehensä, ja antoi voimakkaan seksuaalisen vihjeen. Jos asiaa tuodaan nykypäivään, vastaavaa olisi, jos vaimoni päättäisi lähteä iltapäivälenkille yläosattomissa.

Jos seurakuntien kokoontumiset tapahtuivat kodeissa, naisilla ei ollut mitään kulttuurillista velvoitetta pitää hiuksiaan peitettynä; sen sijaan heidän oletettiin pitävän hiuksensa palmikoituina tai nutturaa vastaavilla laitteilla. Lisäksi on olemassa paljon kreikkalais-roomalaista materiaalia, joka viittaa hiusten peittämisen tai paljastamisen merkitykseen pakanauskontojen rituaaleissa, joten viittaus rukoustilanteeseen on erityisen uskottava. Raamatunpaikan kokonaisuus keskittyy siis selkeästi hiuksiin, ja niihinkin rukouksen/profetoinnin aikana.

Lehtimäki esittää, että kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa oli tyypillistä miehille peittää päänsä toogansa liepeellä uhratessaan. Samoin uskonnollisissa kulteissa oli piirteitä, että naiset avasivat hiuksensa uskonnollisissa rituaaleissa ja orgioissa (tämä liittyi ilmeisimmin ekstaattisiin tiloihin pääsemiseen). Kun siis Paavali viittaa, että miehet eivät saa peittää päätään rukoillessaan, hän kieltää heitä harjoittamasta temppeleissä totuttua tapaa. Samoin, kun hän kieltää naisia rukoilemasta hiukset auki, hän kieltää heitä matkimasta tapaa, jonka jotkut Korintin seurakunnan naiset ilmeisimmin olivat tuoneet seurakuntaan pakanauskonnoista.

Tässä kokonaisuudessa on merkittävää katsoa uudestaan ”vallanalaisuuden merkkiä”, joka naisilla on päässään. Kirjaimellisesti käännös kuuluu ”naisella tulee ”olla auktoriteetti pään[sä] päällä/yli”. Tässä on kuitenkin kieliopillisesti mahdotonta, että auktoriteetti viittaisi jonkun toisen auktoriteettiin. Parempi tulkinta on, että ”naisen tulee aktiivisesti harjoittaa kontrollia päänsä yli niin, ettei altista sitä epäkunniallisuudelle”. Toisin sanoin, olla tekemättä asioita, jotka eivät siinä kulttuurissa kuulu kunniallisille naisille. (Viittaus enkeleihin tarkoittanee yksinkertaisesti sitä, että alkuseurakunta uskoi enkelien osallistuvat heidän jumalanpalvelukseensa näkymättöminä, ja tällaisten olentojen seurassa on parempi esiintyä säädyllisesti.)

Meille tärkeänä kohdasta näyttäytyy maininta, että mies on naisen pää. Kuitenkaan tämä tuskin tarkoittaa sitä, että tässä luodaan auktoriteettihierarkiaa; myös Jeesus on samassa suhteessa Jumalaan kohdan mukaan. Lehtimäen mukaan "'pää' tarkoittaa ensin ollutta, edellä kulkevaa ja se on synekdokee edustajan tehtävälle.”

Gradussaan Hoikkala (ex-Lehtimäki) lisää vielä, että tässä kohdassa on nähtävissä kiastinen rakenne, joka antaa avaimen tulkintaan. Nämä rakenteet olivat hyvin tyypillisiä retorisia rakenteita, ja niissä on tulkinnallisesi oleellista, että koko jakson pointti sanotaan keskellä; sivuilla olevat kokonaisuudet lähinnä kommentoivat pääasiaa, ja nämä käsitellään käytännössä kahdesta eri näkökulmasta. Huomaa jakeiden sisältö:

8 Miestä ei ole luotu naisesta vaan nainen miehestä, (A)
9 eikä miestä luotu naisen takia vaan nainen miehen takia. (B)
10 Naisen tulee siis pitää päässään arvonsa merkkiä enkeleiden takia. (C)
11 Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista,  (B')
12 sillä niin kuin nainen on luotu miehestä, myös mies on syntynyt naisesta. Mutta kaikki on saanut alkunsa Jumalasta (A´)

Tästä muodostuu rakenne:
A
   B
      C
   B´
A´

Koska kiastisen rakenteen oleellisin sisältö viestitetään keskiosassa (C), eli että naisten tulee hallita hiuksensa ja esiintyä säädyllisesti; muut kohdat lähinnä kommentoivat pääpointtia. Näin ollen koko kokonaisuuden valossa ei näytä siltä, että Paavali yrittäisi luoda tässä auktoriteettiasteikkoa sukupuolten välille.

Raamatunkohdasta huomataan, että se liittyi voimakkaasti käytäntöön, joka oli voimassa Paavalin ajan Korintissa. Näin ollen tästä on vaikea vetää yleistä periaatetta, että naisten tulisi olla hunnutettuja – tällä ei ole enää samaa merkitystä, joka sillä oli aikansa yhteiskunnassa. Samoin kohdan perusteella on vaikea perustella sitä, että naisen tulisi olla miehen vallan alla.

Mielenkiintoista on huomata, että tämä on toinen kohta, jossa viitataan miehen ja naisen suhteeseen ja käytetään luomisjärjestystä. Kuitenkin olemme huomanneet, että kummassakaan ei ole viittausta seurakuntavirkoihin, vaan väärinkäytöksiin; näin ollen yleisesti kuultu kommentti, että ”naisen alamaisuus perustuu UT:ssa luomisjärjestykseen”, ei saa tukea.

Aktiivinaiset: Debora, naisprofeetat, Priscilla ja Junia

Debora toimi Tuomarien kirjan mukaan Israelissa tuomarina; tämä asema tarkoitti käytännössä jotain sotajohtajan ja profeetan välimuotoa. Mielenkiintoinen esikuva Debora jää kuitenkin ajoittain keskustelussa UT:n jalkoihin, ja naispastoriuden vastustajat jaksavat muistuttaa, että hän ei käytännössä johtanut sotajoukkoja taistelussa, vaan Barak hoiti joukkojen johtamispuolen. Kuitenkin tämän parin valtasuhteista voidaan olla montaa mieltä, koska Debora käytännössä käskytti Barakia.

Naisprofeettoja lienee turha edes listata. Vanhasta testamentista tulee mieleen heti Miriam (2. Moos. 15:20), Hulda (2. Kun. 22:14; 2. Aik. 34:22) ja Jesajan profeettavaimo (Jes. 8:3).[2] UT:n puolelta löytyy tietysti Anna (Luuk. 2:36) ja Filippoksen neljä tytärtä (Apt. 21:9). Samoin Ensimmäistä Korinttilaiskirjettä lukevalle jää tuskin epäselväksi, että Paavalin seurakunnissa naiset profetoivat. Tästä huolimatta tämä ei virallisesti liity keskusteluun, koska helluntaiseurakunnissa ei koskaan ole ollut ongelmana, saavatko naiset profetoida.

Priscilla ja Junia ovat keskustelussa ne hahmot, jotka ovat erityisen mielenkiintoisia. Priscillasta on mielenkiintoista, että hänet mainitaan ennen aviomiestään Aquilaa Apt. 18:18 ja 18:26. Meidän silmiimme tämä pomppaa yhtä paljon kuin uutissivuston marginaalin miniuutinen Bulgarian junnuliigan maalivahtijärjestön uudesta kolmosvaramiesvalinnasta. Kuitenkin antiikissa tämä oli merkittävämpää, koska ensiksimainitulle annettaan suurempi arvo – kyseessä ei ole mikään ”ladies first”-kohteliaisuus. Vaikka Aquila mainitaan muutamassa kohdassa ennen vaimoaan, nämä muutamat käytöt jaksavat hypätä siitä huolimatta silmille.

Room. 16:7 mainitsee, että Junialla ”on suuri arvo apostolien joukossa”. Tässä on siis ilmeinen viittaus naiseen, joka on vielä apostoli. On totta, että muoto Ἰουνίαν (Iounian) voisi teoriassa viitata sekä naiseen (Junia) että mieheen (Junias). Mielenkiintoista on kuitenkin, että kaikki kirjoittajat 1200-luvulle saakka Epifaniosta (n. 315–403) lukuun ottamatta pitävät Juniaa naisena. Yksi ongelma on muun muassa siinä, että missään antiikin lähteessä ei tunneta miehen nimeä tai nimen lyhennettä Junias. Näin ollen miestulkinta ontuu. (Tällä kertaa Wikipediassa on katsomisen arvoinen artikkeli aiheesta)

MERKITYKSESTÄ

Ekskurssi: Helluntailainen vs. Luterilainen keskustelu naisen asemasta

Tähän mennessä olemme käyneet kolmen yliturvonneen viestin verran läpi helluntailaista keskustelua naisen pastoriudesta, ja olemme tulleet erilaisiin lopputuloksiin. En voi vastustaa kiusausta laittaa edes muutamia ajatuksia tähän luterilaisesta vastaavasta keskustelusta. Luterilaisella puolella naispappeuskysymys on luonnollisesti hieman erilainen, koska kirkolla on erilainen oppi virasta, mutta tarkastelen tätä hyvin kapeasta näkökulmasta.

Luterilaisella puolella keskustelussa on mielenkiintoinen piirre, että naispappeuden vastustajat syyttävät naispappeuden puoltajia Raamatun arvovallan tyhjäksi tekemisestä. Mielenkiintoisena esimerkkinä on, että suomessakin tunnettu, ruotsin Göteborgin hiippakunnan entinen piispa Bo Giertz kutsuu tätä ”raamattu-uskollisuuden tekstikysymykseksi”. Jos olet uskollinen Raamatulle, et kannata naispappeutta.

Oma esikäsitykseni asiasta oli, että keskustelu olisi hyvin raamattunäkemyssidonnaista; että naispappeuden puoltajat lakaisisivat eksegeettisen pyörittämisen pois, koska sillä ei ole tekemistä pelastuksen kanssa (näin ulkoapäin katsottuna joskus luterilainen raamattukäsitys näyttää siltä, että relevanttia on koko Raamatussa ainoastaan se, mikä liittyy pelastukseen – ja siitäkin kuoritaan kaikki, mitä määritellään ”laiksi”;). Ajattelin, että naispappeuden puolustajat vetoavat lähinnä tasa-arvoon ja vastaaviin asioihin, kun naispappeuden vastustajat korostaisivat Raamattua. Heidän mukaansa asetelma on niin, että Raamattu selvästi kieltää naispappeuden, joten kysymys on siitä, totellaanko Raamattua vai ei; liikaa palstatilaa ei näytä olevan uhrattuna sille ajatukselle, josko Raamattu itse asiassa kannustaisi naisia pappisvirkaan.

Kuitenkin tilanne on siitä ongelmallinen, että naispappeus hyväksyttiin kirkossa 1987, ja tästä on jo pitkä aika. Näin ollen virallinen keskustelu ei ole enää ollenkaan sitä, onko asia oikein vai ei; kokonaisuus on enemmän niin, että ”kun tämä nyt on oikein, niin yritetään saada tämä tasa-arvo toimimaan ja sorsiminen kitkettyä pois seurakunnista”. Näin ollen tässä vaiheessa on vaikea ulkoapäin nopeasti sanoa siitä, onko kyseessä erilainen raamattunäkemys vai erilainen eksegeesi.[3]

Pohjimmaisia kysymyksiä: mitä hyötyä tästä nyt sitten oli?

Tämä blogiteksti ei luonnollisesti ollut täysi analyysi miehen ja naisen asemasta UT:ssä, vaan lähinnä tekninen zoomaus valittuihin raamatunpaikkoihin. Jotta tämä olisi täydellinen, olisin joutunut ottamaan pidemmin kantaa Gal. 3:28:aan, jossa sanotaan, ettei Kristuksessa ole miestä eikä naista; samoin olisin toiselta puolelta joutunut kommentoimaan Ef. 5:22–24:n, jossa puhutaan naisen alamaisuudesta miehelle. Tämä kuitenkin paisuisi pieneksi kirjaksi, joten olkoon paljolla kirjojen kirjoittamisella jokin loppu, ja se olkoon tässä. Kuitenkin tässä on mielestäni tarpeeksi myllätty aihetta, jotta asia olisi tarpeeksi selvä vastauksen saamiseksi.

Kuitenkin jo pelkästään tämän kokonaisuuden pohjalta voisin väittää, että naispastoreilla on riittävästi mahdollisuuksia pitää asemaansa raamatullisena; samoin jokainen naispastoriksi kutsua kokeva (helluntailainen tapa sanoa, että ihminen kokee sisäistä vetoa pastorin ammattiin, ja tämä määritellään tulevan Jumalalta) voi huoletta kokea olevansa raamatullisella tiellä. Ei tarvitse tyytyä vain siihen, että itsellä on kokemus kutsusta, vaan saa tarttua myös yhteisön perusdokumenttiin, ja argumentoida sen pohjalta.

Tällä on myös mahdollisuus vaihtaa keskustelun suunta. Ei tarvitse olla vain niin, että kokemus joudutaan nostamaan kilveksi eteen, kun vastustajat tarjoavat raamatunlauseita sarjatulimoodissa; tässä voi kääntää kokonaisuuden ylösalaisin ja heitellä vastaan eksegeettisiä käsikranaatteja. ”Että millä perusteella tuo kohta pitäisi kääntää noin, kurkkaahan nyt hyvä mies alkutekstiä!”

Kokonaisuudessaan näen, että Iso Kirja -opiskelijoiden tuottamat työt ovat merkittäviä helluntailaisen kentän avaamisessa. Ne eivät vain osoita, että asia on nihkeästi suvaittavaa, vaan tavoiteltavaa ja suotavaa.

Muuttuuko tilanne nopeasti?

Olemme hahmotelleet pienen keissin sen puolesta, että nainen voisi toimia pastorina seurakunnassa. Olemmeko nyt tyytyväisiä, ja voimme ottaa tämän tiivistävän tekstin koodiavaimeksemme, jolla murramme kaiken vastarinnan, ja hajotamme maahan vanhat järjen päätelmät ja komplementariaanisen ajattelun linnakkeet?

Vaikka tahtoisin olla positiivinen, muutokset tapahtuvat usein hitaasti. Helluntailaisuus ei muutenkaan ole ollut pohjimmiltaan liike, jossa asiat ratkaistaan pelkästään kylmän viileällä pohdinnalla ja eksegeettisillä analyyseillä. Löytyy heitä, jotka niistävät tähän analyysiin, ja käärivät sen torilta tuotujen silakanperkausjätteiden kanssa roskikseen kelvottomana liberaalisaastana. Uusi ja tekninen on helppo lakaista pois ”lopun ajan eksytyksenä”. ”Näin on aina tehty, ja näin tullaan aina tekemään!”

Erityisesti epäilen, että vanhimmistojen elinikäisyys hidastaa prosessia. Kun monessa paikassa vanhimmisto istuu valtaistuimillaan aina haudan partaalle asti (ja joistakin voi tuntua, että myös sen yli), vanhan koulukunnan väkeä riittää liikkeessä johtavilla paikoilla vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Lopuksi: henkilökohtainen todistus, katse tulevaisuuteen ja kehotus lähteä pyhiinvaellukselle

Kun olemme todenneet, että naisten pastoriudelle riittää myös raamatullisia perusteita, voisin avata hieman omaa tarinaani (jokaiseen kunnon kokoukseen kuuluu luonnollisesti alttarikutsun lisäksi omakohtainen todistus). Isäni oli kirkon diakoniatyöntekijä, jonka juuret ovat ns. viidesläisessä herätysliikkeessä ja Kansanlähetyksessä. Isäni oli vakavasti sitä mieltä, että naispappeus on Raamatun repimistä. Itse omaksuin tämän kannan hyvin. Kun keräsin neljätoistakesäisenä rippikouluvihkooni tarvittavia merkintöjä (tilaisuuksien vetäjien allekirjoituksia, joita pitää kerätä tarvittava määrä, jotta pääsee rippileirille), yritin kerätä ennätysmäärää nimikirjoituksia käydyistä tilaisuuksista; kuitenkin jätin papin nimikirjoituksen keräämättä siinä tilaisuudessa, jonka veti naispappi. Enhän nyt osallistu niiden syntiin, jotka väärin tekevät, ja vielä suosi tällaista toimintaa hakemalla heidän nimikirjoitustaan!

Myöhemmin aloin miettiä, onko tilanne oikeasti noin mustavalkoinen. Helluntailiikkeessä mukana pyöriminen on tietysti pakottanut miettimään asiaa uudestaan. Olin yhä enemmän auki asian suhteen, mutta en voinut saada poistettua perinteisiä raamatunpaikkoja. Aloin jättää asiaa enemmän varovaisesti auki. Kuitenkin asian pyörittäminen eksegeettisesti on avannut kokonaisuutta hyvin paljon, ja asiaan perehtyneiden töiden lukeminen on auttanut perustelemaan mielipidettä, miksi tämä sittenkin voisi olla hyvä oikein ja arvollista.

En laita tähän kohtaan alttarikutsua, jossa pyytäisin jokaista vakuuttunutta nostamaan kätensä ja tulemaan eteen. Tyydyn vain hiljaa toteamaan, että argumentteja saa punnita tykönänsä ja pohtia, onko kokonaisuudessa mieltä. Ja että josko tämän kirjoitamisen jälkeen oppisin olemaan kirjoittamatta tänne tekstejä, jotka vaativat kilometrin mittaisen eksegeettisen katsauksen.

Tässä voisi vielä tarkastella uudelleen niitä argumentteja, joita on esitetty naispastoriuden puolesta, ja huomata, että moni niistä osuu kohdalleen tässä uudessa ympäristössä. Moni argumenteista antanee lisäuskottavuutta sille, että naiset voisivat lopulta toimia vapaammin pastorin asemassa; en ole niin naiivi, että olettaisin eksegeettisen pyörittelyn vakuuttavan kaikkia. Monelle riittää tietoisuus, että joku on joskus jossakin perustellut asian, ja että siihen löytyy fiksuja, käytäntöön liittyviä argumentteja. Ja mielellään jonkun omakohtainen todistus siitä, miten Jumala on hänet johdattanut pastoriksi.

PS. Jos joku haluaa tutustua tarkemmin tässä viittaamiini teoksiin, Paynen kirja on ostamisen arvoinen. Isossa Kirjassa tehdyt päättötyöt ja gradut ovat luettavissa Ison Kirjan kirjastossa, eikä niitä ole verkossa (pommittakaa rehtoria vaatimuksilla saada työt verkkoon); jos joskus haluat tehdä pyhiinvaellusmatkan Keuruulle, pistäydy opiston kirjastossa, käy käsikirjaston gradukaapilla ja sitä vastapäätä olevalla päättötyöhyllyllä. (Sinne on odotettavissa myös Jukka Piiraisen väitöskirjan aiheesta, mutta sen valmistumista saamme mahdollisesti odotella näillä näkymin aina Herran päivään saakka – vink vink, Jukka!). Oletan, että hylly täydentyy myös tätä alaa koskettavilla töillä, ja oletan, että helluntailaiset opiskelijat jatkavat asian pohtimista, ja asian ympäriltä tehdään tarkempaa tutkimusta vielä syvemmälle.

--------------------------

VIITTEET

[1] Kulttuurisidonnaisuuskeskustelussa ollaan jo hifistelyn puolella, kun William J. Webb esittää teknisemmän ajatuskokonaisuuden kirjassaan: Raamatussa muodostuu kehityslinjoja, jotka suuntaavat toimintaa tiettyyn suuntaan, vaikka kehityslinjat eivät saa täyttymystään Raamatussa. Tähän hän näkee syynä sen, että Jumala ei voinut muuttaa asioita liian nopeasti ihmisten syntisen luonnon tähden; tästä syystä hän antoi linjoja, joita vähitellen seuraamalla löytäisimme täyden Jumalan tahdon. Näin ollen esimerkiksi naisten aseman vapauttaminen alistetusta tilasta Raamatussa tulisi johtaa naisten täyteen tasa-arvoon tulevaisuudessa. Tämä on kuitenkin monimutkainen väitekokonaisuus, jota en tarkemmin käsittele tässä.

[2] Jos joku kriittisen koulukunnan tutkija nuuhkii Vanhan testamentin naisprofeettalistojani ja pyörittelee päätään epäkriittisyydestä, voi lähtökohtaisesti todeta, että oleellista on, että he ovat Raamatun tekstissä, joka meillä tässä on. Helluntailaisuuteen ei yleisesti kuulu pyöritellä sitä, mistä lähteestä nyt mikäkin Pentateukin pätkä on kotoisin, ja onko se nyt historiallisesti uskottavaa vai ei.

[3] Mielenkiintoista on huomata, että eksegeetti Kari Kuula nettisivuillaan kirjoittaa aiheesta , ja esittää, että mukana ei tarvitse olla erilaista raamattunäkemystä, koska pelkällä eksegeesillä saadaan perusteltua naisen asema. Parhaillaan hän ansiokkaasti osoittaa, että vastustajat eivät ole johdonmukaisia väitteissään (he antavat naisten tehdä eri asioita, vaikka silti pitävät kiinni naispappeuden vastustamisesta), mutta tämä ei vielä riitä osoittamaan, ettei äärimmilleen viety johdonmukaisuus itsessään olisi epäraamatullista; se lähinnä osoittaa, että hänen vastustajansa ovat epäjohdonmukaisia. Kuitenkin päädymme Kuulan kanssa samaan lopputulokseen, joten en koe tarpeelliseksi jauhaa asiasta pidemmälle.

LÄHTEET

Hoikkala, Sirkku. 2013. What Is Prohibited In 1 Timothy 2:12? An Exegetical Study of the Exhortation, Prohibition and Rationale in 1 Timothy 2:11 – 15. Pro Gradu -tutkielma. Keuruu: Iso Kirja -opisto / Wales: University of Wales.

Kujala, Tarja. 2010. Maria et Martha – Tutkimus siitä voiko nainen opettaa muitakin kuin lapsia ja nuoria seurakunnassa Luuk 10:38-42 pohjalta. Päättötyö. Keuruu: Iso Kirja -opisto / Wales: University of Wales.

Lehtimäki, Sirkku. 2009. Ei ihmisen luomaa. Eksegeettinen tutkimus ja hermeneuttisia pohdintoja Paavalin opetuksesta hiuksiin ja pään peittämiseen liittyen 1 Kor 11:2 – 16:ssa. Päättötyö. Keuruu: Iso Kirja -opisto / Global University.

Payne, Philip B. 2009. Man and Woman, One in Christ: An Exegetical and Theological Study of Paul's Letters. Grand Rapids: Zondervan.

Saarela, Sara. 2013. Docere autem mulieri non permitto. 1.Timoteuskirjeen kirjoittajuus sekä eksegeettinen analyysi raamatunkohdasta 1.Tim. 2:12. Päättötyö. Keuruu: Iso Kirja -opisto / Global University.

von Bell, Jussi. 2013. Καθώς ὁ Ἀπόστόλός φησίν. Kirjoittiko Paavali Kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle? Päättötyö. Keuruu: Iso Kirja -opisto.

Korjaus 22.9.2014: Väärä nimi vaihdettu (Aquila -> Priscilla).

Naiset seurakunnassa, osa 2: naispastorikeskustelun dynamiikkaa sekä huutelua puolin ja toisin

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle postaukselleni, jossa vähän kartoitin helluntaiherätyksen tilannetta naisten suhteen. Se kannattaa lukea alle, koska viittaan siinä kommentoituihin asioihin toistuvasti.

Aluksi pitää tunnustaa, että keskustelu saattaa olla lähes käsittämätön ulkopuoliselle, joka ei hahmota kokemuksellisesti liikkeen dynamiikkaa. Miksi ihmeessä tällaisesta asiasta edes puhutaan? Miksei puhuta punajuurien maalaamisesta Tikkurilan talomaaleilla? Tai kattotiilien keittämisestä haaleassa suolavedessä palsternakkojen kanssa? Molemmissa tuntuu olevan yhtä paljon mieltä kuin tässä. Miksi ihmeessä ei vain anneta niiden naisten olla pastoreita, mennä kotiin, keitetä teetä ja katsota Voice of Finlandin uusintoja? Kuitenkin keskustelu on merkittävä liikkeen sisäisesti (tämä koskee yllättävän montaa ihmistä liikkeessä), joten tarjotaan sille paikka tässä.

Tilannemuutos: ulkopuolista paineistusta

Kuten viimeksi pohdin, naiset ovat saaneet tehdä käytännössä kaikkea mahdollista seurakunnissa, paitsi toimia pastoreina. Naisten mahdollisuudet toimia seurakunnassa ovat vapautuneet viimeisten vuosien aikana. Ensin nainen saattoi olla nuorisotyöntekijä, sitten nuorisopastori, sitten seurakuntapastori, ja joissakin paikoissa nainen saattaa olla jo johtava pastori. Kehitys on kulkenut siis vapaampia mahdollisuuksia kohti.

On hyvin mahdollista, että tilanteen ja tulkintojen lientymiseen on vaikuttanut ulkopuolinen paine: yhteiskunnassa muutenkin naisten asema on tullut vapaammaksi, ja naiset ovat jatkuvasti koulutetumpia. On jatkuvasti normaalimpaa, että yhteiskunnassa nainen on pomosi. On jatkuvasti kummallisempaa, jos joku esittää väitteitä, että nainen ei saisi toimia jossakin työssä vain sukupuolensa tähden – minun sukupolveni on kasvatettu heittämään sisäinen takaperinvoltti kierteellä tällaisessa tilanteessa (yritäpä väittää, että nainen ei voi olla palomies, pun intended). Ei ole siis ollenkaan kummallista, että seurakunnissa käytäntö ja teologia ovat muuttuneet ulkopuolisen paineen seurauksena hiljalleen vastaamaan yhteiskunnan arvokeskustelua.

Sivujuonteena on pakko sanoa, että tilanne ei välttämättä ole staattinen. Eräs naispastori totesi, että hänen käsityksensä mukaan keskustelussa on tapahtunut heiluriliikettä: ensin oltiin kovasti sitä vastaan, että nainen toimisi pastorina. Tämän jälkeen tuli aika, että suhtauduttiin paljon myönteisemmin siihen, että nainen toimisi pastorina. Kuitenkin nyt tilanne olisi liikkunut siihen suuntaan, että mielipiteet olisivat hieman tiukempia asian suhteen.

Kuten edellisessä viestissä jo kommentoin, kysymys pastorin mahdollisista sukupuolirajoitteista on lähtökohtaisesti teologinen; jos joku seurakunta sanoo, että nainen ei saa olla pastorina, syynä on käytännössä aina se, että he uskovat, että Jumala (Raamatun kautta) ihan oikeasti haluaa pastoreiksi vain miehiä. Jos naisilla on siis valittamista, heidän ei tarvitse avautua miehille asiasta, vaan laittaa palautteensa Jumalalle. Kyse on siis teologiasta. Kuitenkin, kuten edellisessä postauksessani pohdin, tilanteen epämääräisyys on varmasti ollut syynä, miksi ulkopuolinen paine on niin hyvin muuttanut tilannetta: jos omaa teologiaa ei ole alun perinkään noudatettu (ainakaan johdonmukaisesti), on helppo päästää rajaa venymään aina vain pidemmälle. Sekin äärilaita, joka on paperilla kieltänyt naisia tekemästä oikeastaan mitään, on käytännössä antanut heidän touhuta kaikkea mahdollista, kunhan vain eivät ole pastoreina. Kun tulee tilanteita, että naiset ottavat jatkuvasti aktiivisempia rooleja, ei pienten aluelaajennusten kohdalla nähdä tarpeelliseksi tarkastella johdonmukaisesti oppia, ja pohtia, olisiko tarvetta puuttua käytäntöön, tai muuttaa tai tarkentaa oppia. Tällaisessa tilanteessa asioista ei keskustella eikä tehdä teologiaa – asiat vain tapahtuvat.

Miksi edes puhua aiheesta? Mitä väliä?

Mitä merkitystä koko keskustelulla on naisille, jotka tästä huolimatta ottavat aktiivisen roolin seurakunnissa ja päätyvät pastoreiksi? Joku voisi sanoa, että ei mitään. Itse kuitenkin näen kaksi ongelmaa: ensiksi sen, että jos perusteluissa ei ole käytetty tarpeeksi Raamattuun perustuvia argumentteja, ihmisille voi jäädä epäselväksi, ”onkos tämä nyt sitten raamatullista vai ei?” Tämä saa aikaan vastareaktioita ja vähintään hämmentynyttä suhtautumista naispastoriin. Pastorin työssä ihmisten luottamuksen saaminen on tärkeää, ja jos taustalla kummittelee joku teologisen epäilyksen mörkö, pohjimmiltaan tulevan luottamuksen rakentaminen voi olla vaikeaa, tai ainakin kestää pidempään. Kuten eräs naispastori minulle alleviivasi, hän haluaa ensisijaisesti rakentaa Jumalan valtakuntaa (eli palvella Jumalaa, toimia seurakunnassa sen parhaaksi), mutta tässä voi olla vaikeutena se, että jos seurakunnassa toiminen on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, mitä voi tehdä ja millä tavalla.

Ääriesimerkkinä on se, että kun nainen tarttuu pastorin toimeen, häneen suhtaudutaan monimutkaisesti myös lähipiirissä. Ei ole mahdotonta, että monet ystävyyssuhteet monimutkaistuvat, kun toisella puolella on käsitys siitä, että nainen ei voi olla pastorina. Pahimmillaan tämä johtaa ystävyyden katkeamiseen, kun toinen osapuoli ei voi pitää oikeana toisen ratkaisua.

Toinen tekijä liittyy naispastoreiden sisäiseen kokemukseen. Jos heillä on kokemus siitä, että heidän tulisi olla pastoreita, mutta samalla heillä on epävarmuutta sen kanssa, mitä Raamattu sanoo asiasta, kokonaisuus voi johtaa kognitiiviseen dissonanssiin (tiedolliseen ristiriitaan). ”Minä koen, että Jumala haluaisi laittaa minut pastoriksi, mutta silti en ole nyt ihan varma, mitä näiden joidenkin raamatunpaikkojen kanssa pitäisi tehdä.” Tämä voi johtaa epävarmuuteen uravalinnassa, pastoriksi menemisen pitkittymisen, ja mahdollisesti työssä ahdistusta siitä, miten asia nyt oikeasti on. Ihminen on pätevä päättämään, että ajattelee jollakin tavalla, mutta samalla alas painetut epäilykset eivät haihdu maton alta minnekään. Jos epäilee asiaa, se voi kummitella myös pastorintyössä. Pastorintyössä ei liene rakentavaa, jos taustalla jossakin häilyy ajatus siitä, haluaako Jumala minun sittenkään tekevän tätä työtä. Tämä on erityisen totta silloin, kun seurakunnasta sataa tulikiveä ja sontaa niskaan, ja Jumalan rauha ja siunaus tuntuvat olevan jossakin Raamatun lehdillä niin kiinni, ettei niitä saa siitä valutettua omaan elämään edes nuolemalla sivuja.

Vanhan koulukunnan eksegeetit

Naispastoreiden tilannetta ei ollenkaan helpota se, että ne, jotka tahtovat rajoittaa naisten toimimista pastorina, ovat yleensä hyvin aktiivisia raamatunkäyttäjiä. Heiltä löytyy valmiseksegeesiä ladattuna lippaaseen toisensa jälkeen, ja he voivat tarpeen vaatiessa ampua sen sieltä tulemaan sarjatulella, kunnes hengellisen aseen piippu on punahehkuinen.

Pari viimeaikaista esimerkkiä lienevät David Pawsonin ja Thoralf Gilbrantin kirjat aiheesta. David Pawson on helluntailaisuudessa tunnettu opettaja, jonka tuotantoon kuuluu luentosarjoja, kirjoja ja videoita vaatimattomasti kaikesta mahdollisesta Raamatussa; hän on tuttu myös TV7:lta. Helluntailaisuudesta löytyy monia, jotka ovat yhtä innoissaan miehestä kuin Justin Bieber -fanit idolistaan. ”Kun Pawson sanoo jotain, sen täytyy olla totta.” Pawsonin kirja ”Kenelle johtajuus kuuluu?” on alkuperäiseltä nimeltään paljastavammin ”Leadership is Male”, joten se ei jätä miehen kantaa epäselväksi.

Jo edesmennyt Thoralf Gilbrant on ollut mukana muun muassa Ison Raamatun Tietosanakirjan sekä Novumin kokoamisessa kansainvälisenä päätoimittajana. Norjassa 1995 julkaistu Thoralf Gilbrantin teos ”He er ikke mann og kvinne” käsittelee myös johtajuutta seurakunnassa; Toivo Haapala käänsi teoksen suomeksi nimellä ”Tässä ei ole miestä eikä naista”. Haapalan mukaan

”[t]ässä kirjassa Gilbrant seisoo vartiomiehenä Siionin muurilla ja kehottaa Kristuksen seuraajia ja aikamme seurakuntia tarrautumaan lujasti Jumalan sanaan nyt, kun jumalattomuuden ja luopuneen kristillisyyden voimat käyvät hyökyaaltoina Jumalan sanaa ja Herran seurakuntaa vastaan.”

Tähän lienee turha edes laittaa esimerkiksi John Piperin ja Wayne Grudemin tuotantoa (joista Recovering Biblical Manhood and Womanhood) lienee tärkeässä asemassa; Suomesta kuitenkin löytyy korkeintaan muutama ihminen, jotka lukevat heidän kirjojaan aiheesta, joten niitä lienee turha avata enempää tässä.

Mielenkiintoista on muuten huomata, että Aikamedia ei ole julkaissut edellä esitettyjä Pawsonin eikä Gilbrantin kirjoja (Pawsonin kirja on Kristillisen Kirja- ja Musiikkikustannuksen [KKJMK OY] kustantama, ja Gilbrantin kirja on Toivo Haapalan ja Sakari Halmemiehen omakustanne. Itse asiassa – melko lailla yllättäen – Suomen kansallisbibliografian mukaan mikään Pawsonin kirjoista ei ole Aikamedian kustantama). Vaikka Aikamedialla ei ole helluntailiikkeessä virallisesti kanonisoitua roolia, se on kuitenkin helluntaiherätyksen mediatalo; näin ollen Aikamedia ei ole tässä mielessä ottanut asiaan suoraa kantaa, ainakaan tuossa muodossa.

On kuitenkin tärkeää huomata, että yhteisössä, joka pitää Raamattua merkittävässä asemassa, tällaiset kirjat ovat tärkeitä ja arvovaltaisia. Jos joku haluaa pitää itseään ”raamatullisena”, hän todennäköisesti kuuntelee opetusta aiheesta, joka pohjautuu voimakkaasti Raamattuun.

Tässä vaiheessa pitäisi mielestäni pohtia, onko ylipäätään koko siinä asetelmassa, että rajoitetaan naisten mahdollisuutta tulla pastoriksi, selkeitä hengellisen väkivallan tunnuspiirteitä. Kuitenkin asia olisi niin laaja, että tämä postaus karkaisi kilometrien mittaiseksi pohdinnaksi, koska siinä pitäisi määritellä myös hengellisen väkivallan olemusta tässä yhteydessä (erityisesti foundationalistista kysymystä, eli millä perusteella voimme ylipäätään sanoa, että joku asia on jotain, tai erityisesti, miten voimme väittää, että jonkun asian pitäisi olla jotenkin). Palannen siis asiaan joskus myöhemmin.

Mistä sitten on puhuttu? Kutsun tärkeys

Edellä olen vihjannut, että keskustelu naisten asemasta seurakunnassa ja naisten mahdollisuudesta toimia pastoreina ei ole keskittynyt ensisijaisesti Raamattuun. Mitä argumentteja kokonaisuudessa on käytetty? Esittelen tässä joitakin ajatuksia aiheen tiimoilta.

Kokemus kutsusta on tärkeä monille naisille, jotka ovat tulleet pastoreiksi. He ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät toimimaan seurakunnassa. He eivät ole tehneet asiasta sen suurempaa raamatuntulkintaa, koska he ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät. Muuan naispastori kommentoi, että hänen tullessaan pastoriksi hän ei juuri käynyt mielessään raamatuntulkinnallisia perusteita läpi, vaan luotti kutsuunsa. (Toisaalta eräs toinen kommentoi, että oli paljonkin miettinyt aihetta, joten kuva ei ole yksiselitteinen.)

Moni kristillisessä traditiossa korostaa, että Raamattu on ensisijaisesti se, jota vasten meidän tulee arvioida oppimme ja kokemuksemme. Jos siis joku kokee jonkin asian, hän voi Raamatusta tarkistaa, onko hänen kokemuksensa ”oikein” eli Jumalan mielen mukaista. Myös helluntailaisuudessa on tällainen korostus. Kuitenkin tässä tilanteessa kokonaisuus hahmottuu hieman eri tavalla: helluntailaisessa ajattelussa Jumala on ensisijaisesti Raamatun pääkirjoittaja (vaikka tunnustettaisiin, että ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun, silti korostetaan, että ihmiset kirjoittivat sinne juuri ne asiat, joita Jumala halusi sinne päätyvän). Samoin korostetaan sitä, että Jumala on edelleen tänä päivänä aktiivinen, ja antaa kokemuksia ja kutsumuksia ihmisille. (Ei liene kenellekään tätä tekstiä lukevalle yllätys, että helluntailaisuudessa kokemusten korostus on suhteellisen etualalla.) Kun siis nainen kokee, että Jumala kutsuu häntä pastoriksi, hän uskoo, että kyseessä on sama Jumala, joka on kirjoittanut Raamatun. Koska Jumala tuskin muuttaa mielipidettään jatkuvasti, Hän lienee selvillä siitä, mitä Raamattuun on kirjoittanut; näin ollen nainen saattaa hyvällä omallatunnolla todeta, että ei ole hänen ongelmansa miettiä asiaa Raamatun kanssa, koska tämä selitysongelma kuuluu Jumalalle.

Kaikki naispastorit tuskin mieltävät tilannetta näin äärimmäisesti. Tosin ystäväni kysyi kerran eräältä naispastorilta, mitä hän on mieltä niistä raamatunpaikoista, jotka näyttävät siltä, että nainen ei voisi toimia pastorina. Tämä vastasi, että ei ole oikeasti edes miettinyt asiaa, koska Jumala kutsunut hänet, joten hänen ei tarvitse miettiä asiaa.

On totta, että naispappeuden/-pastoriuden vastustajat pitävät tällaista perustelua mielivaltaisena ja onttona. Heidän mukaansa tämä voi johtaa hyvin mielivaltaiseen raamatuntulkintaan, jossa oma kokemus ajaa tekstin merkityksen yli. Tässä kritiikissä on kieltämättä oma johdonmukaisuutensa: miksei mennä myös kaikissa muissa asioissa sen mukaan, mitä koetaan? Tämä lopulta nostaa häpeämättömän subjektiivisuuden ylimmäksi auktoriteetiksi: ”saan tehdä näin, koska koen näin.”

Kuitenkin helluntailaisessa symboliuniversumissa asia ei jää vielä tähän. Eräs naispastori totesi, että Jumala on myös muiden kautta vahvistanut hänen kutsuaan: kun hänellä on ollut epäilyksiä aiheen kanssa, asiasta tietämättömät ihmiset ovat tulleet sanomaan hänelle, että he ovat kokeneet, että Jumala haluaa rohkaista heitä jossakin asiassa, ja että he miettivät jotain juttua, mutta heidän pitäisi vaan tehdä sitä (siis ovat saaneet profetian, jossa tilanteesta tietämätön ihminen on antanut vastauksen juuri siihen, mitä he ovat miettineet). Samoin eräs totesi, että hän myös hänen seurakuntansa on huomannut, että ”Jumala on hänen kanssaan”; ts. Jumala vaikuttaa hänen palvelutyönsä kautta pastorina. Kyseessä ei ole siis vain hänen henkilökohtainen kokemuksensa, vaan yhteisön tunnistama Jumalan vaikutus. Tämä on vahvistanut hänelle hänen luottamusta kutsuunsa. Eikö itse Jumala ole vahvistanut asiaa hänelle muiden kautta?

Muita argumentteja puolesta

Listaan tässä lyhyesti joitakin muita argumentteja, joita on esitetty naisten pastoriuden puolesta, ja arvioin niitä helluntailaisen yhteisön sisäisen logiikan kannalta. (En käsittele tässä muun muassa näkemyksiä siitä, ovatko Kolminaisuudessa persoonallisuudet tasa-arvossa vai tietyssä hierarkiassa. Asia on ensinnäkin kamalan monimutkainen, ja toiseksi harvempi suomalainen miettii asiaa.)

”Naiset pystyvät tekemään samat asiat kuin miehetkin – itse asiassa paremmin kuin miehet!” Tämä on totta, ja naiset voivat olla huomattavasti pätevämpiä kuin miehet sosiaalisissa asioissa. Kuitenkin tämä argumentti jättää huomiotta alkuperäisen kommentin, että keskustelu on luonteeltaan teologinen, ei käytännöllinen. Toisin sanoin, naispastoriuden vastustajille on ihan sama, mitä tuloksia asiasta tulee; tärkeää on se, että asia on Raamatun (ja näin ollen Jumalan mielen) mukaista.

”Jumala on siunannut naisten palvelustyötä!” Tämä muistuttaa hieman edellistä argumenttia (ja viittasin tähän edellisessä alaosiossa), mutta tämä on hieman erilainen: tämä ei liity niinkään se, mitä ihminen tekee (kuinka hyvää työtä hän tekee), vaan se, mitä Jumala tekee ihmisen työn kautta. Kristillisessä ajattelussa ihmiset ovat Jumalan toiminnan kanavia; jos siis jossakin tulee ihmisiä uskoon tai Jumala vaikuttaa jollakin muulla tavalla, silloin Jumala on toiminnassa, ei niinkään ihminen. Toimiiko Jumala voimakkaasti sellaisten ihmisten kautta, joita hän ei hyväksy mukaan toimintaansa? Tämä argumentti on edellistä voimakkaampi. Kuitenkin vastaansanojat saattavat viitata siihen, että Jumala on historiassa toiminut myös sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät ole seuranneet häntä; Vanhan testamentin pakanahallitsijat mainitaan usein henkilöinä, joita Jumala on käyttänyt. Sitä, onko Kristusta julistavan tehtävä verrattavissa pakanakuninkaaseen, on tietysti monimutkaisempi kysymys, mutta alustavasti voisin todeta, että vasta-argumentti ei ole kaikista vakuuttavin.

”Jos nainen ei voi tehdä samoja asioita kuin mies, hän on eriarvoisessa asemassa; Jumala on luonut ihmiset tasa-arvoisiksi!” Tämän ajatuksen mukaan nainen ei ole oikeasti tasa-arvoinen miehen kanssa, jos hän ei saa tehdä samoja asioita; tällöin tasa-arvo on vain jotain kummallista puhetta siitä, miten ollaan ”Jumalan edessä tasa-arvoisia”. Kuitenkin – vaikka tässä on oma johdonmukaisuutensa – mielestäni tämä argumentti käsittää väärin kokonaisuuden. Ainakin teoriassa on mahdollista, että Jumala luo miehille ja naisille erilaiset roolit (kyseiset roolit tulevat selväksi jo lisääntyessä; minä hoidin raskausaikana jalkahieronnat, vaimoni lasten kasvattamisen vatsassaan), mutta siitä huolimatta pitää heitä samanlaisessa arvossa. Tässä siis sama arvo sekoitetaan samaan funktioon eli toimintaan. Näin ollen tätä argumenttia ei voida pitää lähtökohtana ennen raamatuntulkintaa, vaan molemmat mahdollisuudet on jätettävä alustavasti auki.

”Jumalalla kutsui alun perin tähän tehtävään miehiä, mutta kun he eivät suostuneet, Hän kutsui minut.” Muistaakseni Suzette Hatting kommentoi aiheesta tuolla tavalla. Tämä keskustelu vetoaa myös kokemusargumenttiin, mutta tekee toisaalta naisten palvelutyöstä Jumalalle sekundaa: ”no mene sinä sitten, kun ei ketään pallillista löydy!” Lisäksi tämä saanee helluntailaisenkin raamattunäkemyksen vähän rakoilemaan: Jumalan on pakko muuttaa mieltään Raamattuun kirjatuissa asioissa, kun nyt tuli näin kinkkinen tilanne.

”Asia on pikkujuttu. Tuollaisia ei pitäisi miettiä, vaan pitäisi tehdä jotain oikeaa!” On mahdollista, että monen (erityisesti niiden, jotka seuraavat keskustelua sivusta!) mielestä kyseessä on täysin käsittämätön pikkujuttu. Kuitenkin yhteisölle, joka perustaa itsensä johonkin perusdokumenttiin (Raamattu), ja jonka olemukselle on keskeistä olla johdonmukainen tämän dokumentin seuraamisessa (”raamattu-uskollisuus”, ”raamatullisuus”), kysymys ei ole ollenkaan pikkujuttu. Tietysti voidaan keskustella, onko tärkeämpää saarnata evankeliumia ja auttaa heikossa asemassa olevia, vai taistella pikkujutuista. Toisaalta voidaan kysyä, mitkä teot luovat yhteisölle suuntaa poispäin raamattu-uskollisuudesta; eli tästä näkökulmasta naispastoriuden vastustajalle kyseessä ei ole pikkujuttu, koska kyseessä on teologinen kompromissi.

”Seurakunnassa pitää olla tasa-arvo!” Tasa-arvon vaatimus on erityisen järkevä, ja yhteiskunnassa naisten tasa-arvoistuminen on saanut paljon hyvää aikaan (ja sillä saralla on vielä paljon tehtävää). Kuitenkin tämäkin argumentti törmää siihen, että kysymys on seurakunnassa ensisijaisesti teologinen. Jälleen kerran.

”Mies ja nainen ovat yhdessä Jumalan kuva; näin ollen Jumalan kuva on vaillinainen, jos mies ja nainen eivät toimi rinnakkain myös johtajuustasolla.” Tämä argumentti korostaa sitä, että Jumala loi kokonaisuuden, jonka tulee heijastella itseään. Kuitenkin tähän voisi kommentoida, että jos ei oleta, että Raamattu puoltaa naisjohtajuutta, niin tässä laitetaan vastakkain teologia Jumalan kuvasta ja johtajuudesta. Samoin tässä olisi osoitettava, että Jumalan kuvana oleminen yhteisössä vaatii todella molempien sukupuolten olemista johdossa, eikä esimerkiksi vain mukana yhteisössä.

Ei-eksegeettisiä vasta-argumentteja

Myöskään naispastoriuden vastustajat eivät pitäydy vain siinä, että ”Raamattu sanoo asian, joten se nyt vain on niin, niele pois.” (Vrt. puhtaasti ”The Bible says it, I believe it, that settles it.”) Yleensä pyritään löytämään myös muita argumentteja sen puolesta, että nainen ei voisi olla pastorina. Miksi Jumala sitten kieltäisi naisia toimimasta seurakunnassa pastoreina? Pelkkää ilkeyttään ja mielivaltaisuuttaan, vai olisiko taustalla joku muu syy? Esittelen muutamia argumentteja, eikä tässä tule käsittää, että kaikki naispastoriuden vastustajat allekirjoittaisivat kaikkia argumentteja.

Eräs argumentti on, että naiset ovat liian tunteellisia, joten he eivät tästä syystä ole hyviä johtajiksi; sen sijaan miehet ovat rationaalisempia, joten heidän on parempi olla johtajia. Tähän olisi paljon sanottavaa, mutta tahtoisin suunnata katseet erääseen vähemmän hempeilyyn taipuvaiseen naisjohtajaan, joka kummasti tulee itselleni mieleen: jo edesmenneeseen Britannian pääministeriin Margaret Thatcheriin. Rautarouva ei arkaillut ryhtyä esimerkiksi Falklandin sotaan, vaikka moni muu olisi samassa tilanteessa yrittänyt turvautua vähemmän lyijyiseen diplomatiaan. Samoin on reilua huomauttaa, että aina on ollut vahvatahtoisia ja lujia naisjohtajia, ja aina on ollut heikkoja ja toisten (myös vaimojensa!) taakse piiloutuvia miesjohtajia. Näin ollen argumentti ei ole pätevä.

Toinen argumentti on, että koska naiset ovat herkempiä, on käytännössä hyvä, että seurakuntaa johtavat miehet. Eräs kaverini kertoi, että hänen vanhimmistonsa jäsen oli kommentoinut, että vanhimmisto on ajoittani niin tuulinen paikka (ihmiset tarjoavat usein vähemmän kaunista kritiikkiä), että hän on iloinen, että hänen vaimonsa ei joudu kestämään sitä. Tässä on siis taka-ajatuksena naisten suojeleminen seurakunnassa. Tähän saattaa liittyä myös ajatus, että nainen on ”heikompi astia”, eli hän on pohjimmaiselta luonteeltaan heikompi ja hajoavampi. Vaikka tämä saattaisi olla totta joidenkin kohdalla, siitä lienee kuitenkin mahdotonta tehdä yleispätevää lainalaisuutta.

Kolmas kuulemani asia liittyy siihen, että naiset ovat luonteeltaan tasaväkistäviä ja demokraattisia, kun miehille on taas tyypillisempää ottaa johtoasema; näin ollen naiset eivät voisi olla vahvoja johtajia, joita seurakunnassa tarvitsee olla. Kuitenkin voidaan kysyä, kertooko tämä enemmän seurakunta- ja johtajuuskäsityksestä kuin siitä, mitä seurakunnan pitäisi todella tehdä; jos seurakunta ottaa huomioon ihmiset, se tuskin on kovin huono seurakunta.

Edellä esitetyt argumentit voivat kuulostaa joillekin pimeän keskiajan manauksilta tasa-arvoisen ajan valoa vasten katsottuna: ne jättävät vain ruman, mustan siluetin valon eteen. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että kommentit toimivat omassa järjestelmässään: jos Jumala kerran kieltää asian, niin sillä luulisi olevan jotain käytännöllisiä perusteluita takanaan. Vaikka teoriassa tahdotaan jättää mahdollisuus, että Jumala olisi vain mielivaltainen (ja sovinisti), usein halutaan uskoa, että Hänen käskyjensä takan on todellisia syitä.

Jatkoa seuraa!

Vihdoin tässä vaiheessa voimme kääntyä sitä kohti, että kurkkaamme, voiko Raamatusta sanoa mitään aiheesta, ja mitä uudempi helluntailainen keskustelu on aiheesta sanonut. Koska tämä postaus on jo kuitenkin paisunut enemmän kuin kymmenen hiivapalan pullataikina lämpimässä pannuhuoneessa, jätän asian seuraavaan kertaan. Vaikka lupailin, että tarjoan jo tässä postauksessa asiasta suurta viisautta, jätän suuret valaistumiset ensi viikkoon. Ei sillä, että lupaisin tarjota viimeisen totuuden elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta lupaan ainakin valottaa jotain eksegeettisiä ajatuksia sekä uutta helluntailaista tutkimusta aiheesta. Sitä jäämme vesi kielellä (tai herne nenässä) odottamaan.

EDIT: 1.5.2013, klo 9:54 "Muita argumentteja puolesta"-osan viimeinen kappale oli jäänyt kesken, täydensin sen. Samoin täydensin alaosion ensimmäistä virkettä.

Naiset seurakunnassa, osa 1: pastorius, mahdollisuudet, auktoriteetti ja ullakkopallisyndrooma

Naiset ovat puuhailleet helluntaiseurakunnissa yhtä sun toista viimeisen sadan vuoden ajan. He ovat evankelioineet, saarnanneet, opettaneet, todistaneet, perustaneet seurakuntia, tehneet lähetystyötä, tiskanneet ja keittäneet kahvia siinä sivussa.

Perinteisesti helluntailaisuudessa on ollut painotus, että pastorin on oltava mies. Samoin vain miehet voivat kuulua vanhimmistoon. Lisäksi löytyy vielä tiukempi marginaali, jonka mukaan nainen ei saa saarnata tai opettaa miehille Raamattua.

Maailmanlaajuisesti katsoen Suomen helluntailaisuus edustaa marginaalia. Muualla maailmalla naiset ovat olleet aktiivisia ties missä toimissa: pastoreina, vanhimpina ja jopa piispoina. Tämä on totta ainakin Yhdysvalloissa (Assemblies of God, Pentecostalism), Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Paras esimerkki lienee Yhdysvalloissa syntynyt Foursquare Church , jonka perusti Aimee Semple McPherson vuonna 1927. Ei liene yllättävää, että naisen perustamassa kirkkokunnassa ei keskustella siitä, voiko nainen olla pastori? Suomessa luterilaisuus on vaikuttanut helluntailaisuuteen voimakkaasti (myönnettiin sitä tai ei), joten merkitystä lienee sillä, että luterilaisessa kirkossa perinteisesti vain miehet saattoivat toimia pappeina.

Teoria: sovinismia vai teologiaa?

Jo ennen kuin aihekokonaisuuden kanssa on päässyt vauhtiin, joutuu turvautumaan heti käsijarruun. Keskustelussa täytyy muistaa, että kyse ei ole siitä, että suomalaiset miehet olisivat helluntaiseurakunnissa (ja muissa seurakunnissa) lähtökohtaisesti punaniskaisia sovinistipaskoja, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin sortaa naisia (sellaisiakin toki löytyy). Moni katsoo asiaa nykyajan tasa-arvonäkökulmasta (johtajan sukupuolella ei ole merkitystä), ja käsittää tilanteet ratkaisevasti väärin. Kyse on paljon enemmästä: kyse on teologiasta ja raamatuntulkinnasta.

Ensin täytyy ymmärtää, että kristityille Raamattu on tärkeä kirja: koko tämä homma perustuu Raamattuun. Jos ihan vähän yksinkertaistetaan, niin vain siellä kerrotaan, mikä Jumala ylipäätään on, mikä tämä Jeesus on, ja mitä pelastus oikein on – suhteellisen keskeisiä asioita kristityille. Tästä syystä kristityillä on tapana ottaa vakavasti asiat, joita Raamattuun on kirjoitettu. Kun Raamatussa näyttää lukevan, että naiset eivät saisi olla pastoreita,[1] kristityt ovat usein todenneet, että ”jos Jumala näyttää ajattelevan näin, niin mitäs me olemme siihen puuttumaan”. Periaate on vähän sama kuin siinä, että jos Uusi testamentti sanoo pelastuksen olevan vain Jeesuksen kautta, niin se yleensä halutaan ottaa huomioon, kun aiheesta tehdään oppia.[2]

Toimintaa tärkeämmät tittelit

Hyväksytään siis, että asia on pohjimmiltaan teologinen. Kuitenkin mielenkiintoisena puolena on teologian, käytännön ja titteleiden kietoutuminen yhteen. 

Kaikesta maallikkoliikehengestään huolimatta helluntailaisuudessa vaikuttaa olevan tärkeää se, mitä titteleitä ja leimoja asioihin laitetaan. On suurin piirtein sama, mitä ihminen tekee, mutta se on kovasti tärkeää, millä tittelillä ihmistä kutsutaan. Nainen on tietysti voinut olla seurakunnalla hommissa, mutta hän on ollut ”evankelista”. Jossakin vaiheessa naiset pääsivät ”nuorisotyöntekijöiksi”, ja kehitys meni siihen suuntaan, että jossakin vaiheessa heitä alettiin kutsua ”nuorisopastoreiksi”. Ketään ei tietysti haittaa, jos nuorisopastori myös opettaa ajoittain myös päiväkokouksessa. Hänhän on vain nuorisopastori.

Kaikkea tietysti koristaa se, että reilu osa Suomen helluntaiseurakunnista on naisten perustamia. Joskus ne naiset ovat saaneet tehdä yhtä sun toista. Mukana saattaa olla sitä, että järjestäytymisen myötä tuli tarve tehdä teologiaa seurakuntaviroista. Sitä ennen ei ollut virkoja, joten peli oli auki kaikille.

Nainen ei tietysti ole saanut olla vanhimmistossa, koska vanhimmisto on se seurakunnan sisäelin, joka hoitaa johtamista. Joissakin harvoissa paikoissa asia on kierretty niin, että eri asioista vastuussa olevat naiset ovat mukana vanhimmiston kokouksissa, mutta heitä ei kutsuta ”vanhimmiksi”. Kenelläkään ei ole mitään ongelmaa asian kanssa, vaikka tässä ei ole mitään käytännön eroa siihen, että naiset olisivat vanhimmistossa. Mutta voi hyvänen aika sitä huutoa, jos naiset otettaisiin vanhimmistoon! Se olisi Ilmestyskirja ja Ilmestyskirjan peto nyt!

Mielenkiintoinen twisti kokonaisuuteen tulee tietysti lähetystyöntekijöiden kohdalla. Naisia on pitkin helluntaihistoriaa lähetetty maailman ääriin ja kolmeen ilmansuuntaan (Pohjoisessa on vähemmän hedelmällistä lähetyslääniä), eikä ketään ole häirinnyt se, että he ovat toimineet ihan oikeasti pastorin roolissa siellä, minne ovat menneet. Hehän vain täyttävät lähetyskäskyä, joten miksi me asiasta itkisimme? Kaiken lisäksi, hän on ”lähetti”, ei ”pastori”; sitä paitsi hän on silloin lähettävän seurakunnan vanhimmiston alaisuudessa. (Vanhimmistohan hänen toimintaansa kätevästi valvoo siellä Kenian pusikoissa.)

Funktio vai asema?

Jos naiset eivät saa olla pastoreina tai vanhimpina, niin mitä he sitten ovat puuhastelleet Suomen helluntaiseurakunnissa? Kaikkea muuta, eli kaikkea – ja kaikkea sitäkin, mitä pastorit ja vanhimmat. 

Kaikki on tietysti kovasti kaukana siitä, että naiset olisivat hiljaa seurakunnan kokouksissa (kuten 1. Kor. 14:34–35 perinteisesti tulkitaan). Hiljaisuus ei tule mieleen, kun naiset soittavat pianoa, hoitavat esilaulamisen, todistavat ja ajoittain myös saarnaavat (puhumattakaan kahvituksen järjestämisestä). On myös esimerkkejä siitä, että kun pariskunnan mies on pastori, nainen tekee ihan samoja asioita suurin piirtein samanlaisella panostuksella. Yksi harvoista asioista, joita naiset eivät yleensä saa tehdä, on ehtoollisen jakaminen. Tämä on useissa paikoissa varattu vanhimmistolle, joten naisia ei yleensä nähdä jakamassa leipää ja viiniä. 

Karismaattisten lahjojen kanssa asia menee tietysti monimutkaiseksi. Harvalla lienee ollut sanottavaa siihen, että naiset profetoivat tai rukoilevat. (Pitkään rukoukseen saa muuten sisällytettyä melko pitkän saarnan ihan vain ”kehotuksena meille kaikille”) Kuitenkin profetointiin jos mihin liittyy vallankäytön ulottuvuus: kun Herra minun kauttani jotain puhuu, niin siinä saarnaajankin valta totta vieköön kalpenee. Silti kukaan ei ole vaatinut, että naisten profetointia pitäisi rajoittaa.[3]

Kokonaisuudessa nähdään, että naisten toimintaa ei juuri rajoiteta. Kuitenkin heidän pääsyään esimerkiksi pastorin virkaan rajoitetaan. Tämä on suhteellisen eksoottista, koska naiset saavat kuitenkin tehdä kaikkia yksittäisiä asioita, joita pastorin virkaan kuuluu. Mitä eroa sillä ihan oikeasti on, että Rouva Jokinen tekee kaikki samat asiat kuin pastorikin – paitsi että hän ei ole pastori; tämä nähdään jotenkin kovasti eri asiana kuin se, että Herra Virtanen on virallisesti pastori.

Joissakin paikoissa käytännön ja tittelin erot huomataan, mutta tiedetään, että paljoa ei aina voi tehdä. Joissakin paikoissa osa väestä näkee asian niin, että naiset voivat toimia vapaasti myös johtavissa toimissa, ilman isoveljien virallisia ja valvovia testosteronisilmiä. On myös paikkoja, joissa naisia istuu vanhimmiston kokouksissa, käyttäen täysivaltaisesti mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin – he vain eivät istu siellä ”vanhimpina”. Kuitenkin lauma saattaa olla eri mieltä, ja naisen nimittäminen virallisesti vanhimmistoon saisi aikaan ydinräjähdyksen. Tästä syystä on turvauduttu kaksoiskäytäntöön, jotta johdonmukaisuuden kustannuksella on saatu aktiiveille mahdollisuus toimia. Ehkä siinä ajatellaan, että parempi näin, ja jääty odottamaan aikaa, joka on kypsä asian virallistamiselle.

Mikä on ”pastori”?

Osa kokonaisuudesta koskee sitä, mitä on olla pastori; mikä pastorin roolissa/toimessa on itsessään sellaista, joka voisi toimia selittävänä tekijänä sille, että nainen ei saa olla pastori? Itse liitän pastorin rooliin ainakin neljä tekijää: toiminta (mitä pastori tekee, mitkä ovat toimintoja, joita pastorin odotetaan ja sallitaan tekevän), odotukset (mitä pastorin roolissa olevalta odotetaan), auktoriteetti (pastorin asemaan sidottu auktoriteetti, joka tulee yksinkertaisesti siitä, että hän on pastori) ja päätösvalta (mahdollisuus vaikuttaa seurakunnan päätöksentekoon keskeisellä tavalla, koska hän on mukana monessa). Edelliset liittyvät myös vanhimman kuvaan, vaikka käsittääkseni kaksi jälkimmäistä (erityisesti viimeinen) korostuvat. 

Voisiko joku pastorin rooliin liittyvistä tekijöistä olla sellainen, että se selittäisi, miksi ajatusmallissa nainen ei saa olla pastori? Rooliodotuksia tuskin tarvitsee käsitellä, koska ne eivät suoraan liity asiaan. Samoin edellä olemme huomanneet, että naiset voivat tehdä käytännössä kaikkea sitä, mitä pastorikin tekee. Osaselitys voi löytyä valtakäsityksistä. Pastorin ja vanhimman rooliin kuuluu auktoriteetti seurakunnassa: heillä on valtaa ja vastuuta, sekä mahdollisuus vaikuttaa seurakunnalliseen päätöksentekoon.

Jos hetkeksi tarkastellaan asiaa vähän vinossa valossa, niin auktoriteetti ei aina määräydy aseman mukaan – erityisesti, kun kyseessä on vähemmän muodollinen yhteisö. Hyvät puhujat, väkevät karismaatikot, lavaleijonat ja muuten vain valovoimaiset persoonallisuudet voivat ohjailla seurakuntaa suhteellisen pätevästi, vaikka heillä ei olisi virallista valtaa. Tässä kohdassa ei silloin kysytä, onko tämä asennejohtaja nainen vai mies. Auktoriteetti ja päätösvalta kietoutuvat toisiinsa, ainakin jossakin suhteessa. On totta, että on vaikea tehdä päätöksiä, jos ei istu vanhimmiston kokouksessa, mutta jos on tarpeeksi vaikutusvaltaa, saa vanhimmistonkin mukailemaan omia linjauksiaan. Toisaalta voidaan sanoa, että tässä eivät ole kyseessä teoreettiset ja ideaalit valtasuhteet, vaan edellä esitettyä tilannetta voidaan paheksua.

Oma käsitykseni mukaan oleellinen syy naisten epäämiseen pastorin roolista on auktoriteettikäsityksessä: Raamatun nähdään sanovan, että nainen ei saa olla miehen yläpuolella hengellisessä auktoriteettisuhteessa. Sivujuonteena voi mainita, että useimmille miehille, jotka pitävät naispastoreita mahdottomuutena, ei ole mitään ongelmaa työskennellä naisjohtajan alaisuudessa muilla aloilla. Harvempi aloittaa pyhää sotaa siinä vaiheessa, jos hitsausfirman vuoropäällikkönä on nainen. Naisen auktoriteettiasemaa ei nähdä sinänsä ongelma, vaan se nähdään vain seurakunnallisessa kontekstissaan vääränä. 

Auktoriteettiselitykseen viitaten olen kuullut, että nainen ei voi olla vanhimmistossa, koska muut miehet olisivat silloin hänen kanssaan samalla tasolla. Nainen ei myöskään voi olla pastori, koska hän olisi auktoriteettiasemassa seurakunnan miehiin – tämä siis siitä huolimatta, että vanhimmisto olisi hänen yläpuolellaan. Kuitenkin nainen saa olla evankelista samassa seurakunnassa, vaikka hän tekisi melkein samat asiat kuin pastori. Lienee reilua kommentoida, että myös käsitys pastorin asemasta (suhteessa vanhimmistoon) ei ole aina kaikkein yksiselitteisin.

Ullakkopallit takaavat hengellisen laadun

Joskus auktoriteettisuhteet ovat enemmän totta paperilla kuin todellisuudessa. Joskus vain riittää, että ”kaikki vain tietävät”, että tietyt ihmiset ovat vanhimmisto, vaikka heitä näkyisi lavalla vain ehtoolliskokouksissa kuukauden ensimmäisinä sunnuntaina.

Kokonaisuudesta muodostuu kuva, että naiset saavat puuhata melkein mitä tahansa (paitsi olla pastoreina), kunhan heillä on joku nimellinen miesauktoriteetti heidän yläpuolellaan. Tämä saa olla niin nimellistä kuin vain mahdollista, mutta sitä sen täytyy olla. Naiset saavat seurakuntahierarkiassa tehdä, mitä tahtovat, kunhan heidän hierarkkiselta ullakoltaan löytyvät jotkut nimellisesti kirjatut pallit, jotka takaavat sen, että kaikki pysyy raamatullisena. Jos sanotaan asia vähemmän kauniisti, niin ”nainen, pussit pääsi päällä pyhittävät palvelutyösi”. Se on sitten ihan sama, mikä konkreettinen suhde tällä miesjohdolla on naisen toimintaan, eli ei ole mitään merkitystä, vaikka he eivät olisi edes ollenkaan perillä siitä, mitä nainen puuhastelee ja opettaa.

Nyt ei saa käsittää väärin, että minulla olisi jotain komplementarianistista teologiaa vastaan itsessään (miehellä ja naisella eri roolit mm. seurakunnassa). Tässä yhteydessä tarkoitan lähinnä sitä, että on oikeutettua kysyä, mitä nimellinen ”neiti XX toimii nyt herra XY:n alaisuudessa” todella siunaa, jos sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tekee kaikesta raamatullista? Tuskin.

Mielenkiintoista kokonaisuudessa on se, että pelkästään miesauktoriteettia korostamalla ei saada johdonmukaista käsitystä siitä, että nainen ei voisi olla pastori: jos esimerkiksi miehistä koostuva vanhimmisto olisi hänen yllään, hän olisi käytännössä heidän ”alaisuudessaan”. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Jos tiivistän kokonaisuuden, niin helluntailaiset (siis ne, jotka ajattelevat, että nainen ei voi olla pastori/vanhin) perustelevat asian yksinkertaisesti Raamatulla; ”Jumala ei nyt vaan halua naisia pastoreiksi, tai että he olisivat miesten yläpuolella päättämässä. Ihan sama, miksi niin on, tai kuinka looginen kokonaisuudesta tulee, mutta näin vain toimitaan.” [4]

Marginaaliäänet: ”Nainen olkoon hiljaa – ainakin teoriassa!”

Helluntailiikkeestä löytyy myös ääniä (aiemmin enemmän), jotka sanovat, että naisen tulisi täyttää kaksi Raamatullista käskyä: olla opettamatta miehiä (kuten 1. Tim 2:13 on tulkittu) ja olla hiljaa kokouksissa (1. Kor. 14:34–35, johon viitattiin jo aiemmin). Jotkut miehet tahtovat, että tämä asia olisi selkeästi tällä tavalla. Kuitenkin, jos huomioni pitää paikkansa, moni tätä asiaa ajavista ei todella tarkoita, että nainen ei saisi tehdä mitään. He haluavat silti tarjota naiselle mahdollisuuden tehdä yhtä sun toista seurakunnassa. (Tietysti on niitä tapauksia, jotka tahtovat naiset lähinnä seurakunnan harmittomaksi sisustukseksi ja tiskikoneiksi lähetyslounaille, mutta he ovat käsittääkseni marginaalin marginaali.)

Marginaalisesta ajattelusta on tunnustettava yksi tärkeä asia: se on pidemmälle menevien vaatimustensa kanssa johdonmukaisempi kuin yleinen vaatimus, että pastorin tulee olla mies (joka perustuu suurin piirtein siihen, että 1. Tim. 3:2 sanoo, että seurakunnan kaitsijan tulee muun muassa olla ”yhden vaimon mies”). Se ottaa pidemmälle menevät lauseet huomioon, yrittää tulla toimeen niidenkin kanssa – vaikkakin nikotellen ja kiemurrellen.

Itsestäni näyttää, että kyse on enemmän Raamatun auktoriteetin puolustamisesta kuin käytännön järjestelyistä päättämisestä. Kun perinteisen tulkinnan mukaan Raamattu käskee naisia olemaan hiljaa ja opettamatta, niin on tärkeä olla sitä mieltä, että asia on näin. On tärkeää olla samaa mieltä Raamatun kanssa, ja korostaa Raamatun auktoriteettia. Kuitenkin tämä ei välttämättä näy kovin selkeästi, kun siirrytään teoriasta käytäntöön: naiset saavatkin tehdä yhtä sun toista seurakunnassa, kunhan vain kaikki kirkkain silmin vakuuttavat, että Raamatun käskyjä silti noudatetaan. Johdonmukaisuus loppuu siinä vaiheessa, kun kiertotiet otetaan käytännöllisiä. Jos siis – erityisesti aikaisemmin – nainen on opettanut seurakunnassa, hän on ”todistanut”. Kun sisar väkevästi todistaa Herrasta, niin eihän siinä kenelläkään ole pahaa sanottavaa. Hän ei ole virallisesti opettanut miehiä, mikä oli kiellettyä.

Helluntailaisuus painottaa voimakkaasti pragmaattisuutta: jos jokin asia toimii käytännössä, sen täytyy olla oikein. (Tietysti tämä kuorrutetaan kauniilla Kaanaan kielellä ja tilanteeseen sopivalla, hihasta varistetulla teologialla, jotta se saadaan kuulostamaan perustellulta, mutta se on jo toinen asia.) Jos vaikka ihmisiä tulee uskoon jonkun toiminnan seurauksena, se on osoitus siitä, että Jumala hyväksyy sen. Kun siis on huomattu, että jollakin naisella on armoitusta vaikka puhumiseen tai todistamiseen, niin olisi epähengellistä pitää hänet penkissä. Samoin se olisi vähemmän järkevää, koska naiset muodostavat seurakuntien enemmistön, joten olisi haaskausta jättää kokonaan käyttämättä enemmistön potentiaali seurakunnissa. Naisten hiljaisuutta painottavien on kuitenkin suoritettava tiettyjä väistöliikkeitä, jotta nämä sisarten hengelliset lahjat saataisiin käyttöön seurakunnan raamatuntulkinnan puitteissa.

Sivujuonteena voisi mainita, että tietysti on totta, että myös ulkomaisissa liikkeissä, jotka eivät salli esimerkiksi naisten opettamista, on omat sisäiset ongelmansa. Esimerkiksi, mitä tehdä, jos nainen saa opettaa lapsia ja nuoria, mutta ei aikuisia? Mihin vedetään raja? Grudemilainen ”nainen saa opettaa vain alle 18-vuotiaita tai naisia” sortuu kevyeen anakronismiin: esimerkiksi Jeesuksen (ja Raamatun) ajan juutalaisuudessa mies tuli täysi-ikäiseksi 13-vuotiaana. Tekninen rajanveto on vaikeaa, kun kulttuurit kohtaavat toisensa. Rajanvedon haasteet eivät ole vain suomalaisen helluntailaisen yksityisomaisuutta.

Jatkoa odotellessa

Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin kaiken mahdollisen naisten asemasta seurakunnassa, raamatunpaikkojen tulkinnasta ja kokonaisuuden nykytilasta. Koska kyseessä on kristillisen yhteisön sisäinen keskustelu, tulisi mielestäni perehtyä tarkemmin Raamatun tulkintaan ja argumentteihin, joita käytetään keskustelussa. Seuraavassa postauksessani mietin tilannetta hieman eteenpäin, ja tarjoan viisautta uhkuvan vastaukseni kaikkeen mahdolliseen. En lupaa mennä eksegeettisiin yksityiskohtiin, mutta lupaan ainakin viitata niihin, jotka ovat sen matkan kulkeneet. Stay tuned!

HUOMIOT

[1] Ensi viikon postauksessani lupaan luonnollisesti kertoa, mitä Jumala ajattelee naisista pastoreina.

[2] Kysymys siitä, onko Raamattu itsessään sovinistinen tai alistava tai muuta, kuuluu toiseen yhteyteen, eikä sitä ole mielekästä myllätä tässä.

[3] Profetoinnissa ylimenevät tapaukset ovat tietysti oma kokonaisuutensa, ja niihin on puututtu seurakunnissa eri tavoin: toisissa paikoissa tiukemmin, toisissa paikoissa ei ollenkaan. Tämä on kuitenkin oma aihealueensa.

[4] Tämä ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista tehdä komplementaarista teologiaa, joka välttäisi näitä sudenkuoppia ja karhunrautoja. Päinvastoin. Sen sijaan väitän, että helluntailainen tapa tehdä tällaista teologiaa ei edusta suurinta johdonmukaisuutta.

KIRJALLISUUTTA

Helander, Eila. 1988. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 142. Helsingin yliopisto.

Kurki, Eija. 2005. Näkyvä ja näkymätön. Nainen Suomen helluntailiikkeen kentällä. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 262. Jyväskylän yliopisto.