Perustele!

 Arvelen, että yksi melkoisen varma merkki vanhenemista tai ainakin sen kaikista teini-ikäisimmän nuoruuden ohittamisesta on se, kun löytää itsensä lievän hämmennyksen vallassa pohtimasta nykynuorison ominaispiirteitä. Omaan kuluneeseen viikkooni on sisältänyt paljon keskimääräistä enemmän teini-ikäisten todellisuudessa elämistä ja järkytyksekseni tämän viikon jälkeen on pakko myöntää, että tuossa -90-luvulla syntyneessä sukupolvessa on jotain erilaista. Vaikka tässä vaiheessa olisikin suuri kiusaus alkaa nostalgisesti muistelemaan oman teini-ikäni aikaa ennen facebookia, älypuhelimia ja täydellisen käsittämättömiä puhekieleen sisällytettyjä englanninkielisiä lyhenteitä, haluan kuitenkin tarttua yhteen todella kiintoisaan erilaisuuteen: nimittäin auktoriteettisuhteeseen.

Arvelen, että yksi yleisin mutu-pohjainen yleistys nykynuorten auktoriteettisuhteesta totetaa melko yksioikoisesti, että nykynuoret eivät edellisten sukupolvien tavoin kunnioita auktoriteetteja. Nykynuori ei bussissa anna paikkaansa mummolla, nykynuori ei sisätiloissa riisu pipoaan ja nykynuori ei koulussa

Jeesus, Johannes ja sukellus raamatunpaikkoihin: Vastaus 3/3

Tämä on kolmas osa vastauksestani Anonyymille. Hän kysyi kommentissaan mielipidettämme hengellisen väkivallan määrittelystä. Ensimmäisessä osassa määrittelin hengellistä väkivaltaa, ja toisessa osassa esitin jotain alustavia ajatuksia asioiden sanomisesta kristillisessä yhteisössä ja sen ulkopuolella. Tässä osiossa käsittelen Anonyymin esille nostamia raamatunpaikkoja.

Tässä viestissä jätän tutkijantakkini naulaan, unohdan neutraaliuden pihavarastoon ja nappaan pastorinliperit kaulaani, suitsutusastian käteeni ja hiipan päähäni. Tämä ei siis ole mitään sosiaalitieteellistä analyysiä, joka puhuu laajemmalle kentälle, vaan tässä hönkäisee pieni tuulahdus evankelikaalista raamatuntulkintaa.[1] Tämä kirjoitus menee hieman blogin aiheen vierestä, koska tämä käsittelee enemmän raamatuntulkintaa; tämä oli kuitenkin osa Anonyymin kysymystä, johon lähdin vastaamaan, joten annetaan palaa tämän kerran.

Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. Kun Johannes Kastaja sanoi Herodekselle, että "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa", niin syyllistyikö Johannes nykykäsityksen mukaan Herodeksen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vähättelyyn ja siis hengelliseen väkivaltaan, tulihan Herodekselle paha mieli, arvelen. 

Tai kun Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle, että "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee", niin syyllistyikö Jeesus naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kieltämiseen? [– –]

(Lue koko kommentti tästä)

Raamatunpaikkojen soveltamisesta yleensä

Edellisessä viestissä rakentelin jotain ajatuksia siitä, missä rajoissa on oikeutettua sanoa toisille ihmisille asioista. Tässä kohdassa joudumme soveltamaan kahta tilannetta, jotka Raamatussa on meille raportoitu.

On tärkeä huomata, että Raamatun kertomusten soveltamisessa elämään on tekijöitä, joita täytyy pitää mielessä. Ensiksi on se, että kaikki tarinat eivät ole meille tarkoitettuja malleja siitä, miten asiat tulee tehdä. Erityisesti, kun Vanhassa testamentissa väki puuhaa yhtä sun toista, ei aina voi vetää johtopäätöstä, että tuo on oikea tapa tehdä asiat. Niin että Abraham käski palvelijaansa vannomaan valansa käsi Abrahamin kulkusilla (1. Moos. 24), teemmekö samoin? Tai mitä pitäisi sanoa siitä, kun Taamar ei saanut miehekseen luvattua Juudan poikaa Saalaa, niin tämä pukeutui huoraksi ja vietteli Juudan (1. Moos. 38)? Ei taida olla ihan paras malli opetettavaksi nuortenilloissa tytöille. Uuden testamentin puolellakaan ei voi sanoa, että aina pitäisi tehdä annetun mallin mukaan. Jeesus sylki maahan ja teki mössöä, jonka laittoi sokean silmiin, jotta tämä paranisi. Paavali saarnasi ensin juutalaisille, sitten muille (Keuruulla ei ole synagogaa). Samoin Paavali kulki lähinnä laivalla, kävellen ja vankisaattueessa saarnamatkoillaan – pitäisikö Fidan ottaa mallia tästä, ja hylätä lentäminen ja maasturit? Joskus jotkut asiat on kerrottu vain siksi, että niiden tarkoitus on välittää tietoa siitä, mitä ylipäätään tapahtui.

Toinen pointti on siinä, että on joskus kauhean terveellistä tunnistaa se etäisyys, joka meillä on Raamatun aikojen tapahtumiin. Me katsomme kertomuksia omasta jälki-kristillisyyden sävyttämästä länsimaisesta kristillisyydestämme, jossa postmodernismi, individualismi, liberalismi, humanismi ja monta muuta ismiä tarjoavat meille silmälasit, miten asiat tulee nähdä. Voisi olla siis hyvä joskus tunnustaa, että jos Raamatussa tapahtuu jotain asioita, sillä on voinut olla hyvin erilainen merkitys sen ajan yhteiskunnassa.

(Jos haluat kokeen siitä, miten kulttuurinen etäisyys vaikuttaa, kokeile miettiä, miten selittäisit Afrikan sademetsässä asuvalle tuntemattomalle heimolle lauseen ”Jessellä on kyllä tuhat facebook-kaveria, mutta ei kunnon sydänystävää, jonka kanssa voisi saunoa lauantai-iltana ja puhua elämästä.” Ai että Jesse voi istua hehkuvan salamalaatikon vieressä tuntikausia, mutta hänellä ei ole sellaisia ihmisiä, joiden kanssa hän voisi mennä kuumaan huoneeseen alasti puhumaan pehmoisia? Not so. Joskus Raamatun kertomuksissa tulee vastaa asioita, joiden kohdalla kulttuuritaustan tunteminen voisi tehdä hyvää.)

Kolmas asia liittyy edelliseen: kaikkia asioita ja kertomuksia ei voi soveltaa Raamatusta meidän elämäämme, miettimättä ensin sitä, mitä jossakin tilanteessa yritettiin saada aikaan. Samoin Raamatusta löytyy jotain käskyjä, jotka ovat ilmiselvästi kulttuurisidonnaisia, mutta joiden pointtia voi noudattaa. Esimerkiksi Uudessa testamentissa on toistettu viiteen kertaan [!] käsky tervehtiä toisia pyhällä suudelmalla. Jos joku yrittää olla kauhean raamatullinen ja tulla pusuttelemaan minua, niin pliis, jättäkää väliin – minä pusuttelen vaimoani, vauvojani ja ranskalaisia tuttujani (heitä tosin vähän hillitymmin). Minä mieluummin kättelen seurakunnassa ihmisiä – ja jopa halaan, jos se tuntuu luontevalta. Raamatunkohdan pointti näyttää olevan, että tervehditään lämpimästi toisia.

Katsotaan nyt näitä kahta tilannetta, jotka Anonyymi nosti esille.

Case: Johannes huutelee Herodekselle

Matt. 14:3–4

3. Sillä Herodes oli ottanut Johanneksen kiinni ja sitonut hänet ja pannut vankeuteen veljensä Filippuksen vaimon, Herodiaan, tähden. 4. Sillä Johannes oli sanonut hänelle: "Sinun ei ole lupa pitää häntä."

Tarina menee kokonaisuudessaan niin, että profeetta, Johannes Kastaja, huutelee Herodes Antipakselle (Galilean ja Perean hallitsijalle), että tämän ei tulisi olla veljensä vaimon kanssa (Herodias oli hänen velipuolensa Filippoksen vaimoja hänen velipuolensa Aristobuloksen tytär). Herodes ei ilahtunut kritiikistä, joten vangitsi Johanneksen; hän ei kuitenkaan uskaltanut teloituttaa Johannesta, koska pelkäsi kansan reaktioita. Kuitenkin Uuden testamentin mukaan Herodias myöhemmin juonitteli niin, että Herodes mestautti Johanneksen.

Jos mietitään oikein anakronistisesti, voi pohtia, oliko Johanneksen toiminta hengellistä väkivaltaa. Kyllä, hän rajoittaa Herodoksen (ja Herodian) seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin tuon ajan maailmankuvassa oli vaikeaa erottaa poliittiset, yhteisölliset (häpeä, kunnia) sekä hengelliset syyt; kaikki olivat kietoutuneet toisiinsa. Kysymyksen käsittely vaatisi siis maailmankuvan tarkempaa penkomista ja erittelyä. Käsite "hengellinen väkivalta" on määritelty kovasti meidän kulttuurimme näkökulmasta, joten käsitteen pursottaminen muinaisen maailmanajan tapahtumiin voi olla jokseenkin epämääräistä. Tällainen käsittely olisi  anakronistinen, ja pakottaisi moderneja kategorioita muinaiseen maailmankuvaan.

Nykyistä kristittyä lukijaa kiinnostaa kysymys, miten hänen tulisi ottaa tarina. Tämän penkomisessa pidän kauhean tärkeänä määritellä sitä syytä, miksi teksti on alun perin kirjoitettu. Todennäköisimmin tekstin tarkoituksena on kertoa, miten ja miksi Johannes Kastaja tapettiin. Toisaalta Johannes näyttää toimivan hyvin pitkälle siinä jatkumossa, joka Vanhan testamentin profeetoilla oli: heidän tehtävänkuvaansa kuului huutelu jokaiselle valtaa pitävälle näiden synneistä, joten hän toteutti tätä roolia. Jos mietitään soveltamista, voidaan kovasti miettiä, mitkä ovat meidän profeetalliset valtuutemme lähteä nuhtelemaan vallanpitäjiä. Toisin sanoin, tuleeko meidän ottaa itsellemme Vanhan testamentin profeettojen roolia? Jos joku aikoo tämän manttelin ottaa hartioilleen, toivoisin kokelaan ensin odottavan sitä, että Jumala kutsuu hänet profeetaksi (Vrt. Jes. 6; Aam 1; Jer 1; Hes 1; jne.)

Case: Pericope Adulterae

Joh. 7:53–8:11:

Kaikki lähtivät kotiinsa, 1. mutta Jeesus meni Öljymäelle. 2. Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. 3. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen 4. ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. 5. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" 6. He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. 7. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." 8. Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. 9. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. 10. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" 11. "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

Jeesuksen kohtaaminen aviorikoksen tehneen naisen kanssa on merkittävä tarina, jota on kommentoitu paljon historian kuluessa. Kirjoittelin tästä raamatunpaikasta eksegeettisen esseen ennen joulua, mutta yritän olla tukkimatta tätä historiallisella näpräyksellä. Mainintana, että tarina ei kuulu alun perin Johanneksen evankeliumiin, mutta on syitä uskoa, että se on todella tapahtuma Jeesuksen toiminnan ajalta.

Tarina menee niin, että Jeesuksen vastustajat ovat saaneet naisen kiinni aviorikoksesta (suoraan sängystä), ja raahaavat hänet Jeesuksen eteen. He haastavat Jeesusta sanomaan ääneen kuolemantuomion naiselle: jos hän lausuisi kuolemantuomion, hän menettäisi kannattajiensa (syntisten) suosion, ja häntä voitaisiin syyttää tappamiseen yllyttämisestä (juutalaisilla ei ollut oikeutta tappaa ketään). Jos hän kieltäisi tappamasta naista, häntä syytettäisiin Mooseksen lain hylkääjäksi, ja hengellisellä eliitillä olisi mahdollisuudet yllyttää kansaa häntä vastaan.

Jeesus ratkaisee tilanteen ensin olemalla välinpitämätön (”ei kiinnosta kuule teidän jutut”) ja sen jälkeen heittämällä haasteen takaisin: lähtekää pojat kivittämään, mitä te siinä minua kiusaatte? Syyttäjät huomaavat, että lain mukaan todistajien (eli heidän!) tulisi heittää ensimmäiset kivet. Toisin sanoin, jos he vaativat lain noudattamista, tässä on nyt kyse heistä, ei Jeesuksesta. Tilanteen dynamiikassa syyttäjien itsensä olisi pitänyt aloittaa kivittäminen, ja he eivät voineet roomalaisten valvovan silmän alla lähteä tekemään sellaista. Näin ollen he huomasivat olevansa pattitilanteessa, jättivät syytöksensä, ja lähtivät noloina pois.

Koko tarina keskittyy siihen, että vastustajat yrittävät saada Jeesuksen ansaan, mutta Jeesus kiemurtelee siitä vapaaksi varsin taitavasti. Oleellista ei ole se, että Jeesus toteaa naisen avionrikkojaksi; nainen tiesi asian itse ihan hyvin, ja odotti kuolemantuomiotaan. Päinvastoin, Jeesus toteaa naiselle, että ei tuomitse tätä.

Anonyymin kommentissa tekstiä lähestytään modernin ongelman ja kysymyksen kanssa, joka ei ollut millään tavalla mielessä kirjoittajilla: ”syyllistyikö Jeesus naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kieltämiseen?” Ensin joudutaan toteamaan, että ajatus on käsittämätön Raamatun kulttuurissa, jossa ihmisillä ei ollut seksuaalista itsemääräämisoikeutta (ainakaan naisilla).[2] On anakronistista ja etnosentristä väittää, että tässä olisi kyse siitä, että Jeesus kieltää naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden. Kun koko kulttuurissa ei ollut sellaista termiä, niin miten ihmeessä tilanne pitäisi lukea sellaisen linssin läpi?

Toiseksi, Jeesuksen pointti on toisaalla. Jeesuksen kommentti on ymmärrettävä aikansa kulttuurissa: jos olit naimisissa, sinun tuli olla uskollinen; jos et ollut, menetit pääsi. Jeesuksen sanojen sisältö on, ”älä enää sekoile, ettet menetä henkeäsi.” Nainenkin siis varmasti hyväksyi, että Jeesuksen sanoissa oli viisautta: hän oli juuri päässyt teloituskomppanian edestä pakoon, joten tuskin hänellä oli uusia syrjähyppyjä mielessä.

Jos mietitään kohdan soveltamista kristilliseen elämään, joudutaan ensin huomaamaan, että kohdan oleellinen sisältö on se, että Jeesus kiemurtelee taitavasta ansasta vielä taitavammin pois. Tämä ei itsessään ole suoraan sovellettavissa meihin (muuten kuin fiksuna esimerkkinä). Kuitenkin merkittävin asian tässä tarinassa on se, että Jeesus suhtautui seksuaalisen rikkomuksen tehneeseen armollisesti. Eli jos sovellusta mietitään, niin seurakunnissa kannattaisi suhtautua aika tavalla armollisemmin niihin, jotka lankeavat seksuaalisuuden alueella. Jos nuortenryhmän kiltti tyttö tulee raskaaksi, häntä ei kannata vaatia laittamaan synnintunnustusvideota facebookiin tai kertomaan syntiensä suuruudesta seurakunnan edessä.

Extra-case: Jeesus ja samarialainen nainen

Aktiivikommentoijamme Sebulon heitti aiheeseen liittyen kommentin, jossa viittaa samantyyppiseen asiaan. Kun vauhtiin on päästy, kommentoidaan sekin lyhyesti:

Tekikö Jeesus mielestäsi oikein vai väärin, kun puhui aivan suoraan eräälle syntiselle naiselle: "...viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi; siinä sanoit totuuden."

Jeesus ei kierrellyt eikä kaarrellut, vaan puhui asian niinkuin se oli. Emme varmaankaan väitä Häntä rakkaudettomaksi tuossa tilanteessa?

Eikö se suoraan puhuminen ole hyvä malli meillekin, jotka sanomme olevamme Hänen seuraajiaan?

Tässä viitataan Johanneksen evankeliumin luvun 4 kertomukseen, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen. Kertomus on liian pitkä tähän liitettäväksi, joten referoin sen tähän:

Jeesus istuu kaivolla. Nainen tulee kaivolle (keskipäivällä, mikä voi viitata siihen, että nainen on yhteisön hyljeksimä, kun ei mene kaivolle aikaisemmin, jolloin kaikki muut olivat siellä), ja Jeesus pyytää tältä juotavaa. Nainen hämmästelee (mahdollisesti ivallisesti), että miten nyt juutalainen rabbi pyytää rituaalisesti saastaiselta samarialaiselta juotavaa – ja miten ihmeessä tällainen rabbi nyt puhuu naiselle, kun sellainen oli totaalisen kiellettyä juutalaisessa järjestelmässä. Jeesus ei lämpene provokaatiosta, vaan heittää hänelle mystisesti, että hänellä itsellään on elävää/juoksevaa vettä. Nainen kuittaa Jeesukselle takaisin, että eipä sinulla näytä olevan ammennusastiaa, joten miten aiot saada vettä nostettua. Tähän hän vielä lisää, luuletko olevasi suurempi kuin meidän (huom!) esi-isämme Jaakob, jonka peruja tämä kaivo on. Jeesus jättää jälleen provosoitumatta ja sanoo, että tämä vesi sammuttaa janon vain hetkeksi, mutta hänellä on vettä, joka sammuttaa janon kokonaan. Nainen alkaa kiinnostua, ja pyytää Jeesukselta tätä vettä.

Jeesus pyytää naista hakemaan miehensä paikalle. Tämä ei ollut mitenkään huono kehotus, koska tuossa kulttuurissa se, että Jeesus juttelee yksinäisessä paikassa mahdollisesti varatun naisen kanssa, voi huonossa lykyssä johtaa naisen kivittämiseen (hehän ovat voineet harrastaa seksiä!). ”Tuos nyt se miehesi paikalle, niin jatketaan keskustelua” Nainen kommentoi, ettei hänellä ole. Siinä vaiheessa Jeesus vetää profeettakortin hihastaan ja kommentoi naiselle, että juu, ei sulla ole, mutta melkoinen paraati miehiä sulla on ollut työn alla. Nainen toteaa, että pahus, tämä on joku profeetta. Hän yrittää parasta mahdollista väistöliikettä: heittää tuon ajan parhaan provokaation ilmoille, eli kysyy Jeesuksen mielipidettä oikeasta rukouspaikasta: onko se Jerusalemissa vai Gerizimin vuorella. Juutalaiset kannattivat ensimmäistä, samarialaiset toista, ja olivat suurin piirtein valmiita käsirysyyn asiasta koska tahansa. (Naisen kommenttia voisi vähän verrata siihen, että luterilainen heittää helluntailaiselle ”ja mitäs ajattelet kasteesta, kun meillä on tämä oikea kaste?” tai ”jaa että ylöstempaustako odottelet, ei kuule sellaista tule”) Jeesus kiertää jälleen kerran provokaation ja kommentoi, että hänen tultuaan rukouspaikalla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, millä asenteella rukoillaan. Nainen heittää viimeisen kommentin samarialaisesta messias-hahmosta, ja Jeesus tarttuu tilaisuuteen, ja sanoo, että minähän se tässä olen.

Lopputarina ei ole tässä oleellinen, vaikka siinä opetuslasten reaktio on hyvin sympaattinen. Kun he ihmettelevät, miksi Jeesus on puhunut naisen kanssa, ja onko tämä saanut joltakin (naiselta?) ruokaa, suurin piirtein vastaava tilanne meidän kulttuurissamme olisi, että Jeesus olisi ollut kahdestaan naisen kanssa takahuoneessa, ja kun opetuslapset tulevat paikalle, nainen kiskoo hamettaan kuosiin ja Jeesus vetää vetskariaan kiinni. Eli opetuslasten epäuskoinen pöyristyminen ei oikein välity meidän aikaamme.

Sebulon kysyi, tekikö Jeesus oikein vai väärin tilanteessa, kun sanoi asiat, niin kuin ne olivat. Ensin täytyy todeta, että kysymys on anakronistinen: Jeesus toimi 30-luvun Palestiinalaisessa Lähi-idän kulttuurissa, eikä siihen ole ihan suoraviivaista soveltaa meidän 2000-luvun kysymyksiämme. Toiseksi, pointtina on se, että Jeesus ilmaisi naiselle olevansa profeetta, ja tietävän tämän elämästä yksityisasioita. Jos tätä haluaa soveltaa omaan elämäänsä, sen voi tehdä sellaisissa tilanteissa, kun saa kunnon profetioita ja tiedon sanoja toisen ihmisen elämästä. Siitä vain soveltamaan, siis.

Jos keskustelusta haluaa tehdä sovelluksia elämäänsä, Jeesuksen samuraimainen itsehillintä on aika lailla esikuvallista: toinen vaan kuittailee ja yrittää tahallaan ärsyttää, mutta Jeesus jatkaa rauhallista jutusteluaan toisesta välittämättä. Evankelioimistilanteissa ja muutenkin elämässä hyvinkin esikuvallista.

Johtopäätökset

Esitetyt kaksi (plus yksi) raamatunkohtaa eivät ole tulkittavissa niin, että niissä on jokaiselle uskovalle tarkoitettu malli siitä, miten tulisi tehdä. ”Tekikö Jeesus/Johannes oikein” on kysymys, johon voi sanoa ”tekivät”, mutta samalla siitä ei voi vetää suoraan sitä johtopäätöstä, että meidän tulisi tehdä samoin.

Tietysti erilaisilla feministisillä luennoilla voidaan ottaa kantaa siihen, onko teksteissä heijasteltu, naisten vapautta rajoittava yhteiskuntarakenne tavoiteltava. Kuitenkaan tekstien pointti ei ole siinä, että Jeesus olisi kannattanut tällaisia rakenteita, vaan itse asiassa sotii niitä vastaan suhteellisen avoimesti, eikä hyväksy esimerkiksi käyttäytymissääntöjä, jotka rajoittavat miehen ja naisen kanssakäymistä lähes hysteeriseksi varovaisuudeksi (vrt. Samaria-esimerkki).

Kommenttieni ei ole tarkoitus olla viimeinen sana asioista. Tulkintani voidaan kyseenalaistaa, ja tästä olen luonnollisesti kiitollinen. Kuitenkin suuremmat raamatuntulkinnalliset paraatit ja tämän kokoluokan eksegeettiset analyysit jätetään tulevaisuudessa Eksegeettiselle safarille.

--------

VIITTEET

[1] Hyvä ja maanläheinen kirja aiheesta on Gordon Fee & Douglas Stuart How to Read the Bible for All its Worth (Zondervan). Sama opus on tulollaan suomeksi nimellä Kirjojen kirja (Aikamedia, toinen, uudistettu painos), kunhan käännöstiimi saa sen valmiiksi.

[2] Tietysti naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden täyttä puuttumista voidaan pohtia esimerkiksi siitä näkökulmasta, että Juditin kirja esittää sankarittarensa sellaisena, että tämä päättää olla menemättä uudestaan naimisiin kenenkään kanssa miehensä kuoltua, vaikka häntä kuinka kosiskellaan; ks. Judit 16:22. Tämä siis sillä, että jos kulttuurissa oli tällaisia tarinoita, tapaus jollakin tavalla heijastelee ainakin mahdollista arvomaailmaa.

Jeesus, Johannes ja hengellisen väkivallan määritelmä: Vastaus 1/3

Blogin aloitusviestiin tuli keskustelujen lomassa suoraan kirjoittajille suunnattu kysymys. Vastaan kysymykseen mielelläni vähän tarkemmin, koska olisin muutenkin kirjoittanut jossakin vaiheessa aihealueesta. Tehdään se siis tässä.

Viittaan tässä Anonyymin kommenttiin, jonka inspiroituneena kirjoitan vastaukseni:

Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. [– –] Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä? 

Näillä kysymyksillä en pyri vähättelemään sitä, jos joku johtava hahmo herätysliikkeessä on tehnyt esim. johtamiseen liittyviä syntejä. Nekin ovat vääryyttä ja Jumala vihaan vääryyttä.

(Lue kommentti kokonaisuudessaan tästä) 

Anonyymi kysyy, mihin hengellisen väkivallan rajat tulisi vetää, ja mikä on meidän mielipiteemme asiasta. Vastaan tässä omasta puolestani; Matti (1, 2) ja Anna ovat kirjoittaneet jo omia pohdintojaan asiasta.

Jaottelen vastaukseni kolmeen osioon, koska muuten nämä postaukset paisuisivat niin pitkiksi, että kukaan ei jaksaisi näitä lukea. Ensimmäisessä eli tässä osiossa kehittelen jotain ajatuksia hengellisen väkivallan määrittelemisestä. Toisessa osassa tarjoan jotain alustavia ajatuksia kristityn suhteesta omaan yhteisöönsä ja ympäröivään yhteiskuntaan: mitä saa sanoa, vai saako mitään. Kolmannessa osiossa tarjoan jotain pohdintoja Anonyymin esille nostamiin raamatunkohtiin.

Mikä on hengellistä väkivaltaa?

Kuten Annakin viestissään jo ehti kommentoida, hengellisen väkivallan määritteleminen ei ole ollenkaan niin helppoa, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi. Tärkeää on myös huomata, että kaikki hengellinen vallankäyttö ei ole hengellistä väkivaltaa. Valta kuuluu oleellisena osana useimpiin uskonnollisiin järjestelmiin: Raamatun selittäjät, pastorit, papit, kulttijohtajat, vanhimmistoveljet, saarnaajat, shamaanit, profeetat ja akateemikot saavat eri järjestelmissä eri määriä valtaa: heidän sanaansa kuunnellaan, ja heidän mielipiteellään on painoarvoa. Normaali vallankäyttö ei ole itsessään väärin, paitsi ehkä anarkistien mielestä. Kuitenkin valta tarjoaa mahdollisuuksia väärinkäytölle.

Eri kirjoittajat tarjoavat erilaisia määritelmiä hengelliselle väkivallalle, mutta he myös kritisoivat toistensa määritelmiä (liian epämääräinen, liian kapea, liian laaja). En tee tässä syvällistä analyysiä siitä, mikä pohjimmiltaan on hengellisen väkivallan olemus, vaan annan joitakin työmääritelmiä, joita on tähän mennessä käytetty (tarkemmasta määrittelystä kiinnostuneita kehotan tutustumaan lähteluettelooni). Kukkula lainaa Juutisen (1989) gradun erästä määritelmää:

hengellinen väkivalta on ihmisoikeuksiin kuuluvan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden riistämistä tai rajoittamista tai henkilön henkistä alistamista uskontoon, sen normeihin vetoamalla (Juutinen 1989, 71, teoksessa Kukkula 2007, 13).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen työn väkivaltatyöryhmän mukaan

 “hengellinen väkivalta” voidaan katsoa sellaiseksi uskonnollissävytteiseksi käyttäytymiseksi, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Viljanen 1985, 29–31, teoksessa Kukkula 2007, 13.)

Kukkula (ja Nieminen) määrittelevät uskonnollisen painostuksen hengellisen väkivallan alalajiksi (huomaa, että määritelmä muistuttaa hyvin paljon edellistä):

”uskonnollinen painostus on sellaista uskonnollisesti perusteltua käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin tai vaatimuksin tai uskonnollisesti perusteltuja fyysisiä tai taloudellisia pakotteita käyttäen toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Nieminen 1990, 18–20 teoksessa Kukkula 2007, 14.)

Asiaa voidaan tarkastella myös muista suunnista; esimerkiksi Ruoho (2010, 7, 9–10) pohtii hengellisen väkivallan ja aivopesun suhdetta gradussaan.

Rajanvetoa

Hengellisen väkivallan määritelmässä on oltava tarkkana, että se ei ole liian laaja. Jos kaikki on hengellistä väkivaltaa, mikään ei ole hengellistä väkivaltaa. Toisin sanoin, jos termi on liian laajasti määritelty, se menettää merkityksensä, koska kaikki saadaan ympättyä sen alle.

Jotta harjoitettua painostusta voidaan kutsua uskonnolliseksi, on painostuksen myös liityttävä jollakin tavalla uskonnollisiin perusteluihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painostajan pitäisi itse tietoisesti ja suullisesti myöntää painostamisensa. (Nieminen 1990, 21, teoksessa Kukkula 2007, 15.)

Keskeistä on myös se, että hengelliseen väkivaltaan liittyy uskonnollinen motiivi tai tähän rinnastettavissa oleva uskonnollinen ulottuvuus. Uskonto on syynä väkivaltaan, tai se on väkivallan väline. Pappi, joka pahoinpitelee aviopuolisonsa, ei ole varsinaisesti hengellisen väkivallan harjoittaja, sillä hänen tekoonsa ei liity uskonnollista motiivia. Tekijän uskonnollisuus ei siis vielä riitä määrittelemään tekoa hengelliseksi väkivallaksi. Kyseinen tapaus muuttuisi hengelliseksi väkivallaksi, jos pappi kertoisi Jumalan kehottaneen häntä kyseiseen tekoon. (Sulander 2003, 8).

Sulanderin kommentti on tärkeä, koska se pakottaa meidät erottamaan eri väkivallan muodot, joita yhteisössä tapahtuu: kaikki ei ole suoraan hengellistä väkivaltaa. Seurakunnassa voi olla idiootteja, jotka tekevät muiden elämästä vaikeaa, mutta he eivät perustele toimintaansa hengellisesti; tällöin asian leimaaminen hengelliseksi väkivallaksi on yliammuttua. Rajanveto on myös hieman haasteellista, koska vääristynyt vallankäyttö ja väkivalta voivat saada jossakin vaiheessa uskonnollisen perustelun, ja näin tekoon tulee hengellisen väkivallan ulottuvuus. Esimerkiksi setämies, joka lestadiolaisessa yhteisössä käyttää hyväksi pikkulasta, ei vielä sellaisenaan harjoita hengellistä väkivaltaa; hengelliseksi väkivallan ulottuvuuden teko saa viimeistään siinä vaiheessa, kun lasta käsketään uskonnollisilla motiiveilla antamaan teko anteeksi, eli unohtamaan ja olemaan hiljaa. 

Subjektiivisuus hengellisessä väkivallassa

Anna viittasi siihen, että hengellinen väkivalta on usein koettua väkivaltaa: mikä toiselle on ihan normaalia, on toiselle maailmaa tuhoava kokemus. Esimerkiksi Kukkula lähestyy gradussaan ihmisten kokemuksia, jotka he määrittelevät hengelliseksi väkivallaksi.

On kuitenkin muistettava, että se mikä voi olla toiselle väkivaltaa, voi taas toiselle antaa määrätynlaista turvallisuuden tunnetta. Ihmiset, jotka kaipaavat tiukkoja auktoriteetteja, voivat kokea tiukkojen normien tuovan turvallisuutta, eivätkä koe niitä ollenkaan väkivaltaisina. (Jantunen & Pyykkönen 1983, 5.) Tämä tekee uskonnon niin positiivisten kuin negatiivistenkin piirteiden määrittelemisen ja tutkimisen varsin haasteelliseksi, koska ei ole yksiselitteistä määritelmää sille, miksi toiset kokevat eri uskonnon muodot ahdistavina ja painostavina, ja miksi toisille nämä samat muodot voivat olla elämää rikastuttavia. Kysymyksessä on aina subjektiivinen kokemus painostuksesta. Se, mikä toiselle luo ahdistusta, luo toiselle turvallisuutta. Tämän vuoksi tiukkojen mittausten tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta samalla myös haastavaa ja se asettaa tutkimukselle tietyt rajat. (Kukkula 2007, 2.)

Kuten edellä olevasta käsittelystä  huomataan, hengellisen väkivallan tyhjentävä määritelmä on ongelmallista. Samoin rajatapauksissa voi olla tärkeä muistaa, että asia on monimutkainen. Sulander jättää gradussaan hengellisen väkivallan määrittelyn pienesti auki: 

Tarkkaa rajaa sen välille, mikä on hengellistä väkivaltaa ja mikä ei, näyttää olevan vaikea vetää.
– – Tarkoitus ei tässä olekaan muodostaa mitään tarkkaa hengellisen väkivallan määrittelyä vaan antaa perustaa pohdinnalle. Kuva hengellisestä väkivallasta nousee lopulta vasta hengellistä väkivaltaa kokeneiden kuvauksista. (Sulander 2003, 8).

Eli mitä?

Hengellisen väkivallan tiukkarajainen määrittely ei ole helppoa. Edellä olleen keskustelun perustella voidaan kuitenkin sanoa, että hengellinen/uskonnollinen väkivalta on vallankäyttöä, joka (a) perustellaan uskonnollisin motiivein ja selityksin sekä (b) aiheuttaa henkistä, fyysistä tai muuta tuskaa objektilleen. Molempien ehtojen on täytyttävä, jotta toiminta olisi hengellistä väkivaltaa. 

Kokonaisuutta vaikeuttaa myös yllä ollut kommentti kokemusten subjektiivisuudesta. Tässä kohdassa määritelmät vaikeutuvat: ihmiset kokevat asiat hyvin eri tavalla. Menneillä kokemuksilla on erityisen suuri vaikutus: tasapainoisesta seurakunnasta kotoisin oleva (tai tasapainoinen ateisti) saattaa suhtautua lopun ajoilla pelottelevaan katusaarnaajaan lähinnä säälivästi tai huumorilla; sen sijaan lahkolapsuuden viettänyt saattaa tarvita kokemuksesta selviämiseen tukkupakkauksen Diapamia ja Dawkinsin kirjallisen tuotannon läpilukemisen. On siis tunnustettava, että toisista pieneltä tuntuvat asiat saattavat olla ratkaisevan ahdistavia toisille.

Tietysti oman lisänsä kokonaisuuteen tuovat mielensäpahoittajat, jotka itkevät kaikesta mahdollisesta:  kaikki on väärin ja hengellistä väkivaltaa, jos missään koskaan milloinkaan missään tilanteessa ikinä mainitaan uskonnosta. He pitävät perustavaa laatua olevana oikeutenaan olla koskaan törmäämättä ihmisiin, joilla on erilaisia uskonnollisia käsityksiä kuin heillä (tai joilla ylipäätään on uskonnollisia käsityksiä), ja nostavat kauhean älämölön joka kerta, kun joutuvat törmäämään tällaisiin tapauksiin. He tuntuvat olevan eniten pahoillaan siitä, että Euroopasta ei ole vieläkään saatu kitkettyä kaikkea uskonnollisuutta pois. Tiukka mielipiteeni on, että tällaisten ääritapausten ei tulisi antaa johta keskustelua aiheesta. Näin ollen hengellisen väkivallan määritelmän tulisi olla sellainen, että se on sensitiivinen ammattimaisille mielensäpahoittajille, joiden elämän päätehtävä on loukkaantua kaikesta ilman parempaa syytä. 

Kokoavasti vielä, että edellä olevan käsittelyn tarkoitus ei ole sanoa, että mitään hengellistä väkivaltaa ei ole, tai että suhtautuisin asiaan kevyesti. On olemassa räikeitä tapauksia, joissa ei voi muuta kuin huutaa "väkivaltaa!" ja tuomita teon. Tarkoitukseni on tuossa osoittaa, että termin määritelmä ei ole yksiselitteistä, ja että harmaa alue voi olla suurempi, kuin monet ehkä tahtovat uskoa. Tulkinnanvaraisuus tulee siis sisältymään osaan keskustelusta, joka koskee ihmisten kokemuksia hengellisestä painostuksesta ja väkivallasta.

KIRJALLISUUTTA

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan. Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro Gradu. Turku: Turun yliopisto. 

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta. Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Helsinki: Helsingin yliopisto. 

Sulander, M. 2003. Hengellä hakatut. Hengellisen väkivallan kokemus, kokemus yrityksestä päästä irti hengellisestä väkivallasta ja hengellistä väkivaltaa kärsineiden kokemukset autetuksi tulemisesta. Pro Gradu. Joensuu: Joensuun Yliopisto.

Kokemus on aina totta

En tiedä, että oliko meillä tämän blogin "perustajajäsenillä" mielessä kovinkaan tarkkaa kuvaa blogin tulevasta sisällöstä sitä aloittaessamme. Ainakin omalta osaltani olen valmis myöntämään, että en uhrannut kovinkaan paljoa aikaa etukäteissuunnitteluun. Niinpä siksi, että kommenttikeskustelu on tähän mennessä kallistunut enemmän tai vähemmän tuonne hengellisen väkivallan tai negatiivisten helluntaikokemusten suuntaan, ajattelin antaa virran viedä. Muutaman viimeisen vuoden aikana olen yleisemmin törmännyt moneen ihmiseen, joilla sekä on negatiivisia kokemuksi helluntailaisuudesta että ei ole paikkaa puhua niistä. Heillä ja meillä helluntaiseurakunnissa ei kai vielä(kään) oikein olla löydetty tapaa rakentavasti käsitellä uskomme tuottamia traumoja.

Kuten tuolla kommenteissa aiemmin jo mainittiinkin, niin keskustelut ex-helluntailaisten ja aktiivisten helluntailaisten välillä eivät aina ole menneet ihan ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla. Muiden ihanteellisten ideologioiden tavoin myös helluntailaisuus herättää voimakkaita tunteita, ja koska uskonnossa ollaan mukana niin syvästi koko ihmisyydellä, on luonnollista reagoida samassa mittakaavassa. Keskustelemisessa tai reagoimisessa ei varmastikaan sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos minä saisin muuttaa yhden asian tuossa keskustelussa, niin haluaisin kaikkien omaksuvan saman lähtökohdan suhteessa ihmisten kokemuksiin. Nimittäin sen, että yksilöihmisen kokemus on aina totta.

Minua aina toisiaan hämmästyttää se, että miten me näennäisen samanlaiset ihmiset voimme kokea saman tilanteen niin monella erilaisella tavalla. Siinä missä joku on voinut kokea jonkun helluntailaisen Pyhän Hengen, Sanan, ylistyksen, yhteyden ja rukouksen illan väkevästi siunaavana, niin toinen on lähtenyt puolivälissä koko touhusta syvästi ahdistuneena. Yhden hengellisyyttä aidosti hoitaa Joyce Meyer, erämaaisät, Sateet lähetä-illat, Leo Meller tai psykoanalyyttinen teoria, kun taas toinen aivan yhtä aidosti kokee juuri päinvastoin. Eikä näistä kokemuksista mitään voi minusta sanoa vääräksi, sillä eivät ihmisen tunteet sinänsäkään ole oikeita tai vääriä. Tunteet ja kokemukset pikemminkin vain tulevat ja ovat, eikä kukaan toinen ihminen voi sanoa toiselle, että tuntiessasi niin tai näin, tunnet ja koet väärin.

Tämä lähtökohta ei kuitenkaan minusta kumoa sitä, että yksilön kokemukset ovat subjektiivisia. Jos koet transsinomaiset ylistyshetket tai parannussaarnat ahdistavana, ei kukaan toinen voi sanoa sinulle, että koet väärin, mutta et myöskään sinä voi sanoa sille toiselle, että se sinun oma tapasi kokea on ainoa oikea. Siitäkin huolimatta, että ihmiselle tuntuu olevan melkoisen haastavaa ymmärtää ja hyväksyä, että toinen samanlainen ihminen voi kokea saman asian aivan toisella tavalla.

Mutta entä mitä tällaisesta kokemusten moninaisuuden lähtökohdasta voi sanoa helluntailaisuudesta itsestään? Varmaan ainakin sen melko kliseisen lopputuleman, että helluntailaisuudessakin on monta puolta, ja parhain kuva helluntailaisuudesta itsestään voidaan löytää näitä kaikkia kuuntelemalla.