Tapahtui eräänä päivänä: kastekertomus

Uhosin kevätpuolella, että minun tarkoitukseni on mennä kasteelle ja liittyä helluntaiseurakuntaan. Vaikka avoimesti tunnustan, että olen kasteesta vähintään pihalla, päädyin silti omaehtoisesti pihakasteeseen. Tietysti tarkoitus ei ollut jättää tätä kaikkea lokakuulle, mutta ei sitten saatu aikaisemmin aikaiseksi. Vuodenaika lisäsi tosin pienen määrän omaa ekstreme-eksotiikkaansa.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kokoonnuimme rannalle pienellä kutsuporukalla. Mukaan sain kasan läheisiä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa halusin jakaa tämän tempauksen. Kaikeksi ironiaksi mukana oli myös äitini, joka oli melkein kolme vuosikymmentä sitten mukana kastamassa minua ensimmäistä kertaa luterilaisen kirkon jäseneksi. Muiden mukana olleiden nimiä en tässä kerro; jos joku tästä kiskoo nenäonteloonsa vihanneksia, niin kiskokoot minun kanssani niitä ja jättäkööt vieraani rauhaan.

Itse kaste

Tarkoitus oli suorittaa kaste vähän tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Olin luvannut tutulle pastorille jo vuosia sitten, että jos menen kasteelle, niin hän saa minut kastaa (nyt se oli muodossa, että saa kastaa jonkun toisen kanssa yhdessä). Kuitenkin kävi niin, että hänellä oli juuri silloin muuta pakollista menoa, joten hän ei päässyt paikalle.

Alun perin olin päätymässä kahden kastajan malliin, mutta sitten huomattiin, että meikäläisen massakaudesta on vielä jäljellä vähän liian monta kiloa, jotta se onnistuisi tuskattomasti. Eräs ystäväni harmitteli, että en ollut lähtenyt mukaan ajatukseen, että kymmenen merenneidoksi pukeutunutta naista kastaisi minut. Tästä sain siis ajatuksen, että jos kuitenkin tämän ruhon kastamiseen tarvitaan lisäkäsiä, niin voisiko puolet näistä kätösistä kuulua naisille? Pyysin kahta naispuolista ystävääni mukaan kastajiksi, mutta toisella ei ollut vaihtovaatteita mukana. Sain kuitenkin siihen sangen hyvän miespuolisen kastajan mukaan, joten tätä toimitusta oli suorittamassa kolme miestä ja yksi nainen.

Tunnelma rannalla oli erikoinen. Ystäväni rukoili asiallisen rukouksen ja siunasi koko toimituksen. Toinen oli opetellut varta vasten säestämään kitaralla ”Jeesuksen nyt Jordanille” (HL 177), joten saimme perinteistä, asiaankuuluvaa taustamusiikkia.

Kastamisen formaatti oli hyvin yksinkertainen: jokainen kastaja otti yhdestä raajasta kiinni, ja sen jälkeen he kantoivat minut kymmenisen metriä rantaviivan viileämmälle puolelle. Kun oltiin tarpeeksi syvällä, yksi lausui kastesanat pienen hytinän säestämänä, ja koko porukka upotti minut veteen. Ja saivat he minut sieltä ylöskin.

Vedestä päästyämme suorimme suorinta tietä saunaan. Sen jälkeen ilta jatkui naposteltavan ja keskustelun merkeissä. Erityisesti helluntailaisuuden tulevaisuus kirvoitti paljon pohdintaa. Sain helluntailaistervetulolahjaksi Diktaattorin käsikirjan, kolme rasiaa kurkkupastilleja (niitä, mitä pitää kokouksessa imeskellä) sekä runolla koristetun kortin.

Kaste kokemuksena

Mitä ajattelin veden alla? Muistan ainakin muutaman asian. Ensiksi ennen veden alle painumistani mietin, kastetaanko minut nyt Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, vai lisätäänkö siihen ”Kristukseen”. Ei lisätty. (Rannalla rukouksessa asiasta oli tosin puhuttu, joten minut sitten kastettiin siinä trinitaarisesti. Ei siis tullut ihan koko klassista litaniaa, eli ei ”Oman suusi tunnustuksella ja näiden todistajien läsnä ollessa kastan sinut Jeesukseen Kristukseen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” – vai miten se menikään). Toiseksi mietin, jäikö vasen varpaani pinnalle, eli upotettiinko minut nyt ihan kokonaan (kuulemma varpaat olivat ihan kivasti pinnan alla, joten minulle ei tarvitse tehdä oikeaoppisuuden varmistamiseksi varvaskastetta). Kolmanneksi huomasin, että vesi on vilpoista, mutta ei se niin jäätävää ollut. Neljänneksi näin, kuinka ruskean veden läpi sumuinen päivä kajasti pinnan yläpuolella. Ja viidenneksi yllätyin, kuinka nopeasti aika kului siellä veden alla. Hyvin nopeasti sieltä singahdettiin takaisin pinnalle.

Olin jokunen vuosi sitten tilaisuudessa, jossa eräs nuori meni kasteelle. Hän kertoi siitä askeleena Jeesuksen seuraamisessa ja eräänlaisena päätöksenä päästä lähemmäs Jumalaa. Ainakin ulkopuolelta katsoessa näytti, että tilanne kosketti häntä hyvin voimakkaasti ja hengellisesti. Sen sijaan omalla kohdallani tilanteeseen ei liittynyt suurempia tunnekokemuksia: en ajatellut, että tämä olisi jotenkin askeleeni lähemmäs Jumalaa. En lähtökohtaisesti kokenut suurempia tunteita asian kanssa. Tämä oli ehkä hyvin luonnollisen tuntuinen osa prosessia, jossa tulin helluntailaiseksi. Tämäkään ei suuremmin tuntunut miltään, koska olen viimeiset vuodet lipunut kohti helluntailaisuutta, ja olen alkanut hahmottaa itseni helluntailaisena. Kaste ei omalla kohdallani muuttanut siis paljoa – suurempi muutos voi olla siinä, että muut hahmottavat minut nyt jollakin tavalla osaksi liikehdintää.

Epäkelpo muotoriitti vai kelvollista hengellisyyttä?

Oma kasteeni herättää muutaman kysymyksen: mikä on oikea motiivi mennä kasteelle? Paljonko kasteesta pitää ymmärtää kasteelle mennessä?

En peittele sitä, että tein päätökseni mennä kasteelle vain siitä syystä, että voisin liittyä helluntaiseurakuntaan. Tähän ei liittynyt ”kastetotuuden kirkastumista” tai helluntailaisen opin ylivertaiseksi ymmärtämistä (työstin helluntailaisten näkemysten ongelmia täällä). Kaikki tuli siitä, että pitkällisen pohdinnan jälkeen totesin, että en yksinkertaisesti tajua kasteesta mitään – mutta harva muukaan tajuaa. Siinä risteyksessä totesin, että voin yrittää kairautua syvemmälle asiaan ja päästä mysteerin ytimeen, tai voin vain vetää sillä, mikä tässä vaiheessa näyttää hyvältä. En jaksanut viettää enää montaa vuotta tämän asian parissa, joten päätin mennä kasteelle, että asiat menisivät eteenpäin.

Veljeni kommentoi sitä ironiaa, mikä päätöksessäni on: en halunnut mennä kasteelle ymmärtämättä, mistä siinä on kysymys, ja vain siksi, että muut käskevät. Nyt kuitenkin menin kasteelle siksi, että muut käskevät ymmärtämättä, mistä koko kasteessa on kyse. Tunnustan ironian avoimesti. Elämä on joskus ironista.

Mielestäni tässä tapauksessa kaksi kysymystä kietoutuu yhteen: oliko kasteeni pelkästään pakollinen muotoriitti ilman sisältöä, ja kastettiinko minut lopulta helluntailaisuuteen vai Kristukseen?

Joku voisi sanoa, että kaste oli minulle vain sisällötön vesipesu, jonka otin siitä syystä, että pääsisin hellariksi. Kuitenkin tämä olisi raaka yksinkertaistus. Tämä oli vain se sysäävä päätös mennä kasteelle. Tämän jälkeen aloin miettiä, että nyt kun olen menossa kasteelle, mitä haluan sen tarkoittavan. Olen aikaisemmin tajunnut, että en voi väittää, että ymmärtäisin, mistä kasteessa on kysymys; joudun jättämään siis mahdollisuudeksi, että siinä on jotain mystistä ja jotain jumalallista, mistä en saa vain kiinni. Minun on siis suhtauduttava asiaan tämän kautta. Kastepäätökseni nousi siis puhtaasta käytännön tilanteesta, ilman suurempaa teologista merkitystä, mutta tämä ei tarkoita, että se olisi koko käsitykseni kasteesta.

Tähän kokonaisuuteen liittyy kiinteästi se, paljonko kasteesta pitää ymmärtää, jotta voi mennä kasteelle. Itse olen siitä rehellisen pihalla. Syy tähän ei ole ollut laiskuudessa, vaan siinä, että avoimen pohdinnan jälkeen olen ollut entistä pahemmin pihalla. Kasteessa saattaa olla jotain enemmän ja yliluonnollista, mutta en vain tiedä siitä enempää. Jätän sen siis avoimeksi.

Helluntailaisuudessa on painotus, että kasteesta ja uskosta pitäisi ymmärtää jotain ennen kastetta. Olisin kuulustelussa voinut ladella mahdolliset helluntailaiset teoriat kasteesta ja ainakin suuren osan asiaankuuluvista raamatunpaikoista ulkomuistista. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että tajuaisin siitä jotain. Ilmeisesti kuitenkin Jeesuksella ja alkuseurakunnalla oli joku ajatus sen suhteen. Itse vain en voi väittää, että saisin siitä ajatuksesta kiinni. Nyt siis on ainoastaan rehellistä todeta tietämättömyytensä, mutta en pidä sitä ongelmana. Kaikkea ei tarvitse tietää, sanoivat jotkut joskus uskonasioista. Ehkä tässäkin se voisi päteä. Moni ajattelee, että riittää, jos kastettava on "henkilökohtaisesti uskossa". Sen ehdon pitäisi ainakin täyttyä, vaikka joku voisi sitäkin epäillä.

On totta, että en olisi mennyt kasteelle, jos se ei olisi ollut pakollista. Tästä syystä voidaan kysyä, kastettiinko minut helluntailaisuuteen vai Kristukseen: jos liian suuri motiivi on seurakuntaan liittyminen, onko tämä silloin kastetta seurakuntaan, ei Jeesukseen? Vastakysymyksenä on kuitenkin, mikä on oikea syy mennä kasteelle? Riittääkö se, että ylipäätään menee kasteelle? Pitääkö sen tapahtua oikeista motiiveista – ja jos ei, niin joutuuko sen uusimaan? Lisäksi, kuka voi määritellä oikeat motiivit? Ihminen voi kastehetkellä uskoa tekevänsä päätöksen täysin omasta, vapaasta tahdostaan, mutta jälkeenpäin ymmärtää, että hänen tarkoituksensa oli miellyttää muita, tehdä vaikutus johonkin Erityiseen (ei viittaa Jumalaan, vaan esimerkiksi seurakunnan kuorossa laulavaan nättiin blondiin) tai päästä osaksi porukkaan. Vaikka kuinka korostettaisiin motiiviensa kaivelemista, ihminen on itsepetoksen mestari. Lisäksi en usko, että kukaan voi olla aidosti tietoinen kaikista motiiveistaan. Psykologiassa taistellaan, paljonko ihminen voi ylipäätään tiedostaa motiiveistaan, mutta harva väittää, että kaikkea sieltä kuitenkaan saataisiin pinnalle (kognitiivisessa teoriassa tiedostamaton on vähän saavutettavampi ja pienemmän putken päässä, kun taas psykodynaamikot hautaavat suurimman osan tiedostamattomasta jonnekin Haadeksen perukoille).

Asian käsittely alkaa muistuttaa jo alkuseurakunnan donatolaiskiistan aikaisia taisteluja sakramentin pätevyydestä; tässä vain erotuksena, että silloin mietittiin, vaikuttaa sakramentin suorittajan usko tai uskottavuus sakramentin pätevyyteen, nyt mietitään, vaikuttavatko kasteen ottajan motiivit kasteen pätevyyteen. Eroina ovat tietysti käsitykset sakramenteista, kasteen olemuksesta sekä melkein kaikesta muustakin. Jotenkin ei olettaisi, että helluntailaisuudessa törmäisi vastaavaan keskusteluun, koska sakramentit ovat paljon pienemmässä asemassa herätyskristillisyydessä. Toisaalta tiukka rajanveto kasteen suhteen luterilaiseen suuntaan laittaa painoa kasteen merkitykselle.

Omalla kohdallani näen vastauksen niin, että ongelmaa ei pitäisi lähtökohtaisesti syntyä, koska vaikka päätökseni oli käytännön pakkoon perustuva, lopullinen suhtautumiseni asiaan jättää sijaa mysteerille ja Jumalalle – vaikka tästä puolesta olenkin autuaasti ulalla. Kaste ei ole minulle puhtaasti vain pakollinen märkäsiirtymä helluntailaisten maailmaan. 

Nainen kastamassa

Minua oli kastamassa kolme miestä ja yksi nainen. Normaalisti on ollut tapana, että naiset eivät kasta – tai jos kastavat, niin korkeintaan naisia. Jos minut olisi kastanut neljä naista, joku voisi suhtautua kasteeseeni jälleen kerran vastahankaisemmin. Vaikka minua ei kastanut kymmenen merenneitoa, tämä voi silti herättää joissakin närkästystä.

Naisten (tai tässä ”naisen”) osallisuutta voi pohtia myös muista näkökulmista. Osaltaan se on kannanottoa siihen, että mielestäni nainen voi olla osallisena tällaisessa. Jos hyväksyn naisia ystävikseni, miksi en päästäisi heitä kastamaan minua? Samoin tätä voidaan pitää seurakunnallisena kannanottona: näen, että naisilla on paljon annettavaa seurakunnalle niin virallisissa kuin epävirallisissakin rooleissa. Kolmanneksi näen tässä mahdollisuuden paljastaa jotain kulttuurin sokeita pisteitä: miksi jotakin loukkaa ajatus siitä, että nainen olisi kastamassa miehiä? Onko se sopimatonta? Onko se epäilyttävää? Onko se – mitä? Tämä on mielestäni hyvä kysymys. Mielestäni siinä ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Pyhä mysteeri ja ilkikurinen protesti

Kun menin kasteelle, olin ongelmallisessa välissä: toisaalta halusin mennä kasteelle, mutta toisaalta minua on painostettu kasteelle sen verran paljon, että luonto ei antanut periksi mennä ihan normaalisti kasteelle. Mitä se olisi ollut? Markus menee kasteelle seurakunnan sunnuntaikokouksessa, valkoisessa kaavussa, ja kuoro laulaa taustalla ”Päättänyt olen seurata Herraa”. Siitä otetaan pari valokuvaa ja laitetaan nettiin. Vähän ajan päästä tieto päätyy niille, jotka ovat käännyttäneet meikäläistä – rumasti tai vähemmän rumasti. ”Ymmärsi se Mäenpää nyt vihdoin tämän kastetotuuden niin kuin se on Raamattuun kirjoitettu, ja suostui nöyrtymään. Olimme me oikeassa.” Ei kiitos.

Miksi muiden ihmisten ajatuksista tulisi ongelma? Harva voi väittää, että muiden ihmisten ajatukset olisivat yhdentekeviä. Jos muut uskoisivat, että helluntailainen kaste olisi vihdoin valaistunut minulle, minut ymmärrettäisiin yksinkertaisesti väärin. Siinä jäisi oma, vuosikymmenen kestänyt pohdintani pimentoon. Samoin siinä olisi mahdotonta esittää sitä haastetta, jonka joudun itse nyt esittämään helluntailaiselle kasteteologialle. Ja tietysti mukana on se, että se tuntuisi pahalta. Jos sinut on raiskattu, voiko joku nähdä naimisiinmenon sen myöntämisenä, että raiskaaja oli oikeassa? Vaikka ei, niin tässä tilanteessa kokonaisuus olisi ollut niin. Nyt ei ole.

Suurempi kysymys tässä on, miten jostakin pyhästä (tai mahdollisesti pyhästä) toimituksesta ja avoimesta mysteeristä voi tehdä jotain sellaista, että siinä näytetään keskisormea jollekin? Siihen tasapainoiluni ja ongelmani keskittyvät. Ratkaisin asian kahdella tavalla. Ensiksi halusin kunnioittaa toimitusta, mutta samalla tulkita sitä tavoin, jotka vähän nirhaavat perinteisen ajattelun reunoja. Toiseksi en halunnut kasteeseeni mitään elementtiä, joka olisi henkilöitynyt suoraan jotakin ihmistä tai joitakin ihmisiä vastaan. Kaikki häröily oli mukana itseni tähden, ei muita vastaan. Sain suhteeni kasteeseen jollakin tavalla hoidettua, kun sain sen sovellettua noin.

Yksi lisätekijä on se, että kulttuurille voi piikitellä, mutta en silti mielelläni kuittaile Jumalalle. Jos tarkoituksellisesti poikkean kulttuurin vaatimuksista ja kritisoin niitä, se ei vielä tarkoita, että minulla tarvitsisi olla ongelmaa Jumalan kanssa. Tässä on jotain samaa kuin huumorissa: voin nauraa kaverieni kanssa ylikarismaattiselle puhujalle, joka riuhtoo ihmisiä maahan, mutta se ei vielä tarkoita, että nauraisin kaatumisilmiölle – tai vaikka pitäisin siihenkin liittyviä asioita kummallisina, se ei silti tarkoita, että nauraisin Jumalalle. Asiasta tarkemmin vaikka täältä.

Mielestäni kasteeni elementit olivat tässä suhteessa tasapainossa: toisaalta se oli tunnistettavasti kristillinen kaste, ja toisaalta se onnistui olemaan edes ihan vähän rajoja rikkova. Samalla se tapahtui hyvässä hengessä. Mukana oli minulle tärkeitä ihmisiä, teknisistä asioista puhumista, yhdessäoloa sekä vähän rukoustakin.

Seurakuntaan liittymisen pitäisi tapahtua ensi viikon viikonloppuna. Silloin olen siis virallinen hellari. En voi väittää, että jännittäisin. Mutta jännää se silti on.