Pasifismi ja väkivallan oikeutus: tulisiko ”likainen työ” jättää muiden kuin kristittyjen vastuulle?

HSU feat. Tuomas Havukainen

(Tämä kirjoitus on ensimmäinen tuotos siinä vierailevien kirjoittajien postauksien sarjassa, jossa aiomme pyytää erilaisia helluntailaisesta symboliuniversumista kiinnostuneita olioita kontribuoimaan blogiimme. Tuomaksen esittelyn löydät tekstin lopusta.)

Sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta ja esivallan roolista turvallisuuden ylläpitäjänä käydään ajoittain keskustelua kristillisissä piireissä. Ukrainan kriisi on viime viikkoina kiihdyttänyt puolustuspoliittista keskustelua, ja Venäjän Krimillä harjoittaman toiminnan mahdollisia vaikutuksia Suomen turvallisuustilanteeseen on arvuuteltu myös kristittyjen keskuudessa. Voimakkaimmat äänenpainot ovat ennustaneet jopa suurvaltojen paluuta kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun, jolloin Suomi luettaisiin jälleen osaksi itänaapurinsa etupiiriä. Joidenkin helluntailaistenkin Facebook-aikajanoilla on käyty mielipiteiden vaihtoa siitä, mitä Ukrainan kriisi tarkoittaa Suomen kannalta. Lähtökohtana keskusteluissa on useimmiten ollut, että puolustuskykyä tulee kehittää ja pitää yllä, jotta tarpeen vaatiessa maata voidaan puolustaa aseellisesti.



Tässä kirjoituksessa pohdin helluntai-kristillisestä näkökulmasta, millaisia jännitteitä voi liittyä kristittyjen suhteeseen maalliseen esivaltaan, joka tekee likaisen työn, eli käyttää fyysisiä voimakeinoja. Kristittyjen ja Raamatun suhteesta väkivaltaan, itsepuolustukseen ja sotaan voitaisiin kirjoittaa ystäväni Markuksen kastetekstien mittaisia pohdintoja, joissa käsitteiden määrittelyyn ja argumenttien analysointiin paneuduttaisiin perusteellisesti. Kuitenkaan tarkoitukseni ei ole tarjota tässä tekstissä perusteellista esitystä, joka ottaisi huomioon kaikki näkökulmat ja (raamatulliset) argumentit. Sivuan varmaan monia pasifismi-keskusteluun liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja käsitteitä, mutta keskityn jännitteisiin, jotka joskus nousevat esiin keskustelussa kristinuskon suhteesta esivaltaan.

Helluntailaisuuden suhde esivallan voimankäyttöön

Helluntailaisessa valtavirrassa (jos sellaisesta voidaan puhua) ajatus pasifismista tai aseistakieltäytymisetä ei käytännössä enää näytä olevan kovin keskeinen, sillä monet esimerkiksi käyvät armeijan ilman, että asiasta nousisi suurempaa meteliä. Tästä huolimatta myös helluntaipiireissä kuulee usein ajatuksen, että kristityn ei tule hyväksyä eikä käyttää väkivaltaa missään tilanteessa. Näin sanovat kristityt kuitenkin ottavat ilolla ja kiitollisuudella vastaan palvelut, joita maallinen esivalta (esim. armeija, poliisi, rajavartiolaitos) myös heille tarjoaa, joskus fyysisiä voimakeinoja käyttäen. Armeija ja sen aseet ovat ihmisten turvana, eikä puolustusmäärärahoja tule siksi vähentää liikaa. Ukrainan kriisin kaltaiset tilanteet eivät ainakaan vähennä Suomen armeijan merkitystä! Itse asiassa puolustusmäärärahoja tulee lisätä, sillä sekä maa- että ilmavoimilla on edessään suuria hankintoja. Poliisi puolestaan takaa tämänkin asuinalueen turvallisuuden, ja onpa muuten hyvä, että niillä on pamput ja ihan oikeat käsiaseet vyöllä täällä Suomessa, jos vaikka tulisi joku tilanne... Rajavartiosto ottaa kiinni laittomat maahantulijat metsistä ja taltuttaa huumeiden ja aseiden salakuljettajat.

Sanotaan, että esivalta ei turhaan miekkaa kanna tässä langenneessa maailmassa. Ollaan siis tilanteessa, jossa kristityt luottavat maalliseen esivaltaan, joka tilanteen vaatiessa vaikka tappaa (kyllä, poliisikin on koulutettu siihen, vaikka onneksi äärimmäisen harvoin joutuu sellaiseen tilanteeseen Suomessa). Esivallan tarjoamat hyvät ja ihmisten turvallisuutta takaavat palvelut otetaan vastaan, mutta samalla sanotaan, että kristitty ei voi käytännössä osallistua ainakaan kaikkien noiden esivallan muotojen toimintaan, johon voi liittyä väkivaltaa. Poliisin rauhanomaiseksi mielletty työ vielä ehkä menettelee, mutta ammattisotilaan ura ei tule kyseeseen.

Sotilaallisen voimankäytön oikeutus Boydin ajattelussa

Samantapainen jännite tulee esiin arvostetun amerikkalaispastori ja -teologi Greg Boydin 4.3. Reknew-sivustolla julkaistusta ja ajankohtaisesti otsikoidusta tekstistä The Kingdom, Just War Theory, and Ukraine”. Tekstissä Boyd pyrkii osoittamaan, kuinka ns. oikeutetun sodan periaatteen siirtyminen kristilliseen teologiaan vääristi kristittyjen suhtautumisen sotaan ja väkivaltaan. Alamäki alkoi kristinuskon saadessa poliittista valtaa neljännellä vuosisadalla. Yleisesti hyväksyttiin kirkkoisä Augustinuksen ajatus, että kristitty voi ja hänen täytyykin käyttää väkivaltaa tilanteen sitä vaatiessa. Poliittinen valta alettiin nähdä Jumalan siunauksena, jolloin Jeesuksen esimerkkiä väkivallattomasta elämäntavasta ja itsensä uhraavasta vihollisten rakastamisesta alettiin pitää kertaluontoisena tapahtumana eikä enää kaikkia kristittyjä sitovana esimerkkinä.

Boydin tekstistä välittyy absoluuttisen pasifismin perusajatus: kristityn ei tule missään tilanteessa käyttää väkivaltaa eikä osallistua väkivaltaa tai pakkokeinoja käyttävään vallanpitoon. Boydin mukaan on ongelmallista väittää, että oikeutetun sodan teorioilla olisi mitään sanottavaa siihen, kuinka Jeesuksen seuraajien tulisi vastata vihollisilleen. Vastoin Augustinuksen näkemystä Uusi testamentti on Boydin mukaan yksiselitteinen siinä, että kristittyjen tulee seurata Jeesuksen esimerkkiä itsensä uhraamisesta vihollistensa puolesta eikä ryhtyä väkivaltaan kosto mielessään.

Mielenkiintoisen jännitteen Boydin näkemykseen synnyttää se, että hänen mielestään on kuitenkin perusteltua ja ongelmatonta pohtia sotien ja aseellisen väliintulon oikeutusta eri kansakuntien näkökulmasta (viittaus ilmeisesti esim. Ukrainan kriisiin). Uuden testamentinkin maailmassa oli selvää, että maailman valtakuntia hallitaan ”miekan voimalla”. Näin ollen joissakin tilanteissa voi olla hyödyllistä keskustella, mikä on oikeutettua ”miekan käyttöä”, missä oloissa maa voi oikeutetusti lähteä sotaan, millaisia taktiikoita on oikeutettua käyttää sodassa jne. Boydin mukaan ei siis ole ristiriitaista uskoa samanaikaisesti, että Jeesuksen seuraajan ei tule koskaan ryhtyä väkivaltaan ja joissakin olosuhteissa kansakunnilla voi olla viimeisenä keinonaan oikeus ryhtyä sotimaan.

Ottamatta tässä yhteydessä kantaa Boydin esittämään historiankuvaukseen tai Uuden testamentin tulkintaan voidaan todeta, että näkemys heijastelee samanlaista jännitettä, jota edellä kuvasin. Voi siis olla äärimmäisiä tilanteita, joissa esivalta (tässä armeija) käyttää voimakeinoja, siis väkivaltaa, oikeutetusti. Kuitenkaan kristityn ei tule tuohon sinänsä oikeutettuun voimankäyttöön osallistua, koska hänen esimerkkinään on Jeesuksen väkivallaton elämäntapa ja itsensä vihollisten puolesta uhraava rakkaus. Näin ollen siis on olemassa asioita, jotka ovat oikeutettuja kansakunnille, mutta eivät kristityille, vaikka nämä elävät osana noita kansakuntia. Boyd siis tarkoittaa oikeutuksella tai oikeudenmukaisuudella jotakin sellaista, johon kristityllä ei tule olla osaa eikä arpaa. Kuitenkin myös kristityt saavat osansa tuon oikeutetun voimankäytön seurauksena saavutetuista asioista, (silloin kun jotakin ylipäätään saavutetaan), saattavat iloita niistä kiitollisina, eikä kokonaisuudessa siksi ole etäisiä sivustakatsojia.

Boydin ja monen muun kristityn ajattelijan edustama näkemys vaatii tiettyä absoluuttisuutta, jossa luovutaan ajatuksesta ”turvallisuudesta, jonka esivalta takaa” ja tyydytään siihen, että maailmassa vallitsevat maailman lait, joihin kristityn ei ole syytä toiminnallaan puuttua. Tällöin kiitellään Jumalaa varjeluksesta hyvinä aikoina ja nähdään rukous ainoana vaihtoehtona huonoina aikoina. (Rukouksen lomassa saatetaan lisäksi pohtia, onko meneillään oleva sota oikeutettu vai ei.) Herää kuitenkin kysymys, mitä hyötyä on edes pohtia asioiden oikeutusta, jos maailman tapahtumien oikeutuksella tai oikeudenmukaisuudella ei kuitenkaan ole kristittyjen oman toiminnan kannalta mitään merkitystä. Ja toisaalta voidaan myös kysyä, millä perusteella kristityillä on oikeus ajatella, että heidän ei toiminnallaan tarvitsisi reagoida ympärillä tapahtuviin pahoihin asioihin silloin, kun keinoista vain viimeiset ovat jäljellä? Kysymys on oikeutettu, vaikka siihen toki voidaan vastata, että väkivalta tai tappaminen eivät koskaan ole oikeita ratkaisuja.

Näkemysten johdonmukaisuudesta

Jos absoluuttinen näkemys otetaan kirjaimellisesti, kristitty ei voi toimia sotilaana eikä missään muussakaan ammatissa, jossa tämä voi joutua käyttämään väkivaltaa. Näin ollen poliisin, rajavartijan tai vaikkapa vartijan ja turvamiehen ammatit eivät ole mahdollisia. Boyd tehnee käytännössä eron USA:n armeijaan kuuluvan sotilaan ja oman kirkkonsa vartijana toimivan henkilön välille, mutta voidaan kysyä, kuinka oikeutettu tuo erottelu on, jos kaikesta väkivallasta pidättäytyminen on ihanteena, jota kohti pyritään. Samoin voidaan kysyä, millä perusteella suomalainen helluntailainen ajattelee, että uskova voi toimia poliisina, mutta ei sotilaana? Onko erilaisten esivallan piirissä olevien roolien arvottaminen kristillisestä näkökulmasta perusteltua? Jos näin ajatellaan olevan, tarvitaan selkeät perusteet, joilla jako tehdään. Työn väkivaltaisuus kun on kovin suhteellista: TV:stä tuttu leppoisa kuopiolainen poliisiyksikkö voi periaatteessa joutua Kuopion torilla tulitaisteluun huumekauppiaiden kanssa samalla, kun ”perinteisen tappajan koulutuksen” saaneet jalkaväen sotilaat etsivät kadonnutta dementiapotilasta Keski-Suomen metsistä. Täytyy muistaa, että monissa muissa maissa tulitaistelut ovat poliisin ja rajavartijan työssä lähes arkipäivää. Joskus jaottelu ”kielletyn sotilasuran” ja ”sallitun poliisiuran” välillä vaikuttaa perustuvan lähinnä emotionaalisiin syihin.

Jos taas ajatellaan hiukan suhteellisemmin maallisesta esivallasta, pidetään edelleen yllä ajatusta ”turvallisuudesta, jonka esivalta takaa” yksilöille ja uskotaan, että tuota turvallisuutta voivat myös kristityt omalta osaltaan olla takaamassa. Tämä näkemys ei tietääkseni edellytä yltiönationalistista ideologiaa tai sotimisen ihannointia, kritiikitöntä suhtautumista esivallan toimiin saati kaikenlaisen väkivallan ja pakkokeinojen hyväksymistä esivallan nimissä tai muutoin. Yksinkertaisuudessaan kysymys lienee siitä, voidaanko ajatella, että kaikki väkivalta on samanarvoista ja aina väärin ja samalla kuitenkin pitää tiettyä väkivaltaa oikeutettuna, kunhan likaisen työn vain hoitaa joku muu. Loogista olisi joko 1) pitää kaikkea väkivaltaa poikkeuksetta perusteettomana ja pitää siksi keskustelua esivallan voimankäytön oikeutuksesta kristittyjen kannalta turhana tai 2) todeta väkivallan olevan yleisesti ottaen väärin ja toimia sen välttämiseksi, mutta samalla todeta, että esivalta harjoittaa voimankäyttöä oikeutetusti tietyissä tilanteissa, eikä kristittyjen toimintaa tuon esivallan rooleissa tule perusteettomasti rajoittaa. Rusinoiden poimiminen pullasta on helppoa, mutta se ei välttämättä ole johdonmukaista.

Tuomas Havukainen
Kirjoittaja on helluntailainen Uuden testamentin eksegetiikan opiskelija ja nuorisopastorin aviomies, jonka kiinnostuksen kohteita ovat mm. Vuorisaarnan etiikka, pasifismi, Just Peacemaking Initiative, ekologia sekä lähes kaikki, mikä liittyy jotenkin historiaan.