Helluntaifeminismiä #1

Olen ollut suuren osan elämästäni sitä mieltä, että keskustelu feminismistä on vähintäänkin ikävystyttävää ellei jopa tarpeetonta. Oikeuksistaan vikisevät suomalaisnaiset ovat tuntuneet huomionhakuisilta inisijöitä, ja minä itse olen monessa kohtaa kokenut olevani oikeastaan miehiä onnellisemmassa asemassa. En kuitenkaan tiedä, onko viimeisinä vuosina ajatuksiini kavalasti hiipinyt Tampereen yliopiston naistutkimuksen henki vai mikä, mutta tämänhetkinen minäni on hiljalleen alkanut kiinnostua feminismistä.

Yliopistomaailman feministisen teorian lisäksi heränneen kiinnostukseni taustalla on vaikuttanut myös sen tajuaminen, että ihmisen ajatteluun ja nykyiseen toimintaan monessa kohtaa tuntuu vaikuttavan se tausta, josta itse kukin meistä tulee. Lapsuuteni ja nuoruuteni keskisuomalaisessa maaseutuelämässä kun ajatus feminismistä olisi tuntunut kovin kummalliselta. Ehkä traditionaalisen yhteiskunnan rakenteet olivat siellä säilyttäneet sukupuoliroolit vielä niin vankkumattomassa status quo:ssa, että olisi ollut suorastaan omituista, jos joku siellä olisi alkanut pohtia naisten oikeuksia tai naiseutta maskuliinisen hegemonian puristamana sosiaalisena konstruktiona. Teoriat feminismin aalloista tai naiseudesta kulttuurisena valtarakenteena tuntuvat mieletön maailmassa, jossa Shellin baariin kokoontuvat samat ukot joka aamu ryystämään kahviaan vaimolauman juorutessa Salen eteisessä. Aamulypsylle, heinätöihin tai kyläyhdistyksen aktiiviksi on päässyt siinä maailmassa aivan sukupuolesta riippumatta, ja toisaalta traditionaaliset ja kyseenalaistamattomat sukupuolisuuden tekemät jaot näkyvät yhä helluntaiseurakunnassa siinä, että vanhat ihmiset ohjautuvat edelleen istumaan veljet vasemmalle ja sisaret oikealle.

Oman kokemukseni (ja muutaman vähän enemmän varteenotettavan teoreetikon) mukaan feminismi on jollakin tavoin kytköksissä ns. moderniin aikaan. Aikaan, jossa traditionaalisiksi kutsumamme yhteiskunnan perusrakenteet ovat alkaneet murtua. Laajemmin voitaisiin puhua valistukseksi kutsutusta saumasta ajattelun historiassa, Suomen mittakaavassa ehkä kaupungistumiseksi nimetystä (meillä ehkä) 1960-luvulla alkaneesta muutoksesta. Kummassakin olosuhteet, merkitykset ja olemisen järjestykset jotenkin muuttuivat, ja tämän muutoksen lopputulemana löysimme itsemme uudenlaisesta tilanteesta, jossa vanhan mallin selitysvoima ei enää riittänyt integroimaan kaikkea elämää tyydyttävästi sisäänsä. Vallinneet uskomukset ja käytännöt joutuivat kyseenalaiseksi, uudenlainen ajattelutapa teki joistain vanhoista tavoista käsittämättömiä ja muutos synnytti uudenlaisia elämän ja olemisen tapoja. Feminismi ja vanhan traditionaalisen murtuminen "moderniksi" moniarvoiseksi kuuluvat siis jotenkin yhteen.

Jotkut tahot suomalaisessa 2010-luvun helluntailaisuudessa saattaisivat väittää, että osana yhteiskuntaa myös me elämme jonkinlaisia muutoksen aikoja. Samalla tavoin kuin yhteiskunta myös helluntailaisuus on moniarvoistunut eikä -50-luvun helluntailaisuus enää riitä tarjoamaan vastauksia kaikkiin nykyajan kysymyksiin. Ja yhtenä muutoksenalaisena asiana taitaa olla myös (helluntailainen) naiseus.
Joten ehkä feminismin pitäisi hiukan alkaa kiinnostaa.