Kun luterilainen ja helluntailainen keskustelevat kasteesta (Osa 2/2) – Argumenttien arviointia

Kastekeskustelut ovat usein tavallista värikkäämpää teologista dialogia. Niihin sisältyy joskus ihan perusargumentaation lisäksi hikeä, verta, kyyneliä ja toisen manaamista kasteen hautaan. Ongelma keskustelussa ei ole siinä, etten minä ole oikeassa ja esittäisi kantaani vakuuttavasti; ongelma on siinä, että toi toinen ei tajua mistään mitään eivätkä hänen kommenttinsa liity mihinkään. Väkisinkin sellainen kiukuttaa, kun toinen ei vain näe sitä valoa, joka minusta loistaa.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle kirjoitukselleni, jossa käsittelin yleisesti luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla olevia eroja. Tässä kirjoituksessa arvioin tältä pohjalta sitä keskustelua, jota luterilaisen ja helluntailaisen kastekäsityksen edustajat käyvät keskenään. Jotta tämän viestin kommenteista saisi kunnolla kiinni, suosittelen tutustumaan edelliseen postaukseen ennen tämän lukemista. (Tämä ja edellinen postaus olivat alun perin yksi kokonaisuus, mutta jouduin jakamaan tekstini kahtia, koska tämä olisi ollut yksinkertaisesti aivan liian pitkä – kuten käytännössä kaikki muutkin tekstini.)

Käsittelen tässä kastekeskustelujen argumentteja muutamasta eri näkökulmasta. Toisaalta yritän pohtia, kuinka oleellista tietyistä asiakokonaisuuksista puhuminen on keskustelun kannalta: kuinka oleellista on puhua joistakin asioista, kun yritetään saada toinen ymmärtämään omaa kantaa. Kuitenkin pääasiassa käsittelen sitä, miten vakuuttavia tietyt argumentit ovat toisen näkemyksen edustajille, ja kuinka kannattavaa niistä on vääntää.

HUOM! Tässäkään tekstissä en pyri argumentoimaan jonkun käsityksen paremmuutta tai huonommuutta, vaan yritän arvioida niitä argumentteja, joita keskustelussa käytetään. Tässä on pyrkimys ymmärtää eri näkemyksiä; samoin tarkoitus on ymmärtää niiden kuulasuihkujen rakennetta, jotka sinkoilevat taistelukentällä. Käsittelen tässä osiossa yleisiä asioita, joista kastekeskustelussa taistellaan, ja samoin asioita, joista ehkä pitäisi taistella.

KESKUSTELUNAIHEISTA JA ARGUMENTEISTA

Kun luterilainen ja helluntailainen keskustelevat kasteesta (Osa 1/2) – Taustakäsityksistä

Kaste on ihmeellinen asia. Tarvitaan vain kastettava, kastaja ja vettä, ja saadaan aikaan täysin vertaansa vailla oleva riidanaihe. Ainekset ovat yksinkertaiset, mutta jälki voi joskus olla rumaa.

Suomessa vapaat suunnat ja luterilainen kirkko ovat käyneet sivistynyttä dialogia jo monta vuotta tähän mennessä eri aihealueiden tiimoilta. Kuitenkin ruohonjuuritasolla helluntailaisen ja luterilaisen kastedialogi voi joku ajautua hyvin lämpöisille kierroksille. Taistelua voidaan käydä sanaisin sapelein ja seipäin aina vereslihalle asti, vaikka taistelun kohteena oleva kostea asia vaikuttaa hyvin pieneltä. Suomessa kaste on ehdottomasti niiden asioiden joukossa, joista puhumalla saa pyhän sodan aikaan.

Eri maissa on vaihtelua sen suhteen, millä saa riideltyä uskonveljien (ja -sisarten) kanssa. Suomessa en ole nähnyt yhtään taistelua tuhatvuotisesta valtakunnasta, mutta käsittääkseni (ainakin jos David Pawsonia on tässä asiassa uskominen) Brittien suunnilla asiasta taistellaan enemmän. Käsitys ylöstempauksesta voi olla kyllä jo sellainen asia, josta Suomessakin saa lämpöä päälle ja verta parketille.

Yksi suurista ongelmista keskustelussa on mielestäni se, että osapuolet eivät aidosti ymmärrä, mistä toinen puoli puhuu. Näin ollen kastekeskustelu on monesti aktiivista ohihuitomista ja olkinukkejen raastamista; tämä on hyvin kaukana toisen näkemyksen perinpohjaisesta käsittelemisestä. Pyrin tässä kirjoituksessani hahmottelemaan ensin luterilaista ja helluntailaista näkemystä muutaman eri tekijän kautta (käsitys perisynnistä, käsitys pelastuksesta ja uskoontulosta, käsitys vapaasta tahdosta). Tekstin jatko-osassa pyrin tarjoamaan muutamia kommentteja tilanteisiin, joissa eri näkemysten kannattajat keskustelevat kastekannoistaan, ja arvioimaan tiettyjen argumenttien käyttöä tämän kirjoituksen valossa.

HUOM! Tämä ei ole raamatuntulkinnallinen teksti enkä yritä tässä argumentoida kumpaakaan kantaa. Tästä syystä en juurikaan lainaile raamatunjakeita eri näkemyksien tueksi. Oleellista tässä tekstissä ei ole, kummassa juoksuhaudassa ollaan oikeassa, vaan tarkoitus on ymmärtää, mitä eri poteroissa ajatellaan, ja miksi.

Pieniä taustahuomioita hajonnasta

Perustele!

 Arvelen, että yksi melkoisen varma merkki vanhenemista tai ainakin sen kaikista teini-ikäisimmän nuoruuden ohittamisesta on se, kun löytää itsensä lievän hämmennyksen vallassa pohtimasta nykynuorison ominaispiirteitä. Omaan kuluneeseen viikkooni on sisältänyt paljon keskimääräistä enemmän teini-ikäisten todellisuudessa elämistä ja järkytyksekseni tämän viikon jälkeen on pakko myöntää, että tuossa -90-luvulla syntyneessä sukupolvessa on jotain erilaista. Vaikka tässä vaiheessa olisikin suuri kiusaus alkaa nostalgisesti muistelemaan oman teini-ikäni aikaa ennen facebookia, älypuhelimia ja täydellisen käsittämättömiä puhekieleen sisällytettyjä englanninkielisiä lyhenteitä, haluan kuitenkin tarttua yhteen todella kiintoisaan erilaisuuteen: nimittäin auktoriteettisuhteeseen.

Arvelen, että yksi yleisin mutu-pohjainen yleistys nykynuorten auktoriteettisuhteesta totetaa melko yksioikoisesti, että nykynuoret eivät edellisten sukupolvien tavoin kunnioita auktoriteetteja. Nykynuori ei bussissa anna paikkaansa mummolla, nykynuori ei sisätiloissa riisu pipoaan ja nykynuori ei koulussa

Jumalan kohtaaminen – Ylistys tilana ja kokemuksena, ei musiikkina

Ylistysmusiikki on tullut jäädäkseen. Jos se oli aikanaan pienempi ilmiö, ja Lauri K. Ahonen saattoi 90-luvulla paheksua sitä epäterveenä ja harhaoppisena liikehdintänä Helluntaiherätyksen historiassaan (Päivä, 1994, ss. 356-362), mutta nyt ylistysmusiikki on nuortenkokousten valtavirtaa. Hengellisen laulukirjat ovat kadonneet nuorten mielistä mustavalkoiseen aikaan, kun väki veisaa Hillsong-käännöksiä, Petrus Ahosta ja kaikkea mahdollista muuta. Valtavirtaistumisen näkee myös Juhannuskonferenssissa: aikaisemmin ylistysmusiikki oli keskitetty ylistystelttaan, mutta nyt ylistysmusiikkia riittää käytännössä jokaisessa kokouksessa, ja ylistysteltasta on tehty ylistys- ja teemateltta.

Ylistyskään ei ole ensimmäisessä sukupolvessaan: omassa nuoruudessani lauletut ylistyslaulut ovat lähinnä setin nostalgiaosastoa, jolla saadaan ne vajaa kolmikymppiset laulamaan mukana ääni väpättäen. Muu setti täytetään lauluilla, jotka ovat nähneet päivänvalon pitkällä 2000-luvun puolella, ja joiden tekijöiden nimet eivät sano minulle enää mitään.

Ajoittain niin RV:n palstoilla (lue: mielipidepalstalla), netin keskustelufoorumeilla ja Facebookissa käydään kovaa taistelua siitä, mikä on oikeaa musiikkia seurakunnassa. Ylistyslauluja syytetään siitä, että laulu ei voi olla erityisen rakentava sisällöltään, jos koko ajatus on laulaa kolmesataa kertaa peräkkäin "pyhä pyhä pyhä". Samoin ylistyslauluja syytetään pinnallisuudesta, ja ne asetetaan vastakkain vanhojen virsien juurevuuden ja syvällisyyden kanssa. Ylistyslaulujen puolustajat taas kampanjoivat ylistyskulttuurin puolesta, koska heidän mukaansa laulut johtavat Jumalan kohtaamiseen. Tähän kuitenkin toiset vastaavat, että koko ilmiössä on kyse sielullisesta hötöstä, jossa ei ole Jumalaa löydettävissä. Mikä on siis totuus?

Käsittelen tässä kirjoituksessani ylistystä ensin siitä näkökulmasta, että sitä ei pidä arvioida oikeastaan ollenkaan musiikkina, vaan täysin toisenlaisena ilmiönä, jonka tarkoitus on muodostaa tila Jumalan kohtaamiselle. Tämän lisäksi käsittelen tähän tilan luomiseen liittyviä haasteita ja kokemuksellisten tekniikoiden tarjoamia haasteita.

(Tämä teksti sisältää pohdintaa, joka ei malta pysyä aivan puhtaan teoreettisen pyörittelyn rajoissa. Käsittelen tässä ylistystä näkökulmasta, joka pitää mahdollisena sitä, että ihminen voi olla kontaktissa Jumalan kanssa. Kylmäsorminen sosiologinen analyysi olkoon siis vähän toisennäköistä kuin oppikirjoissa.)

Mitä ylistysmusiikki on?

Suurimmat ylistyspuritaanit ovat jo tuominneet tekstini erämaahan tässä vaiheessa, koska olen tähän asti puhunut ylistysmusiikista ylimalkaisesti eräänlaisena tyylilajina. Monet pitävät äärimmäisenä tärkeänä määritelmää, että ylistysmusiikki ei ole tyylilaji, vaan se määrittyy laulujen sanoman mukaan: kun teksti on Jumalaa ylistävä, laulu on ylistyslaulu.

Ylistyslaulut voidaan jakaa vielä useampiin alaluokkiin. Joku voisi vielä täsmentää, että ylistyslaulut jaetaan ylistyslauluihin, rukouslauluihin ja palvontalauluihin. Tässä jaottelussa ylistyslaulut ovat sellaisia, joissa keskitytään Jumalan eri ominaisuuksien ylistämiseen ja kehumiseen, rukouslaulut ovat ylipäätään pyyntöjä ja rukouksia Jumalalle, ja palvontalaulut ovat lauluja, joissa on henkilökohtaista puhetta Jumalalle. Eli kun laulan "niin suuri Hän on, laulakaa: niin suuri Hän on!" laulan ylistyslaulua, "valtaa sydän Suomen" on rukouslaulua, ja "Sun läsnäolossas mun sydän huokaisee" on palvontalaulua. Kokonaisuutta monimutkaistaa se, että monissa lauluissa kaikki elementit sekoittuivat, joten jaottelu on ajoittain suuntaa-antava.

Kuitenkin on vaikea kiistää sitä, että ylistämiseen liitetään myös nykyinen pop- ja rock-musiikkityyli. Ei siis ole täysin satua, että ylistys on osaltaan myös musiikkityyli. Jos ylistysbändi soittaa haitarimusiikkia tai HC-örinää, kulmakarvat kyllä kohoavat; toisaalta vain jonkun verran tavallisesta poikkeava musiikki ei vaikuta niin voimakkaasti. Jos ylistyssetissä on mukana haitari, jos yhdessä biisissä räpätään tai jos synalla soitetaan harmonisessa mollissa itämaisen suuntaisia melodioita, tämä tuskin saa kenenkään ylistystä juuttumaan kurkkuun.Tämä ei yllätä: ylistysmusiikki on lähellä normaalia listamusiikkia soitin- ja sovitusvalintoineen. Tuttuus on turvallista, ja kukaan ei kiinnitä liikaa huomiota musiikkiin. Jos taas musiikki poikkeaa hyvin paljon totutusta, väki keskittyy musiikkiin huomattavasti enemmän kuin itse ylistämiseen.

Ylistys vs. musiikki? Ylistys tilana

Ylistysmusiikista puhutaan ajoittain tavalla, joka vihjaa, että siinä on kyse aivan muustakin kuin musiikista – kuten tein edellisen kappaleen lopussa. Jos ylistyslaulu on vaikea, ihmiset valittavat, että sen aikana on vaikea keskittyä "ylistämiseen". Samoin "ylistäminen" voi häiriintyä, jos särökitara on liian kovalla (voiko se olla?;), jos sävellaji on liian korkea, jos ylistyksen johtaja keskittyy vain esiintymään, jos laulajilla on liian pienet vaatteet yllään, jos melodiat kiemurtelevat kuin Alppien vuoristopolut, jos säkeistöjä ja muistettavaa on liikaa, jos soittajat mokailevat, tai jos edessä oleva ylistäjä tarvitsisi deodoranttia. Mitä tämä ylistäminen sitten on, jos se ei ole laulamista? Eikö osallistuminen ja laulaminen ole mahdollista, vaikka sähkökitara kuinka ulvoisi (vieruskaverin hienhajuun voi toki tukehtua, ja tämä haittaa laulamista)? Ylistämisessä ei ole ensisijaisesti kyse laulamisesta: siinä on kyse siitä, että kohdataan Jumalaa ylistyksen kautta.

Ehkä suuri osa ylistyssodista (ylistys vs. "oikeat laulut") Itse käsitän, että ylistyslaulut ovat pohjimmiltaan tila. Tällä en tarkoita, että ylistyslaulut olisivat joku mielentila, joka ensisijaisesti pyritään saavuttamaan; tarkoitan tilalla samaa, mitä englannin kielen sana "space" tarkoittaa (vastoin sanan "state" merkitystä). Ylistysmusiikin ja kaiken ylistykseen liittyvän päämäärä on luoda tila, jossa ihminen voi kohdata Jumalan. Se ei ole ensisijaisesti musiikkia tai kuunneltavaksi tarkoitettua; sen tarkoitus on jäädä lopulta sivuosaan ja taustalle, jotta ihmiset voivat sen kautta päästä yhteyteen Jumalan kanssa.

Jos käytetään reipasta kuvakieltä, ylistyksen tarkoitus on luoda soitosta, äänestä, osallistumisesta, eleistä ja sanoista massaa. Tämä massa ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan tämä massa pyrkii luomaan itseensä tyhjän tilan ja areenan. Ylistyksen tarkoitus on se, että ylistäjä pääsee uimaan muodostuneen massan läpi tähän tyhjään tilaan, jossa hän ei ole enää ollenkaan kiinnostunut massasta, äänistä, ympärillä tapahtuvista asioista tai siitä, haisevatko hänen kainalonsa; hän tulee tähän tilaan kohtaamaan Jumalan. Ylistyksessä perusajatus on se, että kun ihminen luo olosuhteet Jumalan kohtaamiselle, Jumala on jo tuossa muodostuneessa tilassa kohtaamassa ihmisen.

Jumalan kohtaaminen

Mikä on se "kohtaaminen", jota etsitään, ja mitä tarkoittaa "Jumalan kohtaaminen"? Tässä vaiheessa kirjaimiin ja lauserakenteisiin sidottu teologia alkaa käydä vaivaantuneen hiljaiseksi, ja mystiikka alkaa puhua. Jumalan kohtaaminen on toisaalta mystinen kokemus, jossa ihminen kokee olevansa Jumalan läheisyydessä; se on kokemus siitä, että Jumala on läsnä. Toisaalta se on enemmän; se on myös kommunikointia Jumalan kanssa. Ihminen voi kokea, että hän voi puhua Jumalalle hyvin suoraan, ja tuntee Jumalan kuuntelevan. Kuitenkin kaikkein eniten tuo "kohtaaminen" on jotain mystistä: ihminen on Jumalan lähellä, ja Jumala tekee jotain, vaikuttaa jollakin mystisellä tasolla ihmiseen. Jumalan kohtaamista ei voi siis redusoida pelkästään tunnekokemukseen, vaan se on suurempi kokemuskokonaisuus, jolla odotetaan olevan vaikutuksia ihmisen elämässä: iloa, rauhaa, vapautumista

Kun perinteinen ylistäjä siis lähtee osallistumaan ylistykseen, hänen ensisijainen tarkoituksensa ei ole osallistua lauluun mahdollisimman hyvin tai seurata bändin soittamaa musiikkia mahdollisimman analyyttisesti. Hänen tarkoituksensa on musiikin ja kaiken tilanteessa olevan läpi löytää se tila, jossa hän kohtaa Jumalan.

Jos ylistyslauluja laulaa kuin mitä tahansa muita lauluja, niistä tuskin saa kovinkaan paljon irti (toki jotkut ovat varsin kauniita; Hillsongin Emmanuel – yksi niistä monista, se nätein – jaksaa edelleen viehättää minua). Ylistyslaulujen laulamiseen kuuluu usein oleellisena osana tämä Jumalan kohtaamisen tilan etsintä; laulut koetaan osittain rukouksena. Jos niitä käytetään pelkästään lauluina, niiden koko funktio lässähtää: kuka haluaa laulaa laulua, jossa on säkeistö ja kertosäe, joissa sanotaan sama asia viiteentoista kertaan?

Ylistyksen uusi määritelmä ja ylistyssodat

Kun ylistysmusiikki ymmärretään omalla tavallaan, keskustelu ylistyslauluista muuttuu väkisin. Jos niitä verrataan vaikka virsien monipuoliseen teologiaan ja elämää lähellä oleviin sanoituksiin, ylistyslaulut jäävät helposti yksipuolisiksi (on vaikeaa keksiä joka kerta kauhean tuoreella tavalla sitä, mikä on kirjoitettu ja laulettu jo sataantuhanteen kertaan). Tämä ei kuitenkaan ole ongelma: tekstit toimivat lauluissa suuntaviittoina ja ponnahduslautoina, eivät itsetarkoituksellisina tekijöinä.

Ylistyslauluja ja ylistyshetkiä tulisi verrata mieluummin rukoushetkiin kuin laulutuokioihin. Jos haluaa pitää hyvän lauluhetken, on mielekästä valita lauluja, joissa on jotain laulamista, ja joissa sanoitukset sisältävät tarinoita ja ovat teologisesti monipuolisempia. Samoin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota soitinosuuksiin ja siihen, että musiikista ei tule tasapaksua. Ylistyksessä tämä ei ole pohjimmistaan ongelma: ne eivät ole yhteislauluhetkiä.

Ylistystaisteluissa voisi olla parempi keskittyä siihen, missä suhteessa millaista musiikkia kannattaa olla seurakunnissa: tuleeko kaiken musiikin olla ylistystä, vai pitäisikö muullekin musiikille olla tilaa? Kysymys on hieman samanlainen kuin se, pitäisikö seurakunnissa olla vain innoittavaa saarnaamista, vai pitäisikö seurakuntalaisille antaa myös syvällisempää raamatunopetusta. Vaihtoehtoisesti voidaan kysyä, pitäisikö seurakunnissa rukoilla vai laulaa. Saattaa olla, että kaikelle on paikkansa.

Toinen tärkeä kysymys on siinä, pitääkö ylistysmusiikkia olla mukana vain sen takia, että kaikki sitä kuuntelevat. Monissa paikoissa kokonaisuus vaikuttaa siltä, että peruskokouksiin on otettu mukaan ylistyslauluja vain siksi, että ne ovat kivoja, tai siksi, että "nuorillekin olisi jotain laulettavaa". Kuitenkin tässä vaiheessa tulee ongelmia: ylistyslaulut otetaan irti alkuperäisestä kontekstistaan (ylistyshetkestä) ja niistä tehdään yhteislauluja. Tuloksena on huonoa ylistystä ja kelvottomia yhteislauluja; huonoa ylistystä siksi, että harva koko tilanteessa lähestyy lauluja ylistyksenä, ja ylistyslaulut eivät usein toimi sellaisenaan yhteislauluina.

Aivoaaltoja ja positiivisia kokemuksia, mutta entä Jumala?

Olen esittänyt ylistyksen lähtökohtaisesti abstraktina tilana, en niinkään mielentilana. Kuitenkin ylistykseen ja ylistystilan luomiseen liittyy voimakkaasti myös kokemuksellinen ulottuvuus, joka on hyvinkin henkinen ja hyvinkin koettava. Ylistyskokouksia voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että niissä Jumalan kohtaamisen tilaa luodaan myös hyvin aktiivisesti. Lyhyet, toistettavat laulut, valot, pimeys, massaan sulautumisen kokemus, aktiivinen keskittyminen Jumalaan, intensiivinen rukoilu, tunnelmannostatukset, tunteisiin vetoavat rukoukset ja lyhyet puheet, dramaattiset vaihtelut musiikissa ja ylipäätään musiikilla luotavat tunnelmat ovat hyvin merkittävässä osassa monessa ylistyskokouksessa. Kaikki edellä oleva vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Voimakkaat positiiviset tunnekokemukset tulkitaan helposti kokemukseksi Jumalan läsnäolosta (jonka yleensä ajatellaan myös olevan tunnekokemus). Kun keskitytään voimakkaasti ajatukseen, että Jumala on läsnä, kun hypitään, taputetaan ja tanssitaan, ja sen jälkeen siirrytään voimakkaasti rytmivetoisesta musiikista voimakkaasti pidätys- ja lisäsävelsointuiseen musiikkiin, sydäntä riipivään jousiosioon ja voimakkaan henkilökohtaista Jumalan kohtaamista painottavaan rukoukseen, positiivista tunnekokemusta estää korkeintaan läpeensä omaksuttu kyynisyys.

Ylistyskulttuuria pohdittaessa joutuu miettimään väkisin kysymystä aitoudesta: jos kerran nämä kaikki tekniikat ovat omiaan synnyttämään ihmisissä voimakkaita tunnekokemuksia, mikä sija on Jumalalla, jonka kohtaamiseen kaiken pitäisi tähdätä? Tai paremmin, onko kaikessa lopulta kyse vain meidän omista kokemuksistamme, vai onko Jumala todella löydettävissä, kun kaikki muu kuoritaan päältä pois? Kysymys ei ole merkityksetön: jos seurakunnan ylistyskokouksissa kasvanut nuori saa Pussycat Dollsien keikalla samoja kokemuksia kuin ylistyskokouksessa, hänelle voi tulla kevyttä raskaampi uskonkriisi. Eikö kaikessa ollutkaan Jumala takana? Kysymys on oikeutettu ja tarjoaa ylistyskulttuurille tarpeellista sisäistä kritiikkiä.

Henkilökohtaiset vastaukseni ovat vaihdelleet ääripäiden välillä. Ajoittain olen vannonut aitojen kokemusten nimeen niin, että ylistyskokouksissa olen suurin piirtein istunut käsieni päällä, että tämähän poika ei nouse, ei nosta käsiään eikä laula mukana, joten renkuttakaa te vain soittimianne. Toisinaan olen taas ajatellut, että dääm, täysillä vaan mukaan, kun kerran ollaan tässä mukana; jos tulee vähän jotain sielullista ekstrahöttöä mukan, niin antaa tulla.

Kokonaisuudessa olisi mielestäni tervettä osata tunnustaa se, että kokonaisuuteen liittyy "sielullisuutta": kaikki kokemamme ei ole välttämättä peräisin Jumalasta, vaan osa väristyksistä on takuuvarmasti ylistyksenjohtajan tummasta baritoniäänestä, taustalaulajien hurmioituneesta veisaamisesta tai värivaloilotulituksesta. Kaikki kokemukset ovat kokemuksia ja kaikki kokemukset ovat aitoja kokemuksia; sen sijaan kaikki kokemukset eivät ole aidosti Jumalasta lähtöisin olevia. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että missään ei voisi olla ollenkaan kyse Jumalasta. Jos ajatellaan, että Jumala on olemassa, ja jos ajatellaan, että tämä Jumala on mahdollista kohdata, lähtökohtaisesti meditatiivisissa ja tilaa luovissa tekniikoissa ei pitäisi olla mitään itsessään ongelmallista: jos erilaiset tekniikat luovat helpommin tilan, jossa on myös henkisesti helpompi keskittyä Jumalaan, se tuskin lähtökohtaisesti haittaa ketään. Jos sen sijaan muut elementit korvaavat aidon Jumalan kohtaamisen, meillä on todellinen teologinen ongelma.

... ja sitten ahdistaa

Omien kokemustensa kanssa aralla tunnolla oleva sielu joutuu helposti jännitetilanteessa sieluntuskiin: mistä minä nyt tiedän, onko tällä hetkellä sydänpohjassa oleva väristys peräisin Jumalasta, vai tuotanko minä itse näitä kokemuksia? Toisaalta tämän ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma, koska oleellinen kysymys on "mitä väliä?" Mitä merkitystä sillä on, jos ylistyshetkessä ei osaa erottaa sitä, mikä tunnetila tulee hyppimisestä ja mikä Pyhän Hengen suorasta vaikutuksesta? Jos Jumalan kohtaaminen määritellään kapea-alaisesti niiksi kokemuksiksi, joita tilanteessa koetaan, käsityksemme Jumalan kohtaamisesta on hyvin kapea: Jumalan kohtaaminen on sitä, kun me koemme, että Jumala kohtaa meitä.

Erityisen vaikea tilanne voi olla niillä, jotka toisaalta epäilevät omaa uskoaan ja ovat epävarmoja omien kokemustensa kanssa; erityisesti heillä on ongelmia, jotka epäilevät Jumalan olemassaoloa ja takertuvat kokemuksiinsa todisteena Jumalan olemassaolosta. Monelle tällaiselle lienee vaikea lähestyä ylistystä suurempana kokonaisuutena, jossa tunnekokemus ei ole ensisijainen. Samoin, jos on tottunut siihen, että ylistyshetkessä käydään lataamassa henkiset ja hengelliset akut viikkoa varten, voi olla vaikea suhtautua tunnekokemuksiin coolimmin.

Mikä voisi olla rakentavampi suhtautumistapa kokonaisuuteen? Ehkä se, että näkee koko ylistystapahtuman Jumalan lähellä olemisena ja Jumalan lähestymisenä. Jos Jumalan kanssa kokee asioita, niin antaa kokea; jos ei koe, niin ylistyshetki ei välttämättä ole mennyt pilalle. Tällainen suhtautumistapa auttanee niitä, jotka ovat jääneet omien tunteidensa kyttäämisen ja halkomisen silmukkaan.

Mikä on ylistys tilana tällaisessa suhtautumisessa? Se on edelleen sama mystinen Jumalan kohtaaminen, mutta se ei keskity vain tunnekokemuksena koettavaan Jumalan kohtaamiseen – se rakentuu sen pohjalle, että uskoo, että jos ihminen lähestyy Jumalaa ja luo tilaa Jumalalle, Jumala kohtaa ihmisen, tarkoitti se mitä tahansa, kokemusta tai kokemattomuutta. Se ei kuitenkaan rajoitu kokemuksiin.

In sum

Ylistys on pohjimmiltaan hyvin erilaista kuin tavallinen seurakuntalaulaminen. Se ei pyri olemaan vain laulamista, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma, jonka tavoitteena on Jumalan kohtaaminen ja kokeminen. Näin ollen oleellista ei ole vain musiikki, vaan se, mihin se johtaa. Tämä tarjoaa myös merkittävän näkökulman keskusteluihin, joissa ylistysmusiikista keskustellaan ja arvioidaan.

Ylistystä on mielekästä pohtia myös siltä kannalta, paljonko siinä koetut asiat ovat todella Jumalan kohtaamista ja paljonko kaikessa on kyse meidän tuottamistamme kokemuksista. Tasapainoinen näkökulma huomioi nämä molemmat, mutta ei ahdistu kummastakaan.

Ylistys on kokonaisuutena huomattavasti suurempi kokonaisuus, ja pelkästään ylistyksen teologia ansaitsisi omat päivityksensä – ja tutkimuksensa, vink vink kiinnostuneille, jo pelkästään ylistyskirjallisuuden hermeneutiikka olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe. Palaan kuitenkin joskus asiaan, jos siihen asti pääsen.

Nuoret hihhulit -dokumentti: uusinta 12.7.2013

On jälleen aika herättää blogi kuolleista. Kesäkuun kuolema on takana, heinäkuu olkoon ylösnousemus kuukauden kuolleen jakson jälkeen!

Kesäkuu meni kirjoittajilta vähemmän yllättävissä merkeissä – helluntailaisten juhannuskonferenssi eli tuttavallisemmin konffa kerää aina melkoisen määrän väkeä Keuruun Isoon Kirjaan. Itse olen kesätöissä Ison Kirjan leirinnässä SiCafe-kahvilassa, joten kumma kyllä alkukesä sinkosi ohi konferenssiin valmistautumisen merkeissä (puhumattakaan konferenssin sinkoilusta ja kaksosten hoitamisesta). Anna katseli päiväkodissa lasten perään alkukesän, ja sen jälkeen katseli helluntailaisten perään konferenssiviikon ajan konferenssin majoitusvastaavan nimikyltillä varustettuna. Matti tavalleen uskollisena on aina hautautunut mitä eriskummallisimpiin projekteihin, joten hänen hautautumisistaan ja ylösnousemuksistaan tietää Matin lisäksi yleensä lähinnä Herra itse, ja mahdollisesti rouva Kankaanniemi. Kokoavasti voidaan todeta, että täällä emme ole ainakaan olleet. Mutta takaisin olemme tulossa!

Ajattelin tällä kertaa analysoida hieman vähemmän asioita, ja fiilistellä hieman enemmän. Siihen on myös hyvä syy.

Nuoret hihhulit -uusinta!

Saimme jokunen aika sitten tiedon, että kaksi vuotta sitten järisyttänyt dokumentti Nuoret hihhulit uusitaan Ylellä. Ohjelmassa kaksi nuorta, helluntailaisuudessa tavalla tai toisella mukana olevaa nuorta pohtivat asemaansa liikkeessä ja etsivät identiteettiään. Merkittävää lienee se, että nämä nuoret olimme/olemme minä ja Anna. Matti toimi ohjelmassa kulttipapin ja lahkosaarnaajan roolissa kohua herättäneissä helluntai-iltamissa, joissa tuuletimme porukalla helluntailaisuuden perinteitä ja historiaa.

Ohjelman nettikatseluaika alkaa Pe 12.7.2013 klo 11.05. Ohjelman voi katsoa aikanaan Areenasta osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/959495 Moni valitti aikanaan, että ei ehtinyt nähdä dokumenttia, joten nyt sen katsomiseen on uusi mahdollisuus.

Mitä silloin kävi?

Ohjelma synnytti aikanaan melkoisen kohun. Kun se näytettiin ensimmäisen kerran 8.2.2011, se keräsi nettikatseluineen vajaat 400,000 katsojaa. Asiasta väännettiin netin mielipidepalstoilla ja RV:ssä asti. Me olimme laodikealaisia perkeleitä, jotka vastustivat aitoa uskoa. Me olimme pelastajia, me avasimme tukkeutunutta keskustelua. Me olimme langenneita, jotka tahtoivat oikeuttaa lähtönsä maailmaan. Me olimme valon enkeleitä ja paljon muutakin.

Palautetta tuli melko paljon. Itse olin se tyyppi, joka lähinnä pohti asiaa ulkopuolisena, joten harvempi hermostui minuun. Sain olla siis suhteellisen rauhassa, ilman ristiinnaulitsemisparaateja. Annaa sen sijaan grillattiin huomattavasti enemmän, ja hän sai käännytystä osakseen jopa Ison Kirjan suihkussa; toisaalta moni myös samaistui voimakkaasti Annan avautumiseen omasta suhteestaan helluntailaisuuteen. Minua taas harvempi tuli aktiivisesti käännyttämään, vaikka uskon monella olleen selkeän mielipiteen siitä, kirkastettiinko ohjelmassa Kristusta.

Omalla kohdallani ehkä mielenkiintoisin jälkitilanne oli, kun olin kuuntelemassa seuraavana viikonloppuna evankelista Paavo Järvistä. Hän puhui monesta asiasta saarnassaan, mutta eräässä kohdassaan saarnaansa kommentoi: "Harmittaa kun katsoin sen Nuoret hihhulit. Jos tämä on nuorten tila seurakunnissa, niin tämä liike hukkuu. Hukkuu!" Minä siellä seurakunnan penkissä vähän punastelin, mutta tuskin olin tunnistettavissa, koska olin lyhentänyt tukkaani aika tavalla. Siitä seurasi kyllä ihan hyvä sähköpostidialogi.

Dokumenttia seurannut keskustelu oli luonnollisesti mielenkiintoista. Helluntailaisuudessa on ollut sanomattomana (ja sanottuna) sääntönä, että seurakuntien asioita ei saisi pöllyttää julkisesti, koska se voi pilata joidenkin käsityksen seurakunnista. Me kuitenkin puhuimme, ja pohdimme avoimesti asioita. Yllättäen moni kuitenkin koki asian vapauttavaksi tai liikkeen imagoa puhdistavaksi.

FIILISTELYÄ

Keräsin tähän jotain ajatuksia ja fiiliksiä, nyt nousi, kun ajattelemme mennyttä proggista ja valmista dokumenttia. Annetaan Annan ensin valaista ajatuksiaan.

Kokemuksia, fiiliksiä ja ajatuksia: Anna

"Mitä dokumentista jäi aikanaan käteen, ja miltä tästä näkökulmasta kokonaisuus näyttää?"
Voihan dokumentti. Tuo syvän huokauksen siivittämä puuskahdus oli primitiivinen ensireaktioni, kun avasin Nuoret hihhulit-dokumentin tuottaneelta Harrilta viestin uusintaesityksestä. Vaikka heinäkuisena aamupäivänä uusintana esitettävä dokumenttimme ei tällä kertaa varmaankaan aiheuta mitään suurta mediakohua, tuntuu ajatus oman naaman tv-julkisuudesta jotenkin vastenmieliseltä. Ehkä ensiksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat itsestään otettujen tallenteiden katselemista ja toiseksi siksi, että universaalisti lähes kaikki ihmiset vihaavat tunnesisällöltään vaikeiden tai sekavien asioiden kohtaamista. Ja näitä molempia tuo surullisenkuuluisan dokkarimme uusintaesitys minulle aiheuttaa.

Kun Make pyysi tätä blogia varten lyhyesti reflektoimaan sitä, mitä dokumentista jäi aikanaan käteen ja miltä kokonaisuus tuosta näkökulmasta nyt näyttää, en oikein tiennyt, mistä reflektointini aloittaisin. Dokumentti"tähteyden" kokeminen sai minut ajattelemaan paljon julkisen ja yksityisyyden suhdetta, median roolia yleensäkin yhteiskunnassa, mielikuvien voimaa ja omien tulkintojen suurta osuutta suhtautumisessamme toisiimme. Toisaalta dokkari oli minulle syvästi henkilökohtainen kokemus, joka varmaankin lopullisesti painoi vaikutuksen omaan ihmisyyteeni, ja taas kolmanneksi se sai aikaan aivan omanlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Jotkut puolitutut tai tuntemattomat suhtautuivat sen jälkeen minuun suoranaisen vihaisesti, kun taas toisaalta facebook-viestini täyttyivät helmikuun aikana ex-helluntailaisten koskettavista ja traagisista elämäntarinoista. Näiden lisäksi dokumentti sysäsi minut prosessiin, jonka päätteeksi (tai ehkä tämä nykyhetki on kuitenkin vain joku välivaihe) olen alkanut uskomaan hieman toisenlaiseen Jumalaan hieman toisin, mutta toisaalta näkemään myös ihmiset monisyisempinä, hauraimpina ja "harmaampina" kuin ennen.

Usein tällaisiin retrospektioihin sisältyy jossain muodossa kysymys siitä, oliko tehty teko niin arvokas, että sen tekisi kaiken kokemisen jälkeen kaikesta huolimatta uudestaan. Minultakin on muutaman kerran dokumentin jälkeen kysytty tätä, vaikka en oikein tiedä, mitä vastaisin. Dokumentti on yhtäältä tuonut omaan maailman katseluuni jotain sellaista avoimuutta, ymmärrystä, lempeyttä, haavoittuvuutta ja ihmisen haurauden melkein pyhää arvostusta, mitä en haluaisi antaa pois, mutta toisaalta en haluaisi olla ihminen, joka hankkii mitään edellä mainituista itkemällä telkkarissa.

Mutta ainakin ymmärrystä elämästä ja helluntailaisuudesta se on lisännyt. Ensiksi siinä, että mielestäni helluntailaisuudessa on monenlaisia siunattuja ja hyviä puolia sekä siinä, että ehkä helluntailaisuus on minulle kuitenkin se yksi ainut ja oikea, johon sitoutua kaikella kriittisellä lojaaliudella. Mutta toiseksi sitoutumisen ohella on henkistä tilaa myös ajatella, että autuaita ovat myös ne, joita helluntailaisuus on potkinut päähän, sillä maailma on onneksi helluntailaisuuden ulkopuolella monella muulla tapaa hyvä ja kaunis.

In retrospect: Markus

Kun itse mietin dokumenttia jälkeenpäin, itseäni mietityttää sitä seurannut keskustelu. Kuitenkaan minua ei ihmetytä ollenkaan se, miten asiaa tarkasteltiin, ja miten meidän uskoamme kyseenalaistettiin. Totta kai osasin varautua siihen, että helluntai-iltamat herättävät kohua; tunnustuksena, että itsekin paikanpäällä olin ajoittain kylmässä hiessä, kun tiesin, että tämä tulee ulos. Lisäksi en ollenkaan ihmettele sitä, että joku sai sen kuvan, että meitä ei kiinnosta tehdä mitään muuta kuin turmella kaikki viattomat sielut, jotka vaikutuspiiriimme eksyvät. Ehkä tärkein, jota jouduin monelle selittämään, oli, että dokumentti EI kuvaa meidän uskoamme Jumalaan, vaan meidän suhdettamme helluntailaisuuteen. Osa vanhoista kavereistakin vaikutti hieman hämmentyneiltä, miksi olin mukana tällaisessa.

Dokumentti nostatti paljon keskustelua, myös aihealueista, joita tahdoimme nostaa siinä ylös. Kuitenkin merkillepantavimpana pidin sitä, että dokumentti nostatti eniten keskustelua RV:ssä siitä, onko helluntailiikkeessä tarpeeksi opetusta kasteesta. Jotenkin jäi sellainen olo, että tämä herätti ihmiset. Siinä mielessä oli mielenkiintoista, että itselläni kaste oli vain yksi aihe muiden joukossa, ja siihen zoomailtiin vain muutama pätkä ohjelmassa, koska se määrittää väkisin suhdettani liikkeeseen. (Jos en ole oikein kastettu – kuten en tällä hetkellä ole – en voi olla liikkeen jäsenenä. Ihan asiaan kuulumattomana nippelitietona kerrottakoon, että dokumenttia varten kuvattiin noin tunnin mittainen keskustelu, jossa minä ja Matti Kankaanniemi keskustelimme kasteesta; se oli kuitenkin ohjaajan mielestä sellaisella tasolla, että asiaan perehtymättömät eivät saa siitä mitenkään kiinni, joten se jätettiin pois.) Mikä oli ihmisten ratkaisu kasteongelmaan? Mitä pitäisi tehdä, kun on ihmisiä (ilmeisesti nuoria), joille kasteasiat eivät ole kirkastuneet, ja jotka eivät ajattele aiheesta oikein? Monen vastaus tuntui olevan, että seurakunnissa ja Isossa Kirjassa pitäisi opettaa enemmän kasteesta. Itse yritin dokumentissa tuoda esille, että suurin ongelmani ei ole ollenkaan siinä, etten olisi kuullut tarpeeksi helluntailaista kasteopetusta; ongelma on siinä, että en vain ole vakuuttunut opetuksesta. Näin ollen keskustelun lopputulos tuntui etsivän nopeaa ratkaisua, jossa status quota heiluttava ja epävarmuutta aiheuttava asia saataisiin korjattua mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Ilmiönä on mielenkiintoista, että tällaiseen teemaan tartutaan eniten. Kaikkein eniten käsittelimme epäilyä ja sitä, kuinka paljon uskonasioissa saa kyseenalaistaa, ja silti olla vielä täysillä mukana. Tästä asiasta on ehkä vaikea keskustella yleisesti äärimmäisen tarkasti, koska tämä on enemmän koko keskustelukulttuuriin ja uskonkäsitykseen vaikuttava kokonaisuus, ei vain yksittäinen opillinen kysymys. Sen sijaan on helpompi ratkaista asioita. (Vertaa sitä, kun nainen selittää miehelle ongelmistaan: nainen voi kaivata vain olkapäätä ja päänsilitystä, kun taas mies kehittelee mielessään diagrammeja siitä, miten ratkaisi parhaalla mahdollisella tavalla naisen ongelmat) On siis helpompi zoomata yhteen ongelmakohtaan – joka tässä oli kaste – ja yrittää ratkaista tämä epäkohta – joka tässä oli se, että meillä oli molemmilla vähän poikkipuolisia kommentteja asiasta. Tämä ei ole yllättävää, koska kasteella ja kastekysymyksellä on merkittävä asema Suomen helluntailaisuudessa.

Itse analysoin dokumentin ympärillä pyörinyttä nettikeskustelua ja vastaan osaan kritiikistä facebook-muistiinpanossani ”Syyllinen, herrat ja rouvat tuomarit?” – Puolustuksen puheenvuoro ja välimerkkipohdintoja (tekstin lukeminen vaatii kirjautumisen facebookiin). Jos haluaa saada jotain kuvaa siitä, mitä dokumentissa käsiteltiin, ja mistä ihmiset tuohtuivat sen suhteen, tuo teksti kannattaa lukaista.

(Matti Kankaanniemi)

Matti Kankaanniemi ei ehtinyt kirjoittaa tähän omia pohdintojaan aiheesta, mutta jos on mielenkiintoa, kannattaa kurkata hänen Facebookiin kirjoittamansa muistiinpano ”Eihän me oikeesti olla tämmösiä! – hihhulidokkarin uskontososiologista pyörittelyä”. Teksti on takuuvarmaa nannaa vaikeista sanoista pitäville, ja pohjamuta-analyysien parissa viihtyville.

Pientä odotusta

Tämänkertainen päivitys sisälsi vähän vähemmän teknistä pohdintaa, mutta sitä voi lukea enemmän linkkaamistani teksteistä. Jos dokumentti jäi näkemättä, niitä voi lueskella sitä odotellessa – tai jos tuli nähtyä, niin teksteistä voi olla apua taustojen valaisemiseksi. En kuitenkaan odota, että tällä kertaa ohjelmasta nousisi suunnatonta kohua, koska aihe on jo kertaalleen käsitelty. En silti pahastuisi, vaikka asiasta pidettäisiin edelleen meteliä; helluntailaisuudessa saa minun puolestani edelleen miettiä enemmän sitä, miten helluntaitraditioon vaikeammin suhtautuvat mahtuvat kokonaisuuteen sisälle. Tämä keskustelu ei ole vielä vanhentunut, vaikka dokumentissa olevat naamat ovat saaneet jo lisäikää.

HELLUNTAILAISUUS – PUNIKKIEN USKONTO?

 

by Matti Kankaanniemi

 

Yhteisöillä on aina perustamiskertomuksensa (foundation story), jolla jäsennetään omaa identiteettiä ja perustellaan olemassaolo. Suomalaishelluntailaisuudesta puhuttaessa toistetaan lähes aina yhtä tällaista viralliseksi historiaksi muotoutunutta perustamisnarratiivia, jossa ”helluntaisanoma” purjehtii Azusa-kadulta norjalaisen metodistisaarnaajan Thomas B. Barrattin mukana Suomeen. Yllättävää kyllä, jopa akateemisessa tutkimuksessa törmätään tähän naiviin ja melko kritiikittömään ”yksistooriseen” lähestymistapaan varsin usein.

Käytännössä erilaiset kansanliikkeet muodostuvat ja kasvavat monimutkaisten ja monisyisten vaikutussuhteiden verkostossa. Siksi myös suomalaishelluntailaisuuden tarkastelussa idea amerikkalaisesta tuontituotteesta tulisi arvioida perusteellisesti uudelleen. Vertaisin suomalaishelluntailaisuutta kotikontujeni läpi virtaavaan Kokemäenjokeen. Maantieteellisen teoreettisesti kyseinen joki alkaa käsittääkseni Hartolankoskesta, jossa veden virtausnopeus täyttää määritteet järven muuttumisesta joeksi. Toisaalta vesi kyseiseen koskeen tulee järvialueilta, soilta ja lukemattomista pikkuojista. Lisäksi Hartolankosken jälkeen joen pääuomaan yhtyy pikkujokia ja vähän suurempiakin sieltä ja täältä. (Loimijoesta tulee äärimmäisen scheissepitoista vettä, joka ajaa porilaisia jokikalastajia aivovaurion partaalle…terveisiä pastori Harjulalle). Vaikka Azusa-kadun tapahtumia pidettäisiin helluntailaisuuden Hartolankoskena, jäisi koko jokijärjestelmän ekosysteemissä paljon tästä erillistä selitettävää.

Perinteisessä mallissa kiinnitetään paljon huomiota tiettyihin opillisiin käsityksiin. Opillinen käsitys voi toki olla identiteettiä luova mutta toisaalta se voi olla myös jälkikäteinen tapa vahvistaa erillistä ryhmäidentiteettiä. Ns. oppi reagoi myös rituaaleihin, kokemuksiin ja ryhmän sosiaaliseen koostumukseen, mikä tekee siitä huomattavasti monimutkaisemman ilmiön kuin vain rasti tietyssä ruudussa suuressa mihin uskot –kyselyssä. Sosiologian näkökulmasta oppi on siis vain yksi määrittelykriteeri muiden joukossa eikä suinkaan millään tavoin ensisijainen. Tällä hetkellä suomalaishelluntailaisuus on sosiaalinen verkosto, jonka puitteissa on huomattavaa opillista heterogeenisyyttä.

Ainakin seuraavat liikkeet ja sosiologiset vaikutuskokonaisuudet näyttäisivät mielekkäiltä laskuojilta, tai jopa järvialueilta, suomalaishelluntailaista liikettä tarkasteltaessa:

1)    Suomalainen herätyskristillisyys. Rukoilevaisuus, lestadiolaisuus, herännäisyys ja lukuisat paikallisemmat liikehdinnät ovat sisältäneet voimakkaan emotionaalisia ja jopa ekstaattisia elementtejä. Tämä on kuitenkin ehkä toisarvoinen vaikutusvirta yleiseen ”uskovan” tai ”heränneen” kulttuurilliseen rooliin verrattuna. Ulkoryhmästä käytetty nimitys ”suruttomat” esimerkiksi kuvaa sisäryhmältä edellytettävää käyttäytymistä, jossa käyttäytymisestä ”kannetaan surua”.

2)   Uuspietistismi ja perinteinen vapaakristillisyys. Monet varhaisen helluntailaisuuden johtajista tulivat allianssikristillisestä ja evankelikaalisesta taustasta jäsentäen teologista maailmankatsomustaan näissä viitekehyksissä. Kun Tukholman suuri baptistiseurakunta, Filadelfiaförsamlingen, muuttui helluntaiseurakunnaksi, baptistisesta identiteetistä ja maailmankuvasta ei todennäköisesti vaihtunut lopulta mitään ratkaisevan olennaista. Suomessa edelleen kansanlähetysläisten ja helluntailaisten pieteettiä, liturgioita, retoriikkaa ja teologisia käsityksiä verrattaessa havaitaan suorastaan koominen määrä yhtäläisyyksiä. Suomalaishelluntailaisuus jäsentyykin monelta osin mielekkäämmin uuspietismiksi kuin osaksi ns. kansainvälistä Assemlies of God –vetoista helluntailaisuutta. Englanniksi voitaisiin puhua ehkä ”Baptocostalseista” – omintakeisesta uskonnollisesta liikkeestä, johon 2010-luvulla mahtuu vaikuttava kirjo erilaisia käsityksiä ja käytäntöjä.

3)   Kansainvälinen herätyskristillisyys. 1900-luvun alussa eri puolilla maailmaa oli suuria herätykseksi kutsuttuja uskonnollisia ilmiökokonaisuuksia. Esimerkiksi Walesin herätys ja Korean herätys sijoittuvat samoihin aikoihin Azusa-kadulta alkaneen ilmiön kanssa. Hengellisen laulukirjan lauluissa lännenelokuvista tutut sävelet tahdittavat evankelikaalirunoilijoiden tekstejä ja laulut kuvannevat todellista teologiaa enemmän kuin hiotut uskon pääkohta –julistukset. 1970-luvulta asti merkittävä osa Ristin Voiton käännöskirjallisuudesta oli peräisin amerikkalaisesta ja brittiläisestä evankelikaalisuudesta, mm. Etelän baptisteilta.

4)    "Punainen" työväenliike. Tässä yhteydessä kiinnitän huomiota erityisesti neljänneksi vaikutusvirraksi katsomaani työväenliiketaustaan ja helluntailaisuuteen ”punikkiuskontona”.

 

Punikkiuskonto?

Yksi varsin selitysvoimaiselta vaikuttava lähestymistapa on tarkastella helluntailiikettä ”punaisten uskontona”. Koska sisällissodan synnyttämässä, tai ehkä pikemminkin rajusti aktualisoimassa, yhteiskunnallisessa jaottelussa punaiset olivat lähtökohtaisesti epäluuloisia tai jopa vihamielisiä luterilaista valtakirkkoa kohtaan, yhdistää helluntailaista kirkkoprotestia ja punaista työväenliikettä vahva yhteinen ”vihollinen”. Kun punaiseen kansanosaan kuulunut ihminen tuli ns. herätykseen ja kiinnostui uskonnosta, oli pasifistisella ja liturgisesti lähelle työväenliikettä sijoittuvalla helluntailaisuudella tietty etulyöntiasema lutherilaiseen kirkkoon nähden. Jukka Mäkisen pro gradu –tutkimuksessa (2012) tarkasteltiin Satakunnan helluntailaisuuden sijoittumista punainen-valkoinen akselille ja havaittiin taustat tulipunaisiksi. Vastaavankaltaisia löytöjä on tehty toisessa parhaillaan ohjaamassani gradututkimuksessa…mutta antaa sen nyt valmistua ennen tulosten hehkutusta. Suosittelen Mäkisen helppolukuista ja valaisevaa gradua jokaiselle vaappuvastikin suomalaishelluntailaisuuden historiasta kiinnostuneelle.

Esitän seuraavaksi hieman ajatuksenvirtamaisesti joitakin ilmiöitä, joissa saattaa olla yhteyksiä, analogioita ja jopa suoria kausaalislinjoja helluntailaisuuden ja ”punikkiuden” välillä.

 Urheilu ja alfaurosideaali

Työväenliikemäisyyteen liittyy myös tietty maskuliininen eetos, jossa saarnaajaksi valikoituu urheilutaustaisia alfauroksia. Yhdellä jos toisella helluntaisaarnaajalla on kilpaurheilutaustaa, joka paradoksaalisesti usein tuomittiin ”turhuudeksi” samalla kun siitä oltiin häpeilemättömän ylpeitä. Muistan elävästi, kun lähes 30 vuotta sitten lähetyssaarnaaja Jukka Rokka kertoi armeijan juoksukilpailuista, joissa sijoitti kakkoseksi heti olympiavoittaja Lasse Lehtisen jälkeen. Salmisen Ilkka veti lastenleirejä nimenomaan nyrkkeilijäidentiteetillä, Parta-Jääskeläinen juoksi rukoushuonetta ympäri aamulenkkinä kesken kokoussarjojen ja edelleen talvipäivillä venäläiset penkkipunnerrusohjelmat vaihtavat vilkkaasti omistajaansa. Stereotyyppinen kiertävä saarnamies onkin kovaääninen ja suurikokoinen ekstrovertti, joka herättää mielleyhtymiä autokauppiaisiin, myyntipäälliköihin ja rakennusmestareihin. Entinen - sittemmin hyvin syönyt - urheilija ja alfauros. Jaakko Sahimaan kirja ”Kultakeron veljesten karhunkierros” on hyvä esimerkki ristiriidasta maskuliinisen eetoksen ja askeettisen ihanteen välillä. Nuorten kirjan sankarit ovat koulun kovimmat hiihtäjät (kovia jätkiä) mutta kieltäytyvät osallistumasta kilpailuihin (turhan kunnian pyyntö, maallinen kunnia). Turkulaisen helluntaikirjailija Eero Ekqvistin kirjoissa seikkailivat tyypilliset poikakirjojen alfaurokset ansiokkaasti kirjoitetuissa taistelukohtauksissa. Jotenkin tämä taitava kirjailija kuitenkin onnistui emaskuloimaan sankarit uskoontulodiskurssin avulla.

Koulutus

Työväenluokkaisuuteen kuului myös kaksijakoinen suhtautuminen koulutukseen sekä sen tuomaan yhteiskunnalliseen arvonantoon ja asemaan. Maallikkostatus oli äärimmäisen tärkeä ja saarnamiesten kouluttamattomuus yhdistettiin usein vahvaan spiritualiteettiin. Toisaalta maisteri Pohjakallio ja maisteri Mustakallio tunnettiin nimenomaan maistereina. On huomattava, että suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa opettajat, upseerit ja papit miellettiin eräänlaiseksi valkoiseksi yläluokaksi, joka sosiaalipsykologian termein määriteltynä mieltyy ulkoryhmäksi. Koulutus sisälsi siis tietynlaisen ryhmäloikkauksen – petturuuden – mahdollisuuden.

Koulutusvastaisuuden taustalla on todennäköisesti ollut kuitenkin myös eskatologinen ”kiire”. Koska Jeesuksen toinen tulemus oli jatkuvasti vain kuukausien päässä, on pitkällinen koulutus saattanut tuntua toissijaiselta. Kutsumus saarnaajaksi tai muuten ”Herran elopelloille” koettiin monesti myös muuten primääriseksi. Valtter Luodon elämäkerrassa käsitelty kamppailu opiskelun ja saarnaajan uran välillä on loistava esimerkki tästä jännitteestä.

Oppineisuuteen ei esimerkiksi omassa kotiseurakunnassani suhtauduttu millään tavalla kielteisesti sen paremmin 1970-luvulla kuin myöhemminkään. 80-luvulla Leppisen Jaska piti meille loistavaa macgyverhenkistä poikakerhoa samalla, kun valmisteli kemian väitöskirjaansa. Ei sillä, että Jaskaa minään tiedemiehenä tai oppineena olisi pidetty – hän oli vain hyvähermoinen ja mukava kaveri, jolla oli loputon määrä luovia ideoita esiteinejä viihdyttämään. Toisaalta myös varhaiset helluntailiikkeen vaikuttajat olivat monesti varsin korkeasti koulutettuja ja jopa teologisesti. Lisäksi liikkeen sisällä on tapahtunut uskonnollisille ryhmille tyypillistä luokkanousua. Helluntaiseurakuntien yhteisörakenteista ja käytännöistä voidaan edelleen havaita vahvaa työväenluokkaista eetosta.

Suhde politiikkaan

Vuosikymmenet helluntailaiset suhtautuivat kielteisesti jopa äänestämiseen. Tällä passiivisuudella on ilmeinen yhteys kokemukseen punaisen ja valkoisen Suomen välisestä syvänkatkerasta jännitteestä. Suurimman osan tausta oli punertava ja valkoiset olivat näin primäärisosialisaation kautta ulkoryhmäksi ja viholliseksi jäsennetty ”Filistea”. Toisaalta kommunismin yhteys ateismiin teki mahdottomaksi samaistumisen tähän ideologiaan. Lisäksi katkera vihanpito ja kostomieliala olivat rajusti ristiriidassa helluntailaisen uskonnollisuuden kanssa. Anteeksianto, uusi elämä, rakkaus, kärsivällisyys jne. nakuttavat helluntailaisuuden diskurssianalyysissa korkeita frekvenssilukuja melkein tekstissä kuin tekstissä. Ideologisella tasolla anteeksiantamisretoriikka oli keskeistä eikä puna-valkovihanpitoon voitu ainakaan avoimesti sukeltaa mukaan. Kun Toimi Kankaanniemen vedolla politiikka alkoi 1980-luvulla muodostua helluntailaisuudessa laajemmin salonkikelpoiseksi, perinteinen oikeisto-vasemmisto dikotomia oli jo elämässä viimeisiä vaiheitaan. Toimia on vaikea mieltää samalla tavoin oikeistolaiseksi kuin Suomen Kristillisen Liiton perustajia. Samalla Toimi oli ns. ammattipoliitikko, joka ei loikannut saarnahommista promovoimaan ”kristillisiä arvoja” vaan nousi kunnallishallinnon mappien keskeltä valtiohallinnon mappien mereen. Tämän jälkeen seuraava merkittävä helluntailainen poliitikko oli maailmanmestari Sari Essayah, jonka ”väkevät todistuspuheenvuorot” televisiossa sulattivat tien talebanistimpienkin urheilua vastustavien helluntailaisten sydämiin. Politiikan vapauduttua helluntailaisia singahteli eri puolille puoluespektriä. Kuvaavaa on mm. se, että kaupunginvaltuustoissa on ollut virkaatekeviä helluntaipastoreita ainakin Keskustapuolueessa (Markku Tuppurainen), Kokoomuksessa (Petri Harjula) ja Kristillisdemokraateissa (Vesa Pylvänäinen). Helluntaipastori Antti Jääskeläinen kuuluu Sosiaalidemokraatteihin ja vaikka hän ei ole kaupunginvaltuustossa, on hän jäsenyyden ideologisen syvyyden suhteen primus inter pares.

 Oma erityinen kysymyksensä on Perussuomalaisten ja helluntailaisten välinen melko kiinteä yhteys. Ainoat helluntailaiset kansanedustajat (Niikko ja Hakkarainen) ovat tällä hetkellä nimenomaan perussuomalaisia. Puolueella on ruohonjuurituntumani mukaan varsin paljon kannatusta ja näkisin tässä jossakin mielessä yhteyttä suomalaishelluntailaisuuden vasemmistolaiseen taustaan. Vaikka persuarvot mukailevat joiltain osin perinteistä oikeistokonservatismia, on esimerkiksi vahvassa EU-kriittisessä retoriikassa jotakin vanhan vasemmistolaisuuden kanssa resonoivaa.

 

Pasifismi

Helluntailaiset suorittivat vuosikymmeniä varusmiespalveluksen suurelta osin aseettomana tai siviilipalveluksessa. Sodan aikana koko joukko helluntailaisia kieltäytyi aseesta, vaikka monet näistä aseettomista toimivat etulinjassa. Toisaalta esimerkiksi Eino Manninen kannatti vahvasti aseellista maanpuolustusta eikä hänen vaikutustaan liikkeessä voi vähätellä. Helluntailaiset aseistakieltäytyjät luonnollisesti katsoivat pasifisminsa kumpuavan suoraan Raamatusta ja epäilemättä voimakkaat uskoontulokokemukset ja rakkausteeman korostaminen seurakunnissa vaikuttivat näihin päätöksiin henkilökohtaisella tasolla vahvasti. Yhtäläisyyksiä punaisen kansanosan asenteisiin voi kuitenkin olla myös tässä helluntaipasifismissa. Tuntemattoman sotilaan Lahtinenhan koki ilmeisen vaikeaksi mieltää Neuvostoliittoa viholliseksi ja purki luokkavihaansa tämän tästä katkeraksi tilitykseksi Suomen herroja vastaan. Kun suomalaiseen sotapropagandaan yhdistettiin uskonnollinen kieli ja valkoisten Suur-Suomi-retoriikka, koki punatorpassa syntynyt helluntailainen tämän vieraaksi sekä primäärisosialisaation (syntyminen punaiseksi) että sekundäärisosialisaation (kääntyminen helluntailaiseksi) puitteissa. Kokemuksen jäsentämisessä nämä sosialisaatiot helposti mukautuvat ja sekoittuvat toisiinsa.

 Pasifismin osalta helluntailaisuus on viimeisten parin vuosikymmenen osalta ajautunut melko erilleen tästä aiemmasta teologisesta ajattelusta. Suuri osa suorittaa aseellisen varusmiespalveluksen ja monet siviilipalveluksen. Siviilipalveluksen motiivi ei ole kuitenkaan läheskään aina ideologinen tai teologinen vaan lähinnä pragmaattinen halu välttää aikaisia aamuherätyksiä, käsketyksi tulemista ja reipasta ulkoilua. Yhteisötraditio tarjoaa intin välttämiselle sosiaalisesti huokeamman hinnan kuin monissa muissa yhteisöissä. Ideologisesti sivarivalinnan tekevät (ja heitä tunnen useita, terveisiä Hokkasen Juhanalle) helluntailaiset ovat puolestaan ottaneet etäisyyttä aiemmasta helluntaipasifismista vahvemman kollektiivisen teologian muodossa. Kun aiemmin aseistakieltäytyminen oli erittäin individualistinen valinta, nyt pasifismi voidaan amerikkalaista pasifistiteologi Greg Boydia seuraten nähdä eräänlaisena laajana ja kollektiivisena Jumalan valtakunnan arvojen symboloitumana ja kiteytymänä.

 

Lopuksi

 

Suomalaishelluntailaisuus ei tietenkään ole suoraa jatkumoa punaisesta ideologiasta. Kuitenkin merkittävä osa helluntailaisista oli kotoisin punaisista torpista ja vuokra-asunnoista, minkä vuoksi heidän primäärisosialisaatioonsa kuului ainakin jollain tasolla valkoisen lutherilaisuuden mieltäminen ulkoryhmäksi (Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoriaa mukaillen). Asenteet, rakenteet ja käyttäytymisskriptit periytyvät tiiviissä yhteisössä ilman, että niiden suoraa yhteyttä alkuperäiseen syntytilanteeseen miellettäisiin enää kovinkaan vahvasti. Tällä tavoin suomalaishelluntailaisuuden ”punikkijuuret” tarjoavat yhden mielekkään tarkastelukulman liikkeen olemukseen jopa vuonna 2013.

(Liikaa) elämyksiä

Tämän päivän Aamulehden sunnuntailiitteessä oli mielenkiintoinen kolumni evankelis-luterilaisen kirkon suurimmasta ongelmasta. Toimittaja Riikka Lehtovaara ilmoittaa siinä löytäneensä ratkaisun kirkkoa vaivaavaan suureen ongelmaan eli kansansuosion laskuun. Toisin kuin ensimmäisenä voisi ajatella syy kirkkokansan vähenemiseen ei Lehtovaaran mukaan ole kirkon homoliittojen tai naispappeuden vastustamisessa näkyvä vanhoillisuus tai vielä vähemmän kirkollisvero. Sen sijaan Lehtovaara kirjoittaa seuraavasti:
"Kirkon suurin ongelma on ehdottomasti se, että se ei tarjoa elämyksiä. Se ei TUNNU miltään. Se ei tuoksu, ei ärsytä, ei liikuta, siis ei kiinnosta. Kirkossa käyminen on samalla tavalla kiusallista kuin etäiseksi jääneen sukulaistädin vierailu."

Helluntailaisesta kristillisyyden muodosta tulevana omakohtainen samaistuminen oman uskonyhteisön tuntumattomuuteen tuntuu absurdilta. Helluntailaisuuden suurin ongelma ei varmasti missään vaiheessa ole ollut kokemuksellisuuden puuttuminen - pikemminkin päinvastoin. Meidän pastorimme ovat olleet syvästi uskolleen omistautuneita, seurakuntalaiset panostaneet aikansa lisäksi omaisuudellaan, rukoukset ja saarnat ovat porautuneet syvälle kuulijoiden sisimpiin ja kristillisen seurakunnan yhteiselo totisesti on herättänyt paljon erilaisia, voimakkaita tunteita.
Tätä tosin ei Lehtovaarakaan kiistä vaan kirjoituksensa lopussa mainitsee ymmärtävänsä hyvin sitä, miksi Nokia Mission kaltaiset liikkeet vetoavat kansaan: "herätyskristillisessä tilaisuudessa TUNTUU joltain".

Ironista ja hiukan tragikoomista tässä kristillisyyden tuntumisessa ja tuntumattomuudessa tuntuu niin monen muun asian tavoin olevan se, että ihmiselle on ominaista kaivata sitä, mitä jollain toisella on. Luterilaisten herätysliikeloikkareiden lisäksi karismaattisempi kristillisyys tuntuu siis jotenkin kiehtovan Lehtovaaran kaltaisia "tavallisia" suomalaisia, kun taas meistä syntyhelluntailaisista montaa on jossain vaiheessa ahdistanut oman kristillisyytemme väkevä tuntuvuus. Osittain ruoho varmasti tulee aina ja kaikissa asioissa olemaan vihreämpää aidan toisella puolella, mutta tässä elämyksellisyyskeskustelussa on mielestäni jotain mielenkiintoista myös herätysliikkeen tasolla. Meillä helluntailaisilla kun on maine ja menneisyys suurissa tunteissa, mitä tänne uskoontulemisen tai muun säväyttävän elämyksen seurauksena saapuvat mielellään jatkaisivat. Toisaalta meistä koko elämämme tunteneista osa on jo vaihtanut helluntaikristillisyytensä luterilaiseen, katoliseen tai ortodoksiseen vastaavaan ja osa taas on luopunut tuntemisen lisäksi myös (ainakin seurakunta- tai yhteisöaktiivisesta) kristillisyydestä.

Tulevaisuuden kannalta mielenkiintoista oli varsinaisen Aamulehden etusivulla uutisoitu tutkimustulos, jonka mukaan kirkon ja herätysliikkeiden väliset rajat ovat madaltuneet. 2000-luvun uskonnollinen ihminen sukkuloi erilaisten liikkeiden ja seurakuntien välillä entistä enemmän ja vaikutteiden vaihtuminen ja sekoittuminen on voimakkaampaa. Mitä se sitten helluntaiherätykselle tuokaan, ehkä lisää omaleimaista kokemuksen voimaa, ehkä liudentumista yleiseen suomalaiseen kristillisyyteen tai ehkä jotain aivan muuta?