Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Vetoavia piirteitä (Osa 2/3)

Harvalla helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän positiivisia puolia.

Edellinen postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa, ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä sisällä.

Tämä viesti käy läpi niitä piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin. Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen asiantuntija Emil Anton, joka pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä uutisia.

YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT

Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Esteistä ja hidasteista (Osa 1/3)

Karismaattisissa piireissä on viime aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös helluntailaisuudessa.

Helluntailaisuudella näyttää olevan vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?

Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.

Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on kohta 28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman osan tekstistä.

Pasifismi ja väkivallan oikeutus: tulisiko ”likainen työ” jättää muiden kuin kristittyjen vastuulle?

HSU feat. Tuomas Havukainen

(Tämä kirjoitus on ensimmäinen tuotos siinä vierailevien kirjoittajien postauksien sarjassa, jossa aiomme pyytää erilaisia helluntailaisesta symboliuniversumista kiinnostuneita olioita kontribuoimaan blogiimme. Tuomaksen esittelyn löydät tekstin lopusta.)

Sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta ja esivallan roolista turvallisuuden ylläpitäjänä käydään ajoittain keskustelua kristillisissä piireissä. Ukrainan kriisi on viime viikkoina kiihdyttänyt puolustuspoliittista keskustelua, ja Venäjän Krimillä harjoittaman toiminnan mahdollisia vaikutuksia Suomen turvallisuustilanteeseen on arvuuteltu myös kristittyjen keskuudessa. Voimakkaimmat äänenpainot ovat ennustaneet jopa suurvaltojen paluuta kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun, jolloin Suomi luettaisiin jälleen osaksi itänaapurinsa etupiiriä. Joidenkin helluntailaistenkin Facebook-aikajanoilla on käyty mielipiteiden vaihtoa siitä, mitä Ukrainan kriisi tarkoittaa Suomen kannalta. Lähtökohtana keskusteluissa on useimmiten ollut, että puolustuskykyä tulee kehittää ja pitää yllä, jotta tarpeen vaatiessa maata voidaan puolustaa aseellisesti.

Kasvissyöjäuskovainen

Olin tässä jokunen aika sitten lounastamassa muuan opiskelijakaverini kanssa. Koska olimme juuri tulleet mielenkiintoiselta luennolta ja istuimme yliopiston ruokalassa fiksun näköisinä, niin sivistyneitä ihmisiä leikkiäksemme keskustelunaiheemme liikkuivat paljolti yhteiskunnassa, politiikassa ja niiden keskinäisessä suhteessa. Jotenkin päädyimme juttelussamme pohtimaan itsellemme vieraita poliittisia ajatuksia, ja tuo ystäväni niin monen muun opiskelijatoverini tavoin kertoi, että Kristillisdemokraattinen puolue on hänelle ideologiselta maailmaltaan todella käsittämätön. Vaikka en itse koe välttämättä kovinkaan vahvasti samaistuvani KD:hen, niin jotenkin vaikeasti mutisin jotain siitä, kuinka tulen kristillisestä taustasta ja sitä vasten kyllä tavallaan ymmärrän ilmiöiden tasolla montakin asiaa KD:n politiikassa.

En ole omassa elämässäni todellakaan mitenkään aktiivinen helluntailaisuudesta tai kristillisyydestä todistaja vaan pikemminkin suoranaisesti pelkään

Henkilöhistoriani kastealtaan ääreltä – matkaraportti, suunsoittoa ja tulevaisuudensuunnitelmia

JOHDANTO

Edellisissä kirjoituksissani olen pohtinut kastetta teknisestä näkökulmasta. Olen myös avannut luterilaisten ja helluntailaisten kastekeskustelua, sen taustalla vaikuttavia käsityksiä (osa 1), avannut luterilais-helluntailaista kastedialogia (osa 2) ja kirjoittanut kriittissävytteisen tekstin helluntailaisen kasteen olemuksesta (osa 3) . Kuitenkaan kirjoittaja ei ole koskaan täysin tyhjiössä tutkimansa ilmiön suhteen. Myös minulla ja kasteella on yhteinen historia.

Turinoin ja tarinoin tässä oman henkilökohtaisen historiani, jota varten joudun avautumaan omasta seurakuntahistoriastani myös melkoisia pätkiä. Tervetuloa, kaikki tirkistelynhaluiset, tässä on elämäni! Tämä teksti ei ole niinkään teknistä analyysiä helluntailaisuudesta tai sen ilmiöistä, vaan matkaraportti. Tämä olkoon henkilökohtainen välitilinpäätös, kreikkalaisen teatterin draama (jossa kaikki kuolevat) ja katharsis. Tunnustan, olisin halunnut tässä revitellä vähän enemmän, mutta käske sinä nyt analyytikkoa repimään jotain, niin korkeintaan omat housunsa saa ratki jossakin älyllisessä spagaatissa. Kirjoitan siis pientä analyysiä myös itsestäni, kun näen aiheelliseksi.

LUTERILAIS-HERÄTYSKRISTILLINEN ALKULÄHTÖKOHTA

Synnyin perheeseen, jossa vanhemmat olivat luterilaisia kristittyjä. Isäni oli seurakunnan diakoniatyötekijä, ja äitini oli muuten vain mukana kaikessa. Vanhempani olivat kallellaan yhteiskristilliseen viidesläisyyteen. Kansanlähetyksen herätyskristilliset painotukset tuntuivat siis kotona kovin kotoisilta.

Herätyskristillisessä luterilaisuudessa kasteen funktio on aina vähän epämääräinen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kaste hahmottuu pelastuksen hetkenä; samoin uskonratkaisua pidetään käytännössä mahdottomana. Kuitenkin herätyskristillinen luterilaisuus tarjoaa mahdollisuuden uskoratkaisuun, joten kasteen funktio hämärtyy.

Koska vanhempani uskoivat uskoontulon mahdollisuuteen (ja olivat itse kokeneet sen), ei ole yllättävää, että vanhempani eivät uskoneet kasteesta sillä tavalla, miten kirkon virallinen oppi opetti. Kuitenkin he kastoivat meidät lapset, koska he ajattelivat, että näin on hyvä juttu. Heidän kirkon oppinsa kritisointi ei johtanut siihen, että he olisivat boikotoineet kastekäytäntöä (mikä olisi ollut kirkon työntekijälle luonnollisesti melko vaikeaa).

Vanhempani olivat lähtökohtaisen nihkeitä puhumaan kahdesta

Miksi sinusta tuli sinä, Rory Gilmore?

Minä pidän valtavasti tv-sarjasta Gilmoren tytöt.

Tuossa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa sarjassa seurataan Lorelai Gilmoren ja tämän teini-ikäisen Rory-tyttären elämää ala- ja ylämäkineen. Sympaattiset Gilmoren tytöt ovat kotoisuutensa lisäksi tunnettuja myös sarkastisesta, nokkelasta ja nopeatempoisesta dialogista, jossa vilisee nautittavia viittauksia amerikkalaiseen populaarikulttuuriin. Ja Gilmoren tyttöjä kehuessa vähintään yksi lause on omistettava Lorelain ja Roryn kotikaupungissa asuvalle Kirkille, joka on yksi loistavimmista sarjojen sivuhahmoista ikinä!

2000-luvun alun Rory

       

Ehkä kai osittain siksi, että

Helluntailainen kastenäkemys – Pieni vedetön ruumiinavaus

Johdanto

Tässä kirjoituksessani tarkoituksenani on avata hieman helluntailaista kastekäsitystä; erityisen paljon kiinnitän huomiota siihen, mikä kaste helluntailaisesta näkökulmasta on, ja mitä siinä tapahtuu. Tämä on kastesarjani kolmas osa; ensimmäinen osa käsitteli luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla vaikuttavia teologisia näkemyksiä, ja toinen osa käsitteli tarkemmin sitä keskustelua, jota luterilaiset ja helluntailaiset käyvät keskenään.

Edelleen joudun muistuttamaan, että tämä ei ole raamattutunti kasteesta eikä lopussa ole linkkiä Tampereen helluntaiseurakunnan nettisivuille, että voisit käydä kastamassa itsesi (tai Luther-säätiön sivuille, jossa voisit virtuaalisesti esittää katumuksesi mahdollisen uudelleenkasteesi johdosta). Tämä ei myöskään ole erityisen sosiologinen kirjoitus, vaikka käsittelen vähän tiedon sosiologiaa ja näkemysten rakentumista tässä sivussa. Tämä on eniten katsaus helluntailaiseen kasteteologiaan ja sen sisäiseen johdonmukaisuuteen. Toisaalta pidän tätä mielenkiintoisena keissinä myös sosiaalisesti, koska tämä toisaalta avaa opillisten käsitysten syntyä ja toisaalta sitä, millaisia käsityksiä eri tilanteissa syntyy.

Helluntailaiselle lukijalle joudun muistuttamaan, että en tässä kritisoi kenenkään henkilökohtaisia motiiveja mennä kasteelle, enkä heidän vilpitöntä haluaan miellyttää Jumalaa, kun he ovat kasteen ottaneet. Tarkoitukseni on lähinnä avata sitä, miten asiasta ajatellaan, ja sen jälkeen pohtia, muodostuuko näistä ajatuksista johdonmukaisia kokonaisuuksia.

HELLUNTAILAINEN KASTE

Millainen kaste?

Helluntailainen kastenäkemys on suhteellisen ehdoton siinä, että kaste voidaan ottaa vasta sen jälkeen, kun ihminen on tullut uskoon, ja tämä kaste toimitetaan upottamalla henkilö kokonaan veteen ja sen jälkeen tempaisemalla hänet sieltä takaisin pinnalle. Kasteessa on mukana kastaja ja kastettava, jotka ovat yleensä molemmat pukeutuneet valkoiseen pukuun. Kaste suoritetaan usein ”Jeesuksen nimessä” ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. (Tämä johtuu siitä, että siinä pyritään yhdistämään kaksi raamatun esikuvaa: toisaalta kaste Jeesuksen nimessä – ks. Apostolien teot – ja kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ks. Matteuksen evankeliumin lopun Lähetyskäsky.) Kaste toimitetaan useimmiten seurakunnan sunnuntaikokouksessa, mutta myös muita mahdollisuuksia löytyy (esimerkiksi kasteet fifteen-leireillä).